Suomalainen fasismi, ML
SUOMALAISET FASISTIT
Historioitsija Oula Silvennoisen mukaan fasismi voidaan määritellä lyhyesti väkivaltaan valmiiksi kansallismielisyydeksi. Hänestä ”vaatimus yhtenäisestä, vahvasta ja puhtaasta kansakunnasta vie suvaitsemattomuuteen.”
Natsien kansallissosialismi oli totalitarismia, jolle oli ominaista kutsumuskohtalo, nationalismi, rasismi, juutalaisvastaisuus, vasemmistovihamielisyys, johtajan ehdoton yksinvalta, kaikkialle ulottuva ja monopolisoitu valtioideologia, kansalaisten valvonta ja alistaminen sekä teollistettu murhaaminen. Natsi-Saksalla oli oma sosiaalidarvinistinen moraalikäsityksensä, jota se toteutti tinkimättä. Suomalaiset fasistit uskoivat samoihin periaatteisiin.
FASISMIN YHTEINEN AATE- JA KOKEMUSPOHJA
Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius esittävät perusteellisessa kirjassaan ”Suomalaiset fasistit” käsityksen, jonka mukaan kaikki sotien välisen aikakauden fasistiset liikkeet kumpusivat samasta, yleiseurooppalaisesta aate- ja kokemuspohjasta. Sen ydin ei ollut perinteisessä oikeistolaisuudessa vaan antiliberalismissa ja kansallismielisyydessä. Suomalaista fasismia on ollut tapana peitellä ja vähätellä sen todellista merkitystä. Poliittisen ja taloudellisen eliitin sisäpiirissä sillä on ollut kuitenkin merkittävä asema. Maamme fasistisia perinteitä tarkasteltaessa ei ole mikään ihme, että Suomi toimi Natsi-Saksan sotilaallisena liittolaisena II maailmasodassa.
SUOMALAISEN FASISMIN ETUJOUKKO
1. maailmansodan jälkeisen maailman peri juoksuhaudoissa aikuistunut ja verkostoitunut nuorten miesten joukko, joista muodostui tulevien fasististen liikkeiden etujoukko. Suomessa sisällissodan jälkeen valkoiset sotaveteraanit kokivat isänmaan pettäneen heidät. He alkoivat kehitellä yhteiskunnalle fasistisia ratkaisumalleja. He kaipasivat vahvaa kansakuntaa ja kansallisvaltiota, joka olisi poliittisesti, etnisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen. Suomessa fundamentalistisella herännäisliikkeellä oli suuri vaikutus kotimaisten fasistien parissa. He kuvittelivat totaalisen – uskonnolliset ja moraaliset puitteet ylittävän – vallan kansalaisiin kuuluvan valtiolle.
”Suomalaisille olivat tarjolla Tarton rauhansopimuksen solmimista edeltäneet heimosodat – lähialueen konfliktit Itä-Karjalassa, Inkerinmaalla ja Virossa… Ne tarjosivat osallisuutta kokemukseen, joka kasvatti fasististen liikkeiden tulevan jäsenistön. Suomalainen sotasukupolvi taottiin maailmansodan, sisällissodan ja heimosotien ahjossa, ja siitä tuli ympäristön vaihtelevuudesta huolimatta häiritsevästi eurooppalaisen esikuvansa kaltainen.” (Suomalaiset fasistit, s. 69–70).
Fasistien ydinjoukkoon lukeutui mm. sivistyneistön suomalaisuusaktivisteja, Saksassa koulutettuja ja sotineita jääkäreitä, valkoisia sorakuoppamiehiä, heimosotureita, suojeluskuntaintoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Punaisten jahtaamiseen, kuulusteluihin, vankileirien vartioimiseen ja lahtaamiseen osallistuminen yhdisti tuhansia valkoisia.
SUOMALAISTEN FASISTIEN TAVOITTEET
Suomessa ”fasistien tavoitteet olivat kuitenkin pitemmällä kuin kommunismin hävittämisessä. He halusivat tuhota kaikenlaisen puoluepolitiikan, ensin kommunistit, sitten sosiaalidemokraatit, sitten ”vetelät” maltilliset porvaripuolueet ja Maalaisliiton kaltaiset ”luokkapuolueet”. Tässä ajattelussa suomalaiset radikaalit eivät eronneet eurooppalaisista aatetovereistaan. Demokratian, parlamentarismin ja puolueiden hävittäminen oli välttämättömäksi ymmärretty ensimmäinen ehto kansalliselle yhtenäisyydelle.” (Suomalaiset fasistit s. 19–20) He olivat myös valmiit käyttämään päämääriensä toteuttamiseen väkivaltaa.
Finnlands Lebensraum (Suomen elintila) oli v. 1941 julkaistu Suur-Suomi-aatetta tukeva propagandateos, jonka kirjoittajina toimivat maantieteilijä Väinö Auer, historioitsija Eino Jutikkala ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna. Saksankielinen teos painettiin Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. Sen kustansi berliiniläinen Alfred Metzner Verlag. Kirjan tarkoituksena oli osoittaa tieteellisesti Itä-Karjalan ja Inkerinmaan kuuluvan maantieteellisesti, historiallisesti ja kulttuurillisesti Suomeen ja ne pitäisi voitetun sodan jälkeen liittää muodostettavan Suur-Suomen osaksi. Tutkija Ohto Mannisen mukaan aloite kirjaan tuli presidentti Risto Rytiltä. Kirjoittajat valitsi Valtion tiedotuslaitoksessa työskennelleiden tutkijoiden joukosta pääministeri Jukka Rangell yhdessä poliittisen sihteerinsä L. A. Puntilan kanssa. (Lähde: Wikipedia)
PIILO- JA JULKIFASISMI
”1920-luvusta tuli kansallismielisen radikalismin suuri vuosikymmen. Sen aikana syntyi radikaali järjestökenttä, toimintatavat vakiinnuttivat muotonsa ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa… Valkoisista valkoisin Suomi kyyristyi puolustusasemiin. Se linnoittautui vapaussotaideologiaan, maanpuolustuksen ja yhteiskunnan militarisoimistavoitteiden taakse suojeluskuntiin ja Lotta Svärdiin.” (Suomalaiset fasistit, s. 111–112)
Kirjoittajien mukaan avoin fasismi muodosti Suomessa vain pienen osan fasismin todellisesta vaikutusvallasta. Piilofasismilla oli sen sijaan vahvat vaikutuskanavansa yhteiskunnassa. ”Merkittävimmät ja laajapohjaisimmat fasistiset liikkeet, Lapuan liike, Isänmaallinen Kansanliike (IKL) ja Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (v. 1940 Rintamamiesliitto), sanoutuivat koko olemassaolonsa ajan pontevasti irti fasismista ja kansallissosialismista samalla kun käytännössä tekivät fasistista politiikkaa.
Mäntsälän kapinasta jatkosodan loppuvaiheisiin ulottuvan runsaan 10 vuoden ajanjakson aikana Suomessa ehti toimia kolmisenkymmentä kansallissosialistista yhdistystä ja ilmestyä viitisentoista samanmielistä sanoma- ja aikakauslehteä.” (Suomalaiset fasistit s. 22 ja 250)
SUOMALAISEN FASISMIN VAIKUTUSKANAVAT
Suomeen perustettiin myös avoimia natsijärjestöjä kuten Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö, Suomen Kansallissosialistinen Kansanpuolue, Kansallissosialistien Järjestö ja Suomen Kansallissosialistinen Liitto. Silvennoisen kumppanien mukaan ”kansallismielisten radikaalien isänmaallisuus oli nimittäin aivan omanlaatuistaan, eikä sen sisältö eronnut mitenkään poikennut muualla Euroopassa fasisteiksi ja kansallissosialisteiksi kutsutuista aatekumppaneista.” (Suomalaiset fasistit s. 23)
Kommunismin vaaran tultua ensin murskatuksi Suomessa fasistien toimesta sitä seuraisi ratkaiseva yhteenotto Neuvostoliiton kanssa. Ryssävihan kylvön tärkeimpinä kansalaisten kasvatuksellisina kanavina toimivat Suojeluskuntajärjestö, Lotta Svärd, suojeluskuntapojat ja pikkulotat.
Suojeluskunta järjesti vuosittain useita tuhansia valistustilaisuuksia, joihin osallistui 750 000–1 250 000 kansalaista. Vuodesta 1925 alkaen se propagoi aatteitaan Hakkapeliitta-lehden välityksellä. Vuonna 1927 siihen liitettiin oheistoimintoina Suojeluskuntain Kauppa Osakeyhtiö (SKOHA), Suojeluskuntain Ase- ja konepaja Osakeyhtiö (SAKO) sekä Suojeluskuntain Kustannus Osakeyhtiö. Järjestöön kuului v. 1938 yli satatuhatta jäsentä, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Maa oli jaettu 22 suojeluskuntapiiriin. Valtio tuki organisaation toimintaa 1930-luvulla vuosittain 30–50 miljoonalla markalla. Suojeluskunnan vaikutuspiiriin kuului arviolta lähes 400 000 kansalaista.
Kevään 1929 aikana huhuttiin fasistisesta vallankaappauksesta Suomessa. Virkamieslakko pelotti valtiovallan edustajia ja poliittista vasemmistoa. Lakko olisi lamauttanut valtion ja sen väkivaltakoneiston. Kenraali K.M. Walleniuksen johtaman armeijan esikunnan oletettiin olevan vallankaappauksen puolella. Fasistien pelättiin käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Tehtailija Rafael Haarla kävi Helsingissä tapaamassa sisäministeri Kivimäkeä ja vaati ay-liikkeen lakkauttamista oikeusteitse. Hallitus huolestui tästä ja hajotti eduskunnan.
FASISTIVERKOSTO
Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (VSRL) järjestäytyi v. 1929 valtakunnalliseksi liitoksi. Siitä tuli merkittävä äärioikeiston taustavaikuttaja, jolla oli vahvat siteet AKS:an, Lotta Svärdiin ja Suojeluskuntaan. Siihen kuului v. 1939 yli 200 paikallisyhdistystä, joissa oli yli 20 000 jäsentä. Liiton kova ydin koostui tiukan linjan aktivisteista, jotka halusivat muuttaa yhteiskuntaa fasististen ihanteidensa mukaisesti. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikkö, jääkärimajuri Onni Purhonen. Hankkeen keskeisenä rahoittajana ja ideologina toimi kauppaneuvos Rafael Haarla. Liiton rinnalle perustettiin myös naisjaosto Vapaussodan Rintamamiesten Naisliitto.
VSRL:n keskeisenä päämääränä oli kumouksellisten – siis ainakin kommunististen ja sosiaalidemokraattisten – järjestöjen toiminnan vastustaminen ja toiminta niiden kieltämiseksi kokonaan. Liitto esitti yhdeksi keinoksi kunnallisen ja valtiollisen vaalitavan muuttamista niin, etteivät kommunistit pääsisi eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin. Se halusi myös turvata valkoisen työmiehen työrauhan ja vaalia valkoista kulttuuria. Liitossa uskottiin valkoisten armeijan veteraanien pystyvän johdattamaan yksipuoluejärjestelmän kautta maan uuteen tulevaisuuteen. VSRL asetettiin toimintakieltoon keväällä 1932. Se vetäytyi julkisuudesta.
VSRL aloitti syksyllä 1939 epäviralliset vierailunsa Natsi-Saksaan. Suomen valtiovalta hyödynsi liiton palveluksia ja suhteita natseihin.
FASISMI TUNKEUTUI KAIKKIALLE YHTEISKUNTAAN
Valkoisen Suomen ydinpiireissä vallitsi 1930-luvun alussa laaja tyytymättömyys vallitsevaa oikeistolaista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Fasisteilla oli kannattajia yhteiskunnan kaikilla tasoilla: armeijan upseeristossa, Suojeluskunnassa, virkamiesportaassa, teollisuuspiireissä sekä miehissä että naisissa. Edes presidentti Ståhlbergin ja kansanedustajien kyyditykset ja Mäntsälän kapina eivät heikentäneet äärioikeiston kannatusta ja vaikutusta. Suojeluskunta oli Silvennoisen ja kumpp. mukaan joko virallisesti ja epävirallisesti mukana lähes kaikissa oikeistoradikaalien hankkeissa. Sen maanlaajuinen organisaatio mahdollisti lakkojen murtamiset, rintamamiesliikehdinnän, kyyditykset, talonpoikaismarssin Helsinkiin ja Mäntsälän kapinan. Viranomaisille kapina oli kinkkinen juttu, koska sillä oli useita tukijoita vallan huipulla. Epäonnistuneesta vallankaappaushankkeesta Mäntsälän miehen selvisivät ihmeen vähällä, kun sitä vastoin kommunisteille lankesi pitkiä vankilatuomioita hyvinkin vähäpätöisistä operaatioista.
LAPUAN LIIKE JA IKL
”Lapuan liike oli paitsi ulkoisilta muodoiltaan talonpoikainen ja pohjalaisen kansanliikkeen muodon saanut liike myös heränneiden poliittisen liikehdinnän yksi päätepiste. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kirkollinen työ olivat kietoutuneet 1900-luvun alkuvuosikymmenten kirkonmiesten toiminnassa toisiinsa, eivätkä heränneiden johtohahmot olleet poikkeus… Martti Pihkala selitti heränneille sisällissodan taisteluksi ihmisen itsekkyyttä ja maallista turmellusta vastaan: koska tämä sota halusi tuhota kulttuurikansojen nykyiset ja vastaiset terveet voimat, oli käytävä vastasotaan oikean uskon, rehellisen työn ja vielä syntymättömän, ruumiillisesti ja henkisesti terveen sukupolven puolesta.” (Suomalaiset fasistit s. 223–224)
Lapuanliike toimi fasistien poliittisena siipenä. Se taisteli Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan. Sen aatteellisena perijänä oli fasistinen Isänmaallinen Kansanliike, joka muutettiin puolueeksi v. 1932. Iikollit vastustivat kommunismia ja kansainvälistä sosialismia. He halusivat vähentää eduskunnan valtaa. IKL:n keskeisenä päämääränä oli yhteiskunnallinen vallankumous, kansankokonaisuuden rakentaminen, jonka sisältönä oli sekoitus konservatismia, valtiososialismia ja sosiaalidarvinismia.
”IKL:ssa yhdistyi kaksi voimaa; uudessa liikkeessä valta oli AKS:n ideologeilla ja muutamalla keskeisellä vanhan Lapuan liikkeen nimellä, joista Arne Somersalo ja Paavo Susitaival erityisesti edustivat eurooppalaista rintamamieshenkeä.” (Suomalaiset fasistit s. 237)
IKL:lla oli v. 1936 14 kansanedustajaa. Siitä tuli suomalaisen fasismin tärkein vaikutuskanava. Sen jäsenistöön kuului enimmillään 80 000 jäsentä. Sotavuosina 1941–43 puolue istui maamme hallituksessa. Kokoomus teki J.K. Paasikiven johdolla puolueeseen pesäeron.
SUOMALAISTA EUGENIIKKA-TIEDOTUSTA
Ajan henkeä kuvaa hyvin v. 1933 Hannes Salovaaran toimittama Otavan tietokirja ”Eläinten maailma” Sen 5. osassa selvitetään rotuhygienian sisällystä ja merkitystä myönteisessä hengessä:
”Tulevaisuudesta huolehtiminen on sekä jokaisen ajattelevan yksilön, että elinvoimaisen kansan kaikkein tärkein ja siveellisestikin korkein velvollisuus. Menneiden sukupolvien historiallisen perinnön, kansan oikeuksien ja vapauden säilyminen ja puolustaminen, riippuvat siitä, millainen on edellisten polvien jättämä biologinen perintö, siis millainen ihmisaineksen hoidettaviksi ne ovat historiallisen perinnön jättäneet... Kansan tulee säilyä perusasultaan terveenä, elinkykyisenä, rappeutumattomana sukupolvesta sukupolveen. Rotuhygienian eli eugeniikan tehtävänä on niiden menettelytapojen löytäminen, jotka tekevät tämän mahdolliseksi... Tieteellisen työn tuloksien soveltaminen kansojen tulevaisuuden palvelukseen on rotuhygienisen työn yhteiskuntapoliittinen tehtävä.”
ARMEIJAN JA POLIISIN YHTEYDET NATSEIHIN
Talvisodan syttyminen v. 1939 havahdutti Euroopan fasistiset liikkeet osallistumaan sotimiseen Neuvostoliittoa vastaan. Suomeen saapui vapaaehtoisten joukossa merkittäviä fasistijohtajia Latviasta ja Tanskasta sekä rivifasisteja muualta Euroopasta ja yksi Hitleriä myötäilevä lehtimies USA:sta.
Talvisota toi uutta puhtia AKS:n toimintaan. Sodassa kaatui yhteensä 128 seuran valajäsentä, useimmat heistä upseereina. Seura katsoi lunastaneensa kaatuneillaan kansallisen vallankumouksen johtajuuden: ”Suomen kansan taistelu sotatalvena ei ollut muuta kuin AKS:n oppien ehdotonta ja täydellistä tunnustamista”. (Suomalaiset fasistit 342)
Valtiollisen poliisin nuorempi apulaispäällikkö Bruno Aaltonen alkoi lämmitellä jo talvisodan aikana Suomen suhteita Natsi-Saksaan. Hän kirjoitti helmikuussa 1940 vanhoille tuttavilleen Reichssicherheitshauptamtin hallinto-osaston päällikölle Werner Bestille ja Gestapon päällikölle Heinrich Müllerille. Toukokuussa Valtiollinen poliisi ryhtyi avustamaan Saksan tulevia sotilaallisia valmisteluja luovuttamalla Suomeen paenneen Latvian turvallisuuspalvelun apulaispäällikön Saksaan ja NL:a koskevaa tiedustelutietoa natsien käyttöön.
Suomalaiset toimivat natsien liittolaisina Toisessa maailmansodassa. Joulukuussa 1940 laadittuun Barbarossa suunnitelmaan liittyi merkintä: ”Suomen armeijan tehtävät: pikainen naamioitu liikekannallepano. Osallistuminen hyökkäykseen Rovaniemen alueelta mikäli mahdollista valiojoukoin. Tähän tarkoitukseen määrättävä 2 suomalaista divisioonaa (suuremmalle määrälle joukkoja ei ole tilaa). Hyökkäys Laatokan molemmin puolin Laatokan kanavalle ja Syvärille. Tähän tehtävään asetettava Suomen armeijan pääosa… Kesäkuun 22. päivästä (1941) alkaen, jolloin Hitler ilmoitti, että Suomi tulee käymään sotaa yhdessä Saksan kanssa, Suomen armeijan ja Suomessa olleiden saksalaisten joukkojen hyökkäys kehittyi täsmälleen niiden operaatiosuunnitelmien mukaisesti, jotka oli jo useita kuukausia aikaisemmin laadittu Saksan ja Suomen yleisesikuntien neuvotteluissa sekä vahvistettu Salzburgissa.” (Lähde: O.W. Kuusisen valitut teokset, s. 338–341, Edistys, Moskova)
SOSIAALIDEMOKRAATIT JA FASISMI
Suomen Aseveljien Liitto perustettiin Helsingissä 4.8.1940. Kokoukseen osallistui kaikkiaan noin 200 aseveliyhdistyksen edustajaa kautta Suomen. Kokous kutsui marsalkka Mannerheimin liiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Paavo Talvela (jääkäri ja heimosoturi). Liittotoimikunnan varapuheenjohtajaksi valittiin SAK:n sihteeri Jorma Tuominen (SDP) ja toiseksi varapuheenjohtajaksi kouluneuvos L. Arvi P. Poijärvi. Kun tämä valittiin liiton pääsihteeriksi, puheenjohtajistoon valittiin professori N.A. Osara (AKS).
”Aseveliliitto oli suora yritys saattaa voimaan rintamamiesten yhteenkuuluvuudentunteeseen perustuva poliittinen linnarauha, joka heikentäisi puolueiden vaikutusvaltaa ja valmistelisi tietä kansalliseen yksimielisyyteen vetoavan autoritaarisen Suomen rakentamiselle.” (Suomen fasistit s. 356)
Sosiaalidemokraattisen puolueen yhteyteen perustettiin kesällä 1940 Raivaajat –järjestö. Sen johdossa toimivat mm. Elannon sihteeri Kullervo Kulmala ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori sekä asevelisosialisti, kapteeni Kalle Lehmus ja Väinö Leskinen. Lehmuksen ymmärrys fasismia kohtaan syveni niin paljon, että hän kuului v. 1942 laajennettuun SS-vapaaehtoistoimikuntaan.
Raivaajien kirjeessä 30.11.1940 parlamentin sosialisteille todettiin mm.:
”Koko kansallemme on varsin tärkeätä, että työväenliikkeemme omaksuu kaikista ennakkoluuloista vapaan asenteen myöskin Saksan ja Italian kansojen suorittamaa kansallista uudistustyötä kohtaan pyrkien siihen tutustumaan objektiivisesti, mutta korostaen samalla sitä, että Suomen kansan on itsensä löydettävä ne keinot ja menettelytavat, joita sen on käytettävä onnellisemman tulevaisuuden saavuttamiseksi.” (Suomalaiset fasistit s. 357)
KANSALLISMIELINEN OIKEISTOPOPULISMI ON VAHVISTUNUT
Suomen liittäminen v. 1995 Euroopan unioniin ja siirtyminen v. 2002 euroon tarkoittivat käytännössä uusliberalistiseen talousmalliin siirtymistä. Unionin neljän perusvapauden – pääomien, työvoiman, tavaroiden ja palveluiden liikkuminen – on toteutettu lakkauttamalla ja yksityistämällä valtion liikeyrityksiä ja valtioenemmistöisiä osakeyhtiöitä, romuttamalla Suomen pankin asema, tuhoamalla Posti- ja lennätinlaitos, luopumalla valtion kannattavista tytäryhtiöistä, yksityistämällä kunnallisia palveluita sekä antamalla maan luonnonvarat kansainvälisten sijoittajien käyttöön. Valtion tuotantosektorin tuhoaminen on kasvattanut olennaisesti pysyvää pitkäaikaistyöttömyyttä Suomessa. Uusliberalismiin olennaisesti kuuluva valtion tarjoamien peruspalveluiden supistaminen ja sosiaalipolitiikan tiukat säästöohjelmat ovat synnyttäneet Suomeen yli miljoonan köyhyysrajan alapuolella tai sen liepeillä elävän ihmisjoukon. Markkinatalouden elementtejä on tuotu mukaan julkishallintoon. Kaikki tämä on luonut pohjan fasismin uudelle esiinmarssille Suomessa.
Kansallismieliset, äärioikeistolaiset puolueet ovat vahvistaneet 2010-luvulla merkittävästi asemaansa Euroopan unionin jäsenvaltioissa ja niiden kansallisissa parlamenteissa. Valkoiset työväenpuolueet väittävät ajavansa isänmaan asiaa, puolustavansa köyhiä ja vähäosaisia sekä edistävänsä kansallista turvallisuutta. Nämä tuuliviiripuolueet ajavat kuitenkin käytännössä suurpääoman asiaa sekä edistävät muukalaisvihaa ja kotimaidensa militarisoimista. Kun kodit ja koulut eivät enää kykene kasvattamaan ihmisoikeuksia kunnioittavia kansalaisia, kasvatus jää kaveripiirin ja median varaan. Seura tekee tunnetusti kaltaisekseen. Tietämätön ja tyytymätön ihmisjoukko on hyvää raaka-ainetta rasismille ja fasismille. Sille on helppo syöttää uskottavia viholliskuvia. Natsiliput liehuvat jo mielenosoituksissa, katupartiot partioivat kaduilla, vihapuheet pauhaavat sosiaalisessa mediassa ja lotat hilluvat Linnan juhlissa. Eduskunnassa istuu jo kansallissosialismin nimeen vannovia kansanedustajia. Valkoisia perinteitä vaalitaan Suomessa yhä julkisemmin.
NYKYFASISMI
Nykyfasisteille ”biologisten teemojen rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi on kohonnut kulttuurillinen rasismi: ajatus siitä, että kulttuurisesti erilaiset ihmiset ovat kerta kaikkiaan yhteen sovittamattomia ja heidät on sen takia pidettävä oman yhteiskunnan ulkopuolella rajoittamalla ankarasti maahanmuuttoa:” Heille on ominaista lisäksi ”kaikkea perinteistä halveksiva kulttuurimarxismi, sukupuolisten vähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi ja monikulttuurisuus… Islamofobia on astumassa tai astunut antisemitismin asemaan maailmankuvan keskeisen salaliittoteorian moottorina.” (Suomalaiset fasistit s. 462–464)
Voimassa olevassa Pariisin rauhansopimuksessa todetaan, ”että tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta.”
Rauhansopimuksen 8. artiklan mukaan:
”Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.”
Matti Laitinen
Lähteet: Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet, WSOY 2016; Leo Martti Nieminen: Suur-Suomi saasta, Laatulehti Ky, 1975; Wikipedia, Finlex.fi; Hannes Salovaara: Eläinten maailma, s. 323–325, Otava 1933; O.W. Kuusisen valitut teokset, s. 338–341, Edistys, Moskova
Historioitsija Oula Silvennoisen mukaan fasismi voidaan määritellä lyhyesti väkivaltaan valmiiksi kansallismielisyydeksi. Hänestä ”vaatimus yhtenäisestä, vahvasta ja puhtaasta kansakunnasta vie suvaitsemattomuuteen.”
Natsien kansallissosialismi oli totalitarismia, jolle oli ominaista kutsumuskohtalo, nationalismi, rasismi, juutalaisvastaisuus, vasemmistovihamielisyys, johtajan ehdoton yksinvalta, kaikkialle ulottuva ja monopolisoitu valtioideologia, kansalaisten valvonta ja alistaminen sekä teollistettu murhaaminen. Natsi-Saksalla oli oma sosiaalidarvinistinen moraalikäsityksensä, jota se toteutti tinkimättä. Suomalaiset fasistit uskoivat samoihin periaatteisiin.
FASISMIN YHTEINEN AATE- JA KOKEMUSPOHJA
Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius esittävät perusteellisessa kirjassaan ”Suomalaiset fasistit” käsityksen, jonka mukaan kaikki sotien välisen aikakauden fasistiset liikkeet kumpusivat samasta, yleiseurooppalaisesta aate- ja kokemuspohjasta. Sen ydin ei ollut perinteisessä oikeistolaisuudessa vaan antiliberalismissa ja kansallismielisyydessä. Suomalaista fasismia on ollut tapana peitellä ja vähätellä sen todellista merkitystä. Poliittisen ja taloudellisen eliitin sisäpiirissä sillä on ollut kuitenkin merkittävä asema. Maamme fasistisia perinteitä tarkasteltaessa ei ole mikään ihme, että Suomi toimi Natsi-Saksan sotilaallisena liittolaisena II maailmasodassa.
SUOMALAISEN FASISMIN ETUJOUKKO
1. maailmansodan jälkeisen maailman peri juoksuhaudoissa aikuistunut ja verkostoitunut nuorten miesten joukko, joista muodostui tulevien fasististen liikkeiden etujoukko. Suomessa sisällissodan jälkeen valkoiset sotaveteraanit kokivat isänmaan pettäneen heidät. He alkoivat kehitellä yhteiskunnalle fasistisia ratkaisumalleja. He kaipasivat vahvaa kansakuntaa ja kansallisvaltiota, joka olisi poliittisesti, etnisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen. Suomessa fundamentalistisella herännäisliikkeellä oli suuri vaikutus kotimaisten fasistien parissa. He kuvittelivat totaalisen – uskonnolliset ja moraaliset puitteet ylittävän – vallan kansalaisiin kuuluvan valtiolle.
”Suomalaisille olivat tarjolla Tarton rauhansopimuksen solmimista edeltäneet heimosodat – lähialueen konfliktit Itä-Karjalassa, Inkerinmaalla ja Virossa… Ne tarjosivat osallisuutta kokemukseen, joka kasvatti fasististen liikkeiden tulevan jäsenistön. Suomalainen sotasukupolvi taottiin maailmansodan, sisällissodan ja heimosotien ahjossa, ja siitä tuli ympäristön vaihtelevuudesta huolimatta häiritsevästi eurooppalaisen esikuvansa kaltainen.” (Suomalaiset fasistit, s. 69–70).
Fasistien ydinjoukkoon lukeutui mm. sivistyneistön suomalaisuusaktivisteja, Saksassa koulutettuja ja sotineita jääkäreitä, valkoisia sorakuoppamiehiä, heimosotureita, suojeluskuntaintoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Punaisten jahtaamiseen, kuulusteluihin, vankileirien vartioimiseen ja lahtaamiseen osallistuminen yhdisti tuhansia valkoisia.
SUOMALAISTEN FASISTIEN TAVOITTEET
Suomessa ”fasistien tavoitteet olivat kuitenkin pitemmällä kuin kommunismin hävittämisessä. He halusivat tuhota kaikenlaisen puoluepolitiikan, ensin kommunistit, sitten sosiaalidemokraatit, sitten ”vetelät” maltilliset porvaripuolueet ja Maalaisliiton kaltaiset ”luokkapuolueet”. Tässä ajattelussa suomalaiset radikaalit eivät eronneet eurooppalaisista aatetovereistaan. Demokratian, parlamentarismin ja puolueiden hävittäminen oli välttämättömäksi ymmärretty ensimmäinen ehto kansalliselle yhtenäisyydelle.” (Suomalaiset fasistit s. 19–20) He olivat myös valmiit käyttämään päämääriensä toteuttamiseen väkivaltaa.
Finnlands Lebensraum (Suomen elintila) oli v. 1941 julkaistu Suur-Suomi-aatetta tukeva propagandateos, jonka kirjoittajina toimivat maantieteilijä Väinö Auer, historioitsija Eino Jutikkala ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna. Saksankielinen teos painettiin Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. Sen kustansi berliiniläinen Alfred Metzner Verlag. Kirjan tarkoituksena oli osoittaa tieteellisesti Itä-Karjalan ja Inkerinmaan kuuluvan maantieteellisesti, historiallisesti ja kulttuurillisesti Suomeen ja ne pitäisi voitetun sodan jälkeen liittää muodostettavan Suur-Suomen osaksi. Tutkija Ohto Mannisen mukaan aloite kirjaan tuli presidentti Risto Rytiltä. Kirjoittajat valitsi Valtion tiedotuslaitoksessa työskennelleiden tutkijoiden joukosta pääministeri Jukka Rangell yhdessä poliittisen sihteerinsä L. A. Puntilan kanssa. (Lähde: Wikipedia)
PIILO- JA JULKIFASISMI
”1920-luvusta tuli kansallismielisen radikalismin suuri vuosikymmen. Sen aikana syntyi radikaali järjestökenttä, toimintatavat vakiinnuttivat muotonsa ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa… Valkoisista valkoisin Suomi kyyristyi puolustusasemiin. Se linnoittautui vapaussotaideologiaan, maanpuolustuksen ja yhteiskunnan militarisoimistavoitteiden taakse suojeluskuntiin ja Lotta Svärdiin.” (Suomalaiset fasistit, s. 111–112)
Kirjoittajien mukaan avoin fasismi muodosti Suomessa vain pienen osan fasismin todellisesta vaikutusvallasta. Piilofasismilla oli sen sijaan vahvat vaikutuskanavansa yhteiskunnassa. ”Merkittävimmät ja laajapohjaisimmat fasistiset liikkeet, Lapuan liike, Isänmaallinen Kansanliike (IKL) ja Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (v. 1940 Rintamamiesliitto), sanoutuivat koko olemassaolonsa ajan pontevasti irti fasismista ja kansallissosialismista samalla kun käytännössä tekivät fasistista politiikkaa.
Mäntsälän kapinasta jatkosodan loppuvaiheisiin ulottuvan runsaan 10 vuoden ajanjakson aikana Suomessa ehti toimia kolmisenkymmentä kansallissosialistista yhdistystä ja ilmestyä viitisentoista samanmielistä sanoma- ja aikakauslehteä.” (Suomalaiset fasistit s. 22 ja 250)
SUOMALAISEN FASISMIN VAIKUTUSKANAVAT
Suomeen perustettiin myös avoimia natsijärjestöjä kuten Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö, Suomen Kansallissosialistinen Kansanpuolue, Kansallissosialistien Järjestö ja Suomen Kansallissosialistinen Liitto. Silvennoisen kumppanien mukaan ”kansallismielisten radikaalien isänmaallisuus oli nimittäin aivan omanlaatuistaan, eikä sen sisältö eronnut mitenkään poikennut muualla Euroopassa fasisteiksi ja kansallissosialisteiksi kutsutuista aatekumppaneista.” (Suomalaiset fasistit s. 23)
Kommunismin vaaran tultua ensin murskatuksi Suomessa fasistien toimesta sitä seuraisi ratkaiseva yhteenotto Neuvostoliiton kanssa. Ryssävihan kylvön tärkeimpinä kansalaisten kasvatuksellisina kanavina toimivat Suojeluskuntajärjestö, Lotta Svärd, suojeluskuntapojat ja pikkulotat.
Suojeluskunta järjesti vuosittain useita tuhansia valistustilaisuuksia, joihin osallistui 750 000–1 250 000 kansalaista. Vuodesta 1925 alkaen se propagoi aatteitaan Hakkapeliitta-lehden välityksellä. Vuonna 1927 siihen liitettiin oheistoimintoina Suojeluskuntain Kauppa Osakeyhtiö (SKOHA), Suojeluskuntain Ase- ja konepaja Osakeyhtiö (SAKO) sekä Suojeluskuntain Kustannus Osakeyhtiö. Järjestöön kuului v. 1938 yli satatuhatta jäsentä, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Maa oli jaettu 22 suojeluskuntapiiriin. Valtio tuki organisaation toimintaa 1930-luvulla vuosittain 30–50 miljoonalla markalla. Suojeluskunnan vaikutuspiiriin kuului arviolta lähes 400 000 kansalaista.
Kevään 1929 aikana huhuttiin fasistisesta vallankaappauksesta Suomessa. Virkamieslakko pelotti valtiovallan edustajia ja poliittista vasemmistoa. Lakko olisi lamauttanut valtion ja sen väkivaltakoneiston. Kenraali K.M. Walleniuksen johtaman armeijan esikunnan oletettiin olevan vallankaappauksen puolella. Fasistien pelättiin käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Tehtailija Rafael Haarla kävi Helsingissä tapaamassa sisäministeri Kivimäkeä ja vaati ay-liikkeen lakkauttamista oikeusteitse. Hallitus huolestui tästä ja hajotti eduskunnan.
FASISTIVERKOSTO
Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (VSRL) järjestäytyi v. 1929 valtakunnalliseksi liitoksi. Siitä tuli merkittävä äärioikeiston taustavaikuttaja, jolla oli vahvat siteet AKS:an, Lotta Svärdiin ja Suojeluskuntaan. Siihen kuului v. 1939 yli 200 paikallisyhdistystä, joissa oli yli 20 000 jäsentä. Liiton kova ydin koostui tiukan linjan aktivisteista, jotka halusivat muuttaa yhteiskuntaa fasististen ihanteidensa mukaisesti. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikkö, jääkärimajuri Onni Purhonen. Hankkeen keskeisenä rahoittajana ja ideologina toimi kauppaneuvos Rafael Haarla. Liiton rinnalle perustettiin myös naisjaosto Vapaussodan Rintamamiesten Naisliitto.
VSRL:n keskeisenä päämääränä oli kumouksellisten – siis ainakin kommunististen ja sosiaalidemokraattisten – järjestöjen toiminnan vastustaminen ja toiminta niiden kieltämiseksi kokonaan. Liitto esitti yhdeksi keinoksi kunnallisen ja valtiollisen vaalitavan muuttamista niin, etteivät kommunistit pääsisi eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin. Se halusi myös turvata valkoisen työmiehen työrauhan ja vaalia valkoista kulttuuria. Liitossa uskottiin valkoisten armeijan veteraanien pystyvän johdattamaan yksipuoluejärjestelmän kautta maan uuteen tulevaisuuteen. VSRL asetettiin toimintakieltoon keväällä 1932. Se vetäytyi julkisuudesta.
VSRL aloitti syksyllä 1939 epäviralliset vierailunsa Natsi-Saksaan. Suomen valtiovalta hyödynsi liiton palveluksia ja suhteita natseihin.
FASISMI TUNKEUTUI KAIKKIALLE YHTEISKUNTAAN
Valkoisen Suomen ydinpiireissä vallitsi 1930-luvun alussa laaja tyytymättömyys vallitsevaa oikeistolaista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Fasisteilla oli kannattajia yhteiskunnan kaikilla tasoilla: armeijan upseeristossa, Suojeluskunnassa, virkamiesportaassa, teollisuuspiireissä sekä miehissä että naisissa. Edes presidentti Ståhlbergin ja kansanedustajien kyyditykset ja Mäntsälän kapina eivät heikentäneet äärioikeiston kannatusta ja vaikutusta. Suojeluskunta oli Silvennoisen ja kumpp. mukaan joko virallisesti ja epävirallisesti mukana lähes kaikissa oikeistoradikaalien hankkeissa. Sen maanlaajuinen organisaatio mahdollisti lakkojen murtamiset, rintamamiesliikehdinnän, kyyditykset, talonpoikaismarssin Helsinkiin ja Mäntsälän kapinan. Viranomaisille kapina oli kinkkinen juttu, koska sillä oli useita tukijoita vallan huipulla. Epäonnistuneesta vallankaappaushankkeesta Mäntsälän miehen selvisivät ihmeen vähällä, kun sitä vastoin kommunisteille lankesi pitkiä vankilatuomioita hyvinkin vähäpätöisistä operaatioista.
LAPUAN LIIKE JA IKL
”Lapuan liike oli paitsi ulkoisilta muodoiltaan talonpoikainen ja pohjalaisen kansanliikkeen muodon saanut liike myös heränneiden poliittisen liikehdinnän yksi päätepiste. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kirkollinen työ olivat kietoutuneet 1900-luvun alkuvuosikymmenten kirkonmiesten toiminnassa toisiinsa, eivätkä heränneiden johtohahmot olleet poikkeus… Martti Pihkala selitti heränneille sisällissodan taisteluksi ihmisen itsekkyyttä ja maallista turmellusta vastaan: koska tämä sota halusi tuhota kulttuurikansojen nykyiset ja vastaiset terveet voimat, oli käytävä vastasotaan oikean uskon, rehellisen työn ja vielä syntymättömän, ruumiillisesti ja henkisesti terveen sukupolven puolesta.” (Suomalaiset fasistit s. 223–224)
Lapuanliike toimi fasistien poliittisena siipenä. Se taisteli Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan. Sen aatteellisena perijänä oli fasistinen Isänmaallinen Kansanliike, joka muutettiin puolueeksi v. 1932. Iikollit vastustivat kommunismia ja kansainvälistä sosialismia. He halusivat vähentää eduskunnan valtaa. IKL:n keskeisenä päämääränä oli yhteiskunnallinen vallankumous, kansankokonaisuuden rakentaminen, jonka sisältönä oli sekoitus konservatismia, valtiososialismia ja sosiaalidarvinismia.
”IKL:ssa yhdistyi kaksi voimaa; uudessa liikkeessä valta oli AKS:n ideologeilla ja muutamalla keskeisellä vanhan Lapuan liikkeen nimellä, joista Arne Somersalo ja Paavo Susitaival erityisesti edustivat eurooppalaista rintamamieshenkeä.” (Suomalaiset fasistit s. 237)
IKL:lla oli v. 1936 14 kansanedustajaa. Siitä tuli suomalaisen fasismin tärkein vaikutuskanava. Sen jäsenistöön kuului enimmillään 80 000 jäsentä. Sotavuosina 1941–43 puolue istui maamme hallituksessa. Kokoomus teki J.K. Paasikiven johdolla puolueeseen pesäeron.
SUOMALAISTA EUGENIIKKA-TIEDOTUSTA
Ajan henkeä kuvaa hyvin v. 1933 Hannes Salovaaran toimittama Otavan tietokirja ”Eläinten maailma” Sen 5. osassa selvitetään rotuhygienian sisällystä ja merkitystä myönteisessä hengessä:
”Tulevaisuudesta huolehtiminen on sekä jokaisen ajattelevan yksilön, että elinvoimaisen kansan kaikkein tärkein ja siveellisestikin korkein velvollisuus. Menneiden sukupolvien historiallisen perinnön, kansan oikeuksien ja vapauden säilyminen ja puolustaminen, riippuvat siitä, millainen on edellisten polvien jättämä biologinen perintö, siis millainen ihmisaineksen hoidettaviksi ne ovat historiallisen perinnön jättäneet... Kansan tulee säilyä perusasultaan terveenä, elinkykyisenä, rappeutumattomana sukupolvesta sukupolveen. Rotuhygienian eli eugeniikan tehtävänä on niiden menettelytapojen löytäminen, jotka tekevät tämän mahdolliseksi... Tieteellisen työn tuloksien soveltaminen kansojen tulevaisuuden palvelukseen on rotuhygienisen työn yhteiskuntapoliittinen tehtävä.”
ARMEIJAN JA POLIISIN YHTEYDET NATSEIHIN
Talvisodan syttyminen v. 1939 havahdutti Euroopan fasistiset liikkeet osallistumaan sotimiseen Neuvostoliittoa vastaan. Suomeen saapui vapaaehtoisten joukossa merkittäviä fasistijohtajia Latviasta ja Tanskasta sekä rivifasisteja muualta Euroopasta ja yksi Hitleriä myötäilevä lehtimies USA:sta.
Talvisota toi uutta puhtia AKS:n toimintaan. Sodassa kaatui yhteensä 128 seuran valajäsentä, useimmat heistä upseereina. Seura katsoi lunastaneensa kaatuneillaan kansallisen vallankumouksen johtajuuden: ”Suomen kansan taistelu sotatalvena ei ollut muuta kuin AKS:n oppien ehdotonta ja täydellistä tunnustamista”. (Suomalaiset fasistit 342)
Valtiollisen poliisin nuorempi apulaispäällikkö Bruno Aaltonen alkoi lämmitellä jo talvisodan aikana Suomen suhteita Natsi-Saksaan. Hän kirjoitti helmikuussa 1940 vanhoille tuttavilleen Reichssicherheitshauptamtin hallinto-osaston päällikölle Werner Bestille ja Gestapon päällikölle Heinrich Müllerille. Toukokuussa Valtiollinen poliisi ryhtyi avustamaan Saksan tulevia sotilaallisia valmisteluja luovuttamalla Suomeen paenneen Latvian turvallisuuspalvelun apulaispäällikön Saksaan ja NL:a koskevaa tiedustelutietoa natsien käyttöön.
Suomalaiset toimivat natsien liittolaisina Toisessa maailmansodassa. Joulukuussa 1940 laadittuun Barbarossa suunnitelmaan liittyi merkintä: ”Suomen armeijan tehtävät: pikainen naamioitu liikekannallepano. Osallistuminen hyökkäykseen Rovaniemen alueelta mikäli mahdollista valiojoukoin. Tähän tarkoitukseen määrättävä 2 suomalaista divisioonaa (suuremmalle määrälle joukkoja ei ole tilaa). Hyökkäys Laatokan molemmin puolin Laatokan kanavalle ja Syvärille. Tähän tehtävään asetettava Suomen armeijan pääosa… Kesäkuun 22. päivästä (1941) alkaen, jolloin Hitler ilmoitti, että Suomi tulee käymään sotaa yhdessä Saksan kanssa, Suomen armeijan ja Suomessa olleiden saksalaisten joukkojen hyökkäys kehittyi täsmälleen niiden operaatiosuunnitelmien mukaisesti, jotka oli jo useita kuukausia aikaisemmin laadittu Saksan ja Suomen yleisesikuntien neuvotteluissa sekä vahvistettu Salzburgissa.” (Lähde: O.W. Kuusisen valitut teokset, s. 338–341, Edistys, Moskova)
SOSIAALIDEMOKRAATIT JA FASISMI
Suomen Aseveljien Liitto perustettiin Helsingissä 4.8.1940. Kokoukseen osallistui kaikkiaan noin 200 aseveliyhdistyksen edustajaa kautta Suomen. Kokous kutsui marsalkka Mannerheimin liiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Paavo Talvela (jääkäri ja heimosoturi). Liittotoimikunnan varapuheenjohtajaksi valittiin SAK:n sihteeri Jorma Tuominen (SDP) ja toiseksi varapuheenjohtajaksi kouluneuvos L. Arvi P. Poijärvi. Kun tämä valittiin liiton pääsihteeriksi, puheenjohtajistoon valittiin professori N.A. Osara (AKS).
”Aseveliliitto oli suora yritys saattaa voimaan rintamamiesten yhteenkuuluvuudentunteeseen perustuva poliittinen linnarauha, joka heikentäisi puolueiden vaikutusvaltaa ja valmistelisi tietä kansalliseen yksimielisyyteen vetoavan autoritaarisen Suomen rakentamiselle.” (Suomen fasistit s. 356)
Sosiaalidemokraattisen puolueen yhteyteen perustettiin kesällä 1940 Raivaajat –järjestö. Sen johdossa toimivat mm. Elannon sihteeri Kullervo Kulmala ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori sekä asevelisosialisti, kapteeni Kalle Lehmus ja Väinö Leskinen. Lehmuksen ymmärrys fasismia kohtaan syveni niin paljon, että hän kuului v. 1942 laajennettuun SS-vapaaehtoistoimikuntaan.
Raivaajien kirjeessä 30.11.1940 parlamentin sosialisteille todettiin mm.:
”Koko kansallemme on varsin tärkeätä, että työväenliikkeemme omaksuu kaikista ennakkoluuloista vapaan asenteen myöskin Saksan ja Italian kansojen suorittamaa kansallista uudistustyötä kohtaan pyrkien siihen tutustumaan objektiivisesti, mutta korostaen samalla sitä, että Suomen kansan on itsensä löydettävä ne keinot ja menettelytavat, joita sen on käytettävä onnellisemman tulevaisuuden saavuttamiseksi.” (Suomalaiset fasistit s. 357)
KANSALLISMIELINEN OIKEISTOPOPULISMI ON VAHVISTUNUT
Suomen liittäminen v. 1995 Euroopan unioniin ja siirtyminen v. 2002 euroon tarkoittivat käytännössä uusliberalistiseen talousmalliin siirtymistä. Unionin neljän perusvapauden – pääomien, työvoiman, tavaroiden ja palveluiden liikkuminen – on toteutettu lakkauttamalla ja yksityistämällä valtion liikeyrityksiä ja valtioenemmistöisiä osakeyhtiöitä, romuttamalla Suomen pankin asema, tuhoamalla Posti- ja lennätinlaitos, luopumalla valtion kannattavista tytäryhtiöistä, yksityistämällä kunnallisia palveluita sekä antamalla maan luonnonvarat kansainvälisten sijoittajien käyttöön. Valtion tuotantosektorin tuhoaminen on kasvattanut olennaisesti pysyvää pitkäaikaistyöttömyyttä Suomessa. Uusliberalismiin olennaisesti kuuluva valtion tarjoamien peruspalveluiden supistaminen ja sosiaalipolitiikan tiukat säästöohjelmat ovat synnyttäneet Suomeen yli miljoonan köyhyysrajan alapuolella tai sen liepeillä elävän ihmisjoukon. Markkinatalouden elementtejä on tuotu mukaan julkishallintoon. Kaikki tämä on luonut pohjan fasismin uudelle esiinmarssille Suomessa.
Kansallismieliset, äärioikeistolaiset puolueet ovat vahvistaneet 2010-luvulla merkittävästi asemaansa Euroopan unionin jäsenvaltioissa ja niiden kansallisissa parlamenteissa. Valkoiset työväenpuolueet väittävät ajavansa isänmaan asiaa, puolustavansa köyhiä ja vähäosaisia sekä edistävänsä kansallista turvallisuutta. Nämä tuuliviiripuolueet ajavat kuitenkin käytännössä suurpääoman asiaa sekä edistävät muukalaisvihaa ja kotimaidensa militarisoimista. Kun kodit ja koulut eivät enää kykene kasvattamaan ihmisoikeuksia kunnioittavia kansalaisia, kasvatus jää kaveripiirin ja median varaan. Seura tekee tunnetusti kaltaisekseen. Tietämätön ja tyytymätön ihmisjoukko on hyvää raaka-ainetta rasismille ja fasismille. Sille on helppo syöttää uskottavia viholliskuvia. Natsiliput liehuvat jo mielenosoituksissa, katupartiot partioivat kaduilla, vihapuheet pauhaavat sosiaalisessa mediassa ja lotat hilluvat Linnan juhlissa. Eduskunnassa istuu jo kansallissosialismin nimeen vannovia kansanedustajia. Valkoisia perinteitä vaalitaan Suomessa yhä julkisemmin.
NYKYFASISMI
Nykyfasisteille ”biologisten teemojen rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi on kohonnut kulttuurillinen rasismi: ajatus siitä, että kulttuurisesti erilaiset ihmiset ovat kerta kaikkiaan yhteen sovittamattomia ja heidät on sen takia pidettävä oman yhteiskunnan ulkopuolella rajoittamalla ankarasti maahanmuuttoa:” Heille on ominaista lisäksi ”kaikkea perinteistä halveksiva kulttuurimarxismi, sukupuolisten vähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi ja monikulttuurisuus… Islamofobia on astumassa tai astunut antisemitismin asemaan maailmankuvan keskeisen salaliittoteorian moottorina.” (Suomalaiset fasistit s. 462–464)
Voimassa olevassa Pariisin rauhansopimuksessa todetaan, ”että tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta.”
Rauhansopimuksen 8. artiklan mukaan:
”Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.”
Matti Laitinen
Lähteet: Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet, WSOY 2016; Leo Martti Nieminen: Suur-Suomi saasta, Laatulehti Ky, 1975; Wikipedia, Finlex.fi; Hannes Salovaara: Eläinten maailma, s. 323–325, Otava 1933; O.W. Kuusisen valitut teokset, s. 338–341, Edistys, Moskova
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti