Kuinka mielipiteemme Ukrainasta muodostuvat (teksti)

Kuinka mielipiteemme Ukrainasta muodostuvat

Kun poliittinen keskustelu polarisoituu ihmiset jämähtävät valmistelemiinsa asemiin. Entä kun keskustelukumppani on vanha ystävä, jonka viisautta ja elämäntyötä arvostaa syvästi. Silloin ei voi sanoa toista tyhmäksi. Hän on omaksunut asiat eri tavalla. Jos haluaa säilyttää välit hyvinä on antauduttava vakavaan keskusteluun. On voitava esittää omat ajatuksensa sellaisella tavalla, että keskustelu ei katkea. Voi myös yrittää ymmärtää, kuinka ystävä on päätynyt omiin johtopäätöksiinsä.

On voitava kyseenalaistaa omat käsityksensä. Kenen tahansa maailmankuva on mahdollista osoittaa virheelliseksi. Ihmisen uskomukset ovat aina suhteessa hänen kokemuksiinsa ja siihen, mitä kautta hän on tietonsa saanut. On mahdollista uskoa asioihin, jotka ovat ristiriidassa keskenään. On mahdollista uskoa asioihin, joiden tietää olevan mielikuvituksen tuotetta, mutta henkilöllä on oltava riittävän hyvä syy hyväksyä tai ohittaa ilmiselvä ristiriita.

Hyvä esimerkki on lapsen usko joulupukkiin. Jossain vaiheessa se horjuu ja lopulta kokonaan haihtuu. Siinä välissä on vaihe, jossa hän sekä uskoo että ei usko. Asetelman hyväksymiseen löytyy kannustimia: ihanat lahjat ja seuraleikin kutkuttava hauskuus. Näin on myös politiikassa. Ihminen on erilaisten uskomusten ristitulessa.

Yksi esimerkki on suhtautuminen Yhdysvaltoihin. Henkilö saattaa olla edistyksellinen ja jopa radikaali, eikä hän toki missään tapauksessa hyväksy Yhdysvaltojen toimia Vietnamissa tai Irakissa. Silti hän on valmis ottamaan todesta kaupallisen lehdistön kertomukset Ukrainan tapahtumista. Kuvaukset, jotka ilmiselvästi ovat peräisin Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta. Aivan kuin pieni poika, joka tunnisti hahmon pukin parran takaa: "sehän on Risto-setä!". Silti hän jatkoi leikin loppuun. Lahjojen vuoksi, leikin vuoksi ja siksi koska muutkin jatkoivat.

Oikeassa elämässä asetelma ei ole yhtä selkeä. Epäilykset eivät välttämättä ole yhtä vahvoja. Tietyissä olosuhteissa ihminen on valmis 'to suspend disbelief', pidätellä epäuskoaan. Näinhän toimitaan, kun katsotaan vaikka kauhuelokuvaa. Näin kannattaa toimia, jos luvassa on tarpeeksi iso nautinto. Aliarvioimme rajusti ryhmäpaineen vaikutuksen. Sosiaalinen paine vaikuttaa meihin vauvasta asti. Suomessa siihen sisältyy tietty valmius uskoa mitä tahansa pahaa suuresta itäisestä naapuristamme. Eivät 'edistykselliset' ja koulutetut ihmiset ole tälle immuuneja.

Voisi kuvitella, että Suomesta löytyisi vaihtoehtoinen media, joka kertoisi erilaisen tarinan Venäjästä ja Ukrainasta. Ja toden totta sellainen kyllä löytyy (esim. Voima-lehti), mutta mikä on ero valtamediaan? Vaihtoehtolehdissä Venäjän kimppuun käydään kahta kauheammin. Tämä kertoo kuinka vaikea on kyseenalaistaa oman porukan suuri kertomus. Varsinkin, jos asia koskee sellaisia kysymyksiä, joita lehdistö on käsitellyt kymmeniä vuosia äärimmäisen yksipuolisesti.

Näissä olosuhteissa keskustelusta tulee 'kuurojen vuoropuhelu'. Kukaan ei siirry asetelmistaan piirunkaan vertaa. Jokaisella meistä on oikeus muodostaa omasta elämästään ja maailmantilanteesta haluamansa kertomuksen. Ei pitäisi kuitenkaan väheksyä sitä, kuinka näitä kertomuksia voi manipuloida ulkoapäin. Se ei aina ole pahantahtoista. Niinhän ihmisen maailmakuva syntyy. Ongelmia ilmenee, kun ryhdytään järjestelmälliseen vääristelyyn aggressiivisen ohjelman ajamiseksi. Väitän, että tästä USA:n ja EU:n politiikassa on kysymys.

Vastahankaan asettuminen - erotuksena jatkuvasta vastaan vänkäämisestä, josta voi saada tiettyä nautintoa - on raskasta. Kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti. Tarvitaan suuri henkilökohtainen onnettomuus tai moraalinen ristiriita. Tämän välttääkseen ihminen on valmis katsomaan asioita läpi sormien, ja jos hänen hyvinvointinsa on siitä riippuvainen, hän on valmis väittämään mustaa valkoiseksi. Harvoin kuitenkaan tilanne menee näin pitkälle. Ihminen osaa ennakoida asioita. Hän osaa valita luettavakseen sellaista tietoa, joka kasvattaa hänen itsetuntoaan. Hän kyllä myös löytää sellaisia venäläisiä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä, jos oma sisäinen tarve sitä vaatii.

Progressiiviset suomalaiset eivät ainoastaan päätä, mitä mieltä itse ovat, vaan myös, mitä mieltä venäläiset ovat ja ne venäläiset, jotka eivät ajattele odotetulla tai toivotulla tavalla, ovat tietysti pahan hallituksen aivopesemiä. Aivan kuten Irakissa ja Libyassa, sellaiset ihmiset eivät ansaitse suomalaisten sympatiaa, koska he puolustavat julmien diktaattorien tekoja. Siitä on lyhyt matka pommituksen hyväksymiseen, mutta pommien pudotessa ei kukaan enää kysy ’edistyksellisen’ suomalaisen mielipidettä.

Vastahankaan asettuminen tulee erityisen kalliiksi, jos aihe on sellainen, josta lähimmäisillä on voimakkaita kantoja ja koko mediaympäristö pommittaa yleisöä äärimmäisen provokatiivisilla esityksillä. Esimerkki elävästä elämästä: minulta on kysytty "oletko sinä todella Assadin kannalla?! Onko sinusta oikein, että ihmisiä murhataan?!"  Hei hetkinen! Anteeksi, mutta Saudi Arabia, Turkki ja Yhdysvallat tässä ovat pitkän aikavälin suunnitelmaansa toteuttamassa. Tähän keskustelu taas päättyi. Minua pidetään hulluna. Lehdessä oli aivan eri tiedot ja kuviakin oli vielä ja kuvatekstissä luki Assadin olleen jälleen iskun takana, ja jos se lukee lehdessä, sen täytyy olla totta.

Länsiliittoutuman jäljet Koreassa, Vietnamissa, Irakissa ja Libyassa pelottavat. Kuinka sokea voi ihminen olla, kun ei tätä näe? Vähintä mitä ihmisiltä voisi odottaa olisi äärimmäinen epäluulo kaikkea sitä kohtaan, mitä heille kerrotaan.

Miten tämä tarina muodostuu? Miksi niin monet älykkäät ihmiset ovat leikissä vielä mukana? Avain on siinä, että ’edistyksellisten’ ihmisten ohjelma on olla KAIKKEA pahaa vastaan. Sellainen ehdottomuus ja täydelliseen puhtauteen pyrkiminen on kaiketi manipuloitavissa, koska he usein päätyvät käytännössä toimimaan kaikkein pahimman toimijan puolesta. Talleyrand on tämän linjan isä. Hän kysyi aikoinaan: "Kuinka voisimme käyttää näitä hölmöjä hyväksemme?". Tietysti tämänkin opinkappaleen syntyminen on laitettu Leninin syntilistalle. Taas kerran asiat on kerrottu eri tavalla kuin ne tapahtuivat. Leninin kysymys tässä yhteydessä oli aivan erilainen: "Kuka tästä hyötyy?"

Samaan työkalupakkiin kuuluu, että kieltäydytään keskustelemasta julkisuudessa strategisista kysymyksistä. Jos ja kun sellainen tulee esille leimataan analyysin tekijä lapselliseksi tai salaliittoteorian kertojaksi. Lopuksi aina muistetaan mainita, kuinka kaikki paha juontaa kommunistien tai venäläisten kieroista suunnitelmista. Näin kasvatetaan sukupolvi toisensa jälkeen hämmentyneitä, mutta ylimielisiä ihmisiä, joille latteuksien ja ilmiselvästi virheellisten väitteiden toistamisessa ei ole mitään hävettävää.

Miten he tekevät sen? Heidän uskonsa on järkähtämätön. Tärkein syy ja suurin vastuu tästä on mediamanipulaation järjestäjillä. Ajatus siitä, että totuus kyllä voittaa, on lapsellinen. Näin ei valitettavasti aina käy edes sadassa vuodessa. Kuinka on mahdollista, että tiedon manipulointi on niin tehokasta? Ensinnäkin sitä on ehditty harjoitella jo pitkään. Kylmä sota oli yksi infosodan orgastinen ilotulitus. Suomalaiset eivät silloin päässeet mukaan, nyt otetaan vahinko takaisin.

Tähän sopii sama, mitä eräät sanoivat sodan aikana saksalaisten joukkotuholeireistä "Minä tiesin, mutta en uskonut. Koska en uskonut, en tiennyt." Kenen on vastuu, jos ihminen ei usko vaikka todisteet kasaantuvat? Ukrainan osalta olisi ollut tärkeä puhua Kiovan joukkojen harjoittamasta laajamittaisesta siviiliväestön terroripommituksesta. Hupsista, lehdessä kerrotaan, että venäläiset tekivät sen itse! Se on rikollinen valhe ja sen levittämisen moraalinen vastuu on raskas. Jälleen kerran Suomi on tehnyt valintansa. Olemme aina hyökkääjien puolella.

Toinen seikka on kansallinen trauma joka syntyy, kun oma osuus historian hirmutöissä yritetään peittää tai selittää pois. Sen sijaan, että porukat tutkisivat ankarasti omaa menneisyyttään, he etsivät syitä, joita perusteella sotarikoksista tuomitut olivatkin kunnon kavereita, jotka olivat joutuneet vastoin tahtoaan ikävään tilanteeseen. Tästä selvitään parhaiten syyttämällä muita. Meillä tarina menee täydestä, mutta ei välttämättä muualla. Tulevista historiankirjoista puhumattakaan, koska ne tullaan kirjoittamaan ilman sitä henkistä painolastia, joka meidän olkapäillämme lepää.

Tauno Auer 28.1.2016