Turkki ja turkkilaiset - osa kuusi

 

UUDET KANSALLISET TUNNUKSET

 

Uudet hallitsijat (CUP, íttihad ve Terakki Cemiyeti) eivät paljoakaan kostuneet vanhan vallan rippeiden antamasta uskottavuudesta. Oli tarpeen rakentaa uudet täysimittaiset kansalliset mielikuvat, jotka kertoisivat kaikille, mistä uudessa valtiossa oikein on kysymys. Tässä nuorturkkilaiset päätyivät kaksipiippuiseen ratkaisuun. Toinen päätös oli julkinen ja toinen salainen.

 

Julkisuuteen ilmoitettiin kansalaisoikeuksien kuuluvan kaikille uskontokunnille ja väestöryhmille. Näin oli julistettava jo senkin tähden, että juuri näillä tunnuksilla he olivat vaalit voittaneet. Luonnollisesti kaikki väestöryhmät kurdeja ja armenialaisia myöten kokivat julistuksen erittäin myönteisenä.

 

Suljetussa puoluekokouksessa kuitenkin mietittiin hieman toisin. Kansakunta tulisi olemaan ennen muuta turkkilainen ja valtionuskontona olisi Islam. Puolueen varsinaiset johtajat eivät ottaneet itselleen julkisia virkoja ja julkisivun takana toimintaa ohjasi puolueen keskuskomitea, joka oltiin koottu makedonialaisen ja armenialaisen maanalaisen vastarintaliikkeen mallin mukaisesti. Tällainen oli pelin henki muuallakin 1900-luvun alussa.

 

Vähitellen kolmikko Ismail Enver, Ahmed Djemal ja Mehmed Talaat nousivat esiin. Heidän taustalla vähemmän julkisessa roolissa olivat Selânikli Nazim ja Bahaettin Šakir. Kukin heistä oli kotoisin osmanien valtakunnan Euroopan puoleisesta osasta. Enver Istanbulista, Talaat ja Šakir nykyisen Bulgarian alueelta, Nazim Thessalonikista ja Djemal Mytilenestä Lesboksen saarelta. Kannattaa pitää nimet mielessä, koska palaamme heidän toimiinsa useaan otteeseen.

 

Nuorturkkilaiset joutuivat pian tosipaikan eteen, koska Italia valloitti 1911 Libyan, joka oli osmanien valtakunnan viimeisen pohjoisafrikkalainen maakunta. Enver yritti turhaan järjestää libyalaista vastarintaliikettä. Vuotta myöhemmin serbialaiset, montenegrolaiset, kreikkalaiset ja bulgarialaiset yhdistivät voimansa ja hyökkäsivät osmanien armeijaa vastaan Balkanilla.

 

Valtakunnan Euroopan puoleisen osan menetys oli valtava isku sillä täältä olivat muinaisista ajoista lukien olleet kotoisin sulttaanikunnan tärkeimmät virkamiehet ja upseerit samoin kuin nuorturkkilaisten vahvimmat johtajat. Se oli myös ollut valtakunnan kehittynein ja vaurain osa. Lisäksi nuorturkkilaisten päämajaa oli pitkään pidetty Thessalonikassa.

 

Samassa yhteydessä alueelta karkotettiin lähes puoli miljoonaa turkkilaista. Tämä hirmuinen nöyryytys tuli olemaan suuren vihan lähteenä. Ismail Enver kirjoitti vaimolleen "Suuttumuksemme kasvaa: kosto, kosto, kosto - ei kahta sanaa" (engl. 'Our anger is strengthening: revenge, revenge, revenge; there is no other word').

 

Maan väestöstä oli tämän jälkeen peräti 85 % muslimeja, mikä vaikeassa tilanteessa houkutti käyttämään uskontoa vallan välikappaleena. Tätä mietettä häiritsi, se että muslimien asuttama Albania käytti tilaisuutta hyväkseen ja julistautui itsenäiseksi. Uskonto ei siis yksin riittänyt pitämään rivejä yhtenäisinä. Tämän huomion vuoksi puolue päätti ottaa turkkilaisuuden valtakunnan tärkeimmäksi tunnistimeksi. On myös huomioitava, että nuorturkkilaisten johdossa ei ollut uskonnollisia henkilöitä.

 

Vertauksen vuoksi kannattaa muistaa, että Venäjällä otettiin vallankumouksen jälkeen sosialismi kansakuntaa yhdistäväksi tekijäksi. Turkki kääntyi oikealle ja naapurimaa Venäjä vasemmalle. Tällä seikalla tulee olemaan valtava vaikutus seuraaviin tapahtumiin.

 

Tauno Auer 20.8.2016