Neuvostoliiton historia - osa 39

Viittaus edelliseen osaan. Miten niin muka suomalaiset sekä tuomitsevat että ihailevat Stalinia? Muistan eräänkin hurmaavan vanhuksen, valkoisen Suomen tukipilarin ja kärkipään akateemikon, joka kertoi minulle 1980-luvun alussa pienessä huppelissa kuinka eräällä seminaarimatkalla Moskovaan heidän ryhmänsä kutsuttiin Stalinin luokse, mutta tapaaminen peruuntui viime hetkellä. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin miekkosemme oli ihan tohkeissaan siitä, että hän MELKEIN tapasi Stalinin.

VAKAVAN KESKUSTELUN EDELLYTYKSET

Kun puhutaan 1900-luvusta Stalinin asema on keskeinen. Jotta voi osallistua keskusteluun, siis vakavaan keskusteluun - huultahan saa heittää kuka tahansa - on oltava valmis myöntämään Stalinin ja Neuvostoliiton toimintaan liittyvät hyvä ja huonot asiat, huomattavat saavutukset ja laajamittainen poliittinen terrori.

Toinen seikka, jota koskee vastaava rehellisyyden vaade on sotasyyllisyys: Saksa ja Suomi hyökkäsivät vuonna 1941 Neuvostoliittoon. Tämä hyökkäys johti kansanmurhaan, jonka kieltäminen on länsieurooppalaisenkin lainsäädännön mukaan rikos, josta langetetaan vankilatuomio. Näiden neljän seikan myöntäminen on kaiken rehellisen ja vakavan keskustelun ennakkoehto.

Ja jos olen ymmärtänyt oikein sekä Suomessa että Venäjällä valkoinen osapuoli turvautui järjestelmälliseen väkivaltaan ja terroriin työväestön vaatiessa demokraattista hallintoa. Samoin tapahtui Ranskassa ja Preussissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Oli kommunistien vastarinta ja sisäinen kuri kuinka ankaraa tahansa, valkoinen osapuoli ei pysty uskottavalla tavalla kiistämään vastuutaan konfliktin saamasta väkivaltaisesta luonteesta.

Kiistatonta lienee myös, että työväestön vaatimukset olivat myöhempien tapahtumien valossa ei ainoastaan oikeutettuja vaan myös ihmiskunnan parhaiden ominaispiirteiden mukaisia. On myös syytä keskustella siitä, kenen ansiota on niiden edes osittainen toteutuminen. Tämä on edellisiin kysymyksiin verrattuna kiistanalaisempi ja monimutkaisempi.

Suomen sisällissota käytiin tasavaltalaisten kesken. Sekä punaisilla että valkoisilla on omat ansionsa maan rakentamisessa. Minulle henkilökohtaisesti saattaisi riittää, että valkoiset ja heidän jälkeläisensä myöntäisivät julkisesti "punakapinallisten" vaateet oikeutetuiksi sekä oman roolinsa siviiliväestöön kohdistuneessa järjestelmällisessä terrorissa ja joukkomurhissa. Eikä anteeksipyyntökään olisi pahitteeksi.

Mitä tulee liittoutumiseen Natsi-Saksan kanssa, sen anteeksi antaminen ei ole minun eikä kenenkään yksittäisen ihmisen valtuuksien puitteissa. Asiasta on sotaoikeuden päätös. Lisäksi nämä teot punnitaan niissä historian kirjoissa, joita tullaan julkaisemaan seuraavien vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana. Oma käsitykseni on, että valkoisen Suomen ja SDP:n rooli ei tule näkymään myönteisessä valossa. Sen sijaan Urho Kekkosen ja hänen lähimpiensä rooli noussee arvoon arvaamattomaan. Kekkosen aikana oli sellaiset kompromissin ainekset, jotka myös kommunisteille kelpasivat.

J. Stalin Leninistä

LENININ KUOLEMAN JOHDOSTA

Puhe

Neuvostojen II Yleisliittolaisessa edustajakokouksessa tammikuun 26 päivänä 1924

"Poistuessaan luotamme toveri Lenin lausui viimeisenä tahtonaan, että me pitäisimme korkealla ja säilyttäisimme puhtaana puolueen suuren nimen. Vannomme sinulle, toveri Lenin, että me täytämme kunnialla tämän käskysi!"

T. Auer kommentoi

Tässä taisi olla henkilöpalvonnan lähtölaukaus. Leninistä tuli pyhä ja erehtymätön olento, jolla voi olla käskyjä, joita voi kunnialla noudattaa. Minä näkisin tämän suhteessa Venäjän historiaan ja kristinuskon vaikutukseen. Suurissa järjestelmissä tarvitaan palvonnallista elementtiä. Valkoinen hirmuvalta painotti kirkon ja Jumalan merkitystä. Puolue ja Lenin olivat sille selkeä vastapaino.

Stalinillekin luotiin henkilökultti, mutta siinä oli ylimääräinen tunnelataus. Kyse oli lähes ikonisesta hahmosta. Valkoisilla oli Neitsyt Maria, punaisilla Stalin. Tällaisen pyhimyskuvan merkitys juontaa ajan haasteista. Tehtävä oli valtava. Moni olisi varmasti sanonut sen olevan mahdoton. Koko teollistunut maailma oli liittoutunut kommunisteja vastaan. Aikaa ei ollut paljoa. Maa oli raunioina maailmansodan ja sisällissodan jäljiltä. Lisäksi osa maaseutuväestöstä suhtautui uuteen hallitukseen nuivasti.

Stalin toisti lähipiirilleen yhä uudestaan ja uudestaan 'sota on tulossa, mutta emme voi olla varmoja kuka vihollisistamme hyökkää ensimmäiseksi'. Teollistaminen, maaseudun kollektivisointi, lukutaidon käyttöönotto, energiateollisuus, maan sähköistäminen, korkeakulttuurin luominen ja armeijan rakentaminen. Kyse oli valtavasta tehtävästä. Venäjän hyvinvointi ja turvallisuus lepää yhä tällä perustalla. Maailma ei koskaan enää palaa orjuuteen ja siirtomaavaltaan.

Stalinin työ sotilasjohtajana on hyvin dokumentoitu. Hän seurasi ja ohjasi huolellisesti armeijan varustamista ja sotilaiden koulutusta. Hänen roolinsa voitossa oli keskeinen. Sen sijaan armeijan korkeimmassa johdon piirissä 1930-luvun lopulla tehdyt pidätykset ja surmat ovat saaneet osakseen ankaraa kritiikkiä.

Stalin-kultin merkitys korostui sodan aikana, kun vastassa oli äärimmäisen tehokas ja mitä julmin sotakoneisto, jonka tarkoitus hävittää ikuisiksi ajoiksi työläisvaltio ja tehdä Venäjästä ja itäisestä Keski-Euroopasta Afrikan kaltainen alusmaa. Sotilaat kuolivat Stalinin nimi huulillaan. Stalin oli se pyhimyskuva, jossa kansan taistelutahto kulminoitui. Tämä on kiistattomasti dokumentoitu. Näin kommunistit myös keskeyttivät kansanmurhan.

Revi siitä. On mahdotonta ohittaa Stalinin merkitys toteamalla hänen olleen paholainen tai mielipuoli. Hän oli hirmuinen. Hän oli hallitsija. Hän ei kaihtanut mitään. Hedelmistään puu tunnetaan. Kenenkään muun nimissä tuskin on missään tai koskaan tehty mitään vastaavaa tasa-arvon puolesta ja kansanmurhaa vastaan. Pidetään tämä mielessä, kun arvioidaan hänen toimintansa ja hänen hallintonsa kielteisiä puolia.

Helsinki 7.1.2016