Uutisotsikot eivät kertoneet miehestä, joka todettiin syyttömäksi rikoksista pahimpaan, kansanmurhaan. Sen enempää BBC kuin CNN:kään ei käsitellyt tapausta. The Guardiankommentoi sitä lyhyesti. On toki ymmärrettävää, että näin harvinainen virallinen tunnustus haudattiin vähin äänin. Se selittäisi liian paljon siitä miten maailman vallankäyttäjät valtaa käyttävät.
Haagin Jugoslavia-tuomioistuin (engl. International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY) on kaikessa hiljaisuudessa vapauttanut edesmenneen Serbian presidentin Slobodan Miloševićinsotarikoksista 1992–1995 Bosnian sodan aikana, Srebrenican verilöyly mukaan lukien .
Kaikkea muuta kuin rikostoverina Bosnian serbijohtaja Radovan Karadžićille, Milošević itse asiassa ”tuomitsi etnisen puhdistuksen”, vastusti Karadžićia ja yritti estää sodan, joka hajotti Jugoslavian. Tämä 2590-sivuisen tuomiolauselman loppupuolelle piilotettu totuus kumoaa loputkin propagandasta, jolla Naton laiton hyökkäys Serbiaan 1999 oikeutettiin.
Milošević kuoli sydänkohtaukseen 2006, yksin sellissään Haagissa kesken tekaistun oikeudenkäynnin amerikkalaisten keksimässä ”kansainvälisessä tuomioistuimessa”. Hänelle ei suotu sydänleikkausta, joka olisi voinut pelastaa hänen henkensä. Hänen kuntoaan tarkkailleet amerikkalaiset viranomaiset salasivat hänen heikkenevän tilansa, kuten WikiLeaks on paljastanut.
Milošević oli propagandan uhri. Propagandan, joka tänään vyöryy yllemme ruudulta ja lehdistöstä vaaraa toitottaen. Hän oli demonin prototyyppi. Lännen media demonisoi häntä ”Balkanin teurastajana”, joka oli vastuussa ”kansanmurhasta” erityisesti Jugoslaviasta irtautumaan pyrkineessä Kosovon maakunnassa. Näin sanoi pääministeri Tony Blair, joka vetosi holokaustiin ja vaati toimia ”tätä uutta Hitleriä” vastaan.David Scheffer, Yhdysvaltain sotarikosten suurlähettiläs (sic) julisti, että ”Miloševićin joukot ovat saattaneet murhata” peräti ”225 tuhatta 14–59 -vuotiasta etnistä albaanimiestä”.
Tämä oli oikeutuksena Bill Clintonin ja Tony Blairin johtamalle Nato-pommitukselle, joka tappoi satoja siviilejä sairaaloissa, kouluissa, kirkoissa, puistoissa ja tv-studioissa ja tuhosi Serbian taloudellisen infrastruktuurin. Se oli räikeän ideologista: Pahamaineisessa ”rauhankonferenssissa” Ranskan Rabouilletissa Miloševićin haastoi Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi lausahduksestaan, että puolen miljoonan irakilaislapsen kuolema oli ”sen arvoista”.
Albright välitti Miloševićille ”tarjouksen”, jollaista yksikään valtionpäämies ei voi hyväksyä. Ellei hän sallisi maansa sotilaallista miehittämistä siten että ulkomaiset miehitysjoukot toimisivat ”laillisen prosessin ulkopuolella” sekä uusliberalististen ”vapaiden markkinoiden” asettamista, Serbiaa tultaisiin pommittamaan. Tämä mainittiin ”liitteessä B”, jonka media vaikeni tai jätti huomiotta. Päämääränä oli murskata Euroopan viimeinen itsenäinen ”sosialistinen” valtio.
Kun Nato aloitti pommitukset, alkoi ”holokaustia pakenevien” Kosovon pakolaisten ryntäys. Kun pommitukset olivat ohi, kansainväliset poliisiosastot laskeutuivat Kosovoon kaivamaan ”holokaustin” uhreja ylös. FBI ei onnistunut löytämään ensimmäistäkään joukkohautaa ja palasi kotiin. Espanjan rikostekninen ryhmä teki saman ja sen johtaja tuomitsi vihaisena ”sotapropagandakoneiston semanttisen piruetin”. Kuolleita Kosovossa laskettiin lopulta 2.788. Tämä sisälsi molempien osapuolten taistelijat sekä Natoa tukeneen Kosovon vapautusrintaman murhaamat serbit ja romanit. Ei ollut kansanmurhaa. Naton hyökkäys oli sekä petos että sotarikos.
Suurin osa USA:n ylistetyistä ”täsmäohjatuista” ohjuksista osui – ei suinkaan sotilaskohteisiin vaan siviilikohteisiin, kuten Radio-televizija Srbijen uutisstudioihin Belgradissa. Kuusitoista ihmistä kuoli, heidän joukossaan kuvaajia, tuottajia ja yksi meikkaaja. Blair kutsui kuolleita epäkunnioittavasti osaksi Serbian ”komentoa ja kontrollia”. Vuonna 2008 Jugoslavia-tuomioistuimen syyttäjä Carla Del Ponte paljasti että häntä oli painostettu olemaan tutkimatta Naton rikoksia.
Tämä oli mallina Washingtonin myöhemmille hyökkäyksille Afganistaniin, Irakiin, Libyaan ja – peiteoperaatioiden turvin – Syyriaan. Kaikkia näitä voidaan pitää äärimmäisinä rikoksina Nürnbergin standardeilla; kaikki perustuivat median propagandaan. Tabloid-journalismilla oli oma perinteinen osuutensa, mutta tehokkainta oli asiallinen, vakavastiotettava, usein vasemmistoliberaali1) journalismi. The Guardianin tuottama evankelinen ylistys Blairille ja hänen sodilleen, taukoamattomat valheet Saddam Husseinin olemattomista joukkotuhoaseista Observerissa ja The New York Timesissa, ja BBC:n väsymätön hallituksen propagandan rummutus valikoituine vaikenemisineen.
Pommitusten käydessä kovimmillaan BBC:n Kirsty Wark haastatteli kenraali Wesley Clarkia, Naton komentajaa. Nisin kaupunkiin Serbiassa oli juuri kylvetty amerikkalaisia rypälepommeja, jotka tappoivat naisia, vanhuksia ja lapsia torilla ja sairaalassa. Wark ei kysynyt ainuttakaan kysymystä tästä eikä mistään muistakaan siviilien kuolemista. Jotkut olivat vieläkin julkeampia. Helmikuussa 2003, päivä sen jälkeen, kun Blair ja Bush olivat sytyttäneet Irakin tuleen, BBC:n poliittisen toimituksen esimies, Andrew Marr seisoi Downing Sreetilla ja suorastaan piti eräänlaisen voitonpuheen. Hän kertoi katsojille tohkeissaan, kuinka Blair oli sanonut, että he pystyisivät valtaamaan Bagdadin ilman verilöylyä ja että lopuksi irakilaiset juhlisivat tekoa. Ja kuinka kummassakin kohdassa Blairin oli nyt pitävästi todistettu olleen oikeassa. Tänään, vaikka kuolleita on jo miljoona ja yhteiskunnasta jäljellä vain rauniot, Marrin BBC-haastattelut saavat USA:n Lontoon suurlähetystön suosituksen.
Marrin kollegat jonottivat julistamaan Blairin olleen oikeassa. BBC:n Washingtonin kirjeenvaihtaja Matt Frei sanoi: ”Selvästikin tahto tehdä hyvää ja tuoda amerikkalaiset arvot muulle maailmalle ja erityisesti Lähi-idälle … on nyt entistä enemmän sidottu sotilaalliseen voimaan.”
Tämä nöyristely Yhdysvaltoja ja sen kätyreitä kohtaan hyvänä voimana ja ”hyväntekijänä” istuu syvällä läntisessä valtajournalismissa. Se varmistaa, että nykyinen Syyrian katastrofi pannaan yksinomaan Bashar al-Assadin syyksi, jonka länsi ja Israel ovat jo pitkään yrittäneet syrjäyttää, ei humanitäärisistä syistä, vaan vahvistaakseen Israelin aggressiivista valta-asemaa alueella. Yhdysvaltain, Britannian, Turkin ja heidän ”liittoumansa” sijaistaistelijoiden valloilleen päästämät jihadistivoimat palvelevat tätä päämäärää. Juuri he tuottavat propagandan ja videot, joista tulee uutisia USA:ssa ja Euroopassa, antavat toimittajille pääsyn ja takaavat Syyrian yksipuolisen ”uutisoinnin”.
Aleppon kaupunki on usein uutisissa. Useimmat lukijat ja katsojat eivät tiedä, että suurin osa väestöstä asuu kaupungin läntisessä, hallituksen kontrolloimassa osassa. Että heihin kohdistuu päivittäistä tykistötulta lännen tukemalta al-Qaidalta, ei pääse uutisiin. Heinäkuun 21. päivä ranskalaiset ja amerikkalaiset pommittajat hyökkäsivät hallituksen kontrolloimaan kylään Aleppon maakunnassa tappaen 125 siviiliä. The Guardian uutisoi tämän sivulla 22 ja ilman kuvia.
Luotuaan tietoisesti jihadismin Afganistaniin 1980-luvulla [CIA:n] operaatio Syklonin nimellä – Neuvostoliittoa tuhoavaksi aseeksi – USA on nyt tekemässä jotain hyvin samanlaista Syyriassa. Kuten Mujahideen Afganistanissa, Syyrian ”kapinalliset” ovat Yhdysvaltain ja Britannian paikallinen jalkaväki. Monet sotilaista taistelevat al-Qaidan ja sen eri versioiden riveissä. Jotkut, kuten al-Nusran rintama ovat brändänneet itsensä uudelleen ollakseen yhteensopivia amerikkalaisten herkkien 9/11-muistojen kanssa. Näitäkin ryhmiä hallitsee – sikäli kuin pystyy – CIA, joka pyörittää jihadistitoimintaa kautta maailman.
Välittömänä tavoitteena on tuhota Damaskoksen hallitus, jota – luotettavimman mittauksen (YouGov Siraj) mukaan – syyrialaisten enemmistö tukee tai ainakin pitää parhaana turvallisuuden takaajana huolimatta hallituksen liepeillä tapahtuvista julmuuksista. Pitkän tähtäimen tavoitteena on poistaa Venäjältä Lähi-idän avainliittolainen osana Naton väsytyssotaa Venäjän federaation tuhoamiseksi.
Ydinsodan riski on ilmeinen, joskin tehokkaasti vaiettu ”vapaan maailman” mediassa. The Washington Postinpääkirjoitustoimittajat, jotka aikanaan mainostivat Irakin kuvitteellisia joukkotuhoaseita, vaativat Obamaa hyökkäämään Syyriaan. Hillary Clinton, joka riemuitsi julkisesti teloittajan roolissaan Libyan hävittämisen aikana, on toistuvasti antanut ymmärtää, että presidenttinä hän tulee ”menemään pidemmälle” kuin Obama.
Gareth Porter, Washingtonista raportoiva samizdat2)-journalisti paljasti hiljattain Clintonin hallituksen todennäköiset jäsenet, jotka suunnittelevat hyökkäystä Syyriaan. Heillä kaikilla on sotaintoinen tausta kylmästä sodasta: Entinen CIA-johtaja Leon Panetta sanoo, että ”seuraavan presidentin täytyy harkita erikoisjoukkojen lisäämistä paikan päällä.”
Kaikkein silmiinpistävintä nyt tulvivassa propagandassa on yhtäältä sen suoranainen järjettömyys ja toisaalta sen entuudestaan tuttuus. Olen katsellut arkistofilmejä Washingtonista 1950-luvulta, jolloin diplomaatit, virkamiehet ja journalistit olivat senaattori Joe McCarthyn noitavainon ja tuhon kohteina, jos uskalsivat kyseenalaistaa Neuvostoliittoa ja Kiinaa koskevan valheen ja vainoharhan. Kuin uudelleen levinnyt syöpäkasvain, venäjänvastainen kultti on tullut takaisin.
Britanniassa The Guardianin Luke Harding johtaa lehtensä Venäjä-vihaajia. Heistä solkenaan virtaava journalismin irvikuva liittää kaikki maailman vääryydet Vladimir Putiniin. Kun Panama-paperien vuoto julkistettiin, etusivulla luki Putin ja kuvassa oli Putin; olkoonkin, että Putinia ei mainittu koko vuodossa.
Kuten Milošević aikanaan, Putin on nyt Demoni Numero Yksi. Se oli Putin, joka ampui alas malesialaisen matkustajakoneen Ukrainan taivaalta. Otsikko: ”Jos minulta kysytään, Putin tappoi poikani.” Todisteita ei tarvittu. Se oli Putin, joka oli syypää Washingtonin dokumentoidusti maksamaan ja toteuttamaan vallankaappaukseen, jolla Kiovan vaaleilla valittu hallitus syrjäytettiin 2014. Vallankaappausta seurannut fasististen militanttiryhmien terrorikampanja venäjänkielistä väestöä kohtaan oli seurausta Putinin ”aggressiosta”. Että Putin esti Krimiä muuttumasta Naton ohjustukikohdaksi ja suojeli Krimin pääosin venäläistä väestöä, joka oli äänestänyt paluusta Venäjän osaksi, olivat uusia esimerkkejä Putinin ”aggressiosta”. Median lokakampanja muuttuu vääjäämättä median sotakampanjaksi. Jos sota Venäjän kanssa nyt puhkeaa, tarkoituksella tai jonkin vahingon seurauksena, toimittajat ovat suurelta osin siitä vastuussa.
Yhdysvalloissa Venäjän vastainen kampanja on kasvanut omaksi keinotodellisuudekseen. The New York Timesin kolumnisti, taloustieteen nobelisti Paul Krugman on kutsunut Donald Trumpia ”Siperian kandidaatiksi”, koska Trump on hänen mukaansa Putinin mies. Trump oli tohtinut esittää – selväjärkisenä hetkenään – että sota Venäjän kanssa saattaisi olla huono idea. Hän on mennyt jopa niin pitkälle, että oli poistanut amerikkalaiset asetoimitukset Ukrainaan republikaanien vaaliohjelmasta. ”Eikö olisikin hienoa, jos tulisimme Venäjän kanssa toimeen”, hän sanoi.
Tämän vuoksi Amerikan sotaa lietsovat vasemmistoliberaalit vallanpitäjät vihaavat häntä. Trumpin rasismilla ja kansankiihotuksella ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Bill ja Hillary Clintonin rasismi ja ekstremismi päihittävät Trumpin koska tahansa. (Tällä viikolla on Clintonin ”sosiaaliturvauudistuksen” 20-vuotispäivä. Uudistuksen, joka käynnisti sodan afroamerikkalaisia vastaan.) Mitä Obamaan tulee: Kun amerikkalainen poliisi ampuu hänen afroamerikkalaistovereitaan, Valkoisen talon Toivo ei ole tehnyt mitään heidän suojelemisekseen, ei mitään heidän köyhyytensä helpottamiseksi. Ei. Hän on johtanut neljä häikäilemätöntä sotaa ja ennennäkemättömän salamurhakampanjan.
CIA on vaatinut, että Trumpia ei valita. Pentagonin kenraalit ovat vaatineet, että häntä ei valita. Sotaa kannattava The New York Times vaatii – väsymättömän halpamaisen Putin-lokaamisensa keskeltä – että Trumpia ei valita ei valita. Jotain on tekeillä. Nämä tauottoman sodan äänenkannattajat ovat kauhuissaan, että miljardien dollareiden sota-business, jolla USA säilyttää valta-asemansa on uhattuna, jos Trump pääsee sopimukseen Putinin kanssa ja sitten Kiinan Xi Jinpingin kanssa. Heidän paniikkinsa sen johdosta, että maailman mahtimaa puhuisikin rauhan puolesta – niin epätodennäköistä kuin sellainen onkin – olisi mustinta farssia elleivät kyseessä olisi niin hirveät asiat.
”Trump olisi rakastanut Stalinia!” karjui varapresidentti Joe Biden Hillary Clintonin vaalitilaisuudessa. Clintonin nyökkäillessä hän huusi edelleen: ”Me emme koskaan kumarra. Me emme koskaan taivu. Me emme koskaan polvistu. Me emme koskaan anna periksi. Me omistamme maaliviivan. Sellaisia me olemme. Me olemme Amerikka!”
Britannian Jeremy Corbyn on hänkin herättänyt hysteriaa työväenpuolueensa sodantekijöiden keskuudessa ja hänen tuhoamiseensa omistautuneessa mediassa. Lordi West, entinen amiraali ja työväenpuolueen ministeri sanoi sen osuvasti: Corbyn on ottanut ”järkyttävän” sodanvastaisen asenteen ”koska se saa ajattelemattomat massat äänestämään häntä”.
Väittelyssä puheenjohtajan haastaneen Owen Smithin kanssa, juontaja kysyi Corbynilta: ”Miten toimisit jos Vladimir Putin loukkaisi toista Nato-maata?” Corbyn vastasi: ”Sellainen tilanne olisi alun perinkin syytä välttää. Pitäisi rakentaa toimiva dialogi Venäjän kanssa… Yrittäisimme introdusoida demilitarisoinnin Venäjän ja Ukrainan sekä muiden Itä-Euroopan maiden välillä. Se, mitä emme voi sallia, on katastrofaalinen joukkojen kasvattaminen molemmin puolin. Sellainen johtaa vain hyvin vaaralliseen tilanteeseen.”
Painostettuna vastaamaan auktorisoisiko hän sodan Venäjää vastaan ”jos täytyisi”, Corbyn vastasi: ”En tahdo ryhtyä sotaan – mitä haluan, on saada aikaan maailmantilanteen, jossa meidän ei tarvitse mennä sotaan.”
Tällainen kyselytyyli johtuu pitkälti Britannian vasemmistoliberaalien sodantekijöiden noususta. Työväenpuolue ja media ovat pitkään tarjonneet heille uramahdollisuuksia. Irak-sodan valtavan rikoksen nostama moraalinen tsunami sai heidät hetkeksi horjutettua. Se asetti heidän nurinpäin käännetyn todellisuutensa noloon valoon. Mutta Chilcot-raportista3) ja kokonaisesta syyllisyyden osoittavan todistusaineiston vuoresta huolimatta Blair on heidän innoittajansa, koska Blair oli ”voittaja”.
Erimielinen journalismi ja tutkimus on systemaattisesti ajettu ulos tai kaapattu. Demokraattiset ideat on tyhjennetty ja täytetty uudelleen ”identiteettipolitiikalla”, joka sotkee sukupuoli-identiteetin feminismiin ja kansan ahdistuksen vapautukseen sekä ignoroi valtion harjoittaman väkivallan ja aseteollisuuden voitot, jotka tuhoavat lukemattomien elämän kaukomaissa kuten Jemenissä ja Syyriassa ja hankkivat ydinsotaa Euroopalle ja koko maapallolle.
Jeremy Corbynin näyttävän nousun aikaansaama kaikenikäisten kansalaisten poliittinen liikehdintä toimii jonkinasteisena vastavoimana. Corbyn on omistanut elämänsä sodan kauhuista valistamiseen. Corbynin ja hänen kannattajiensa ongelma on Britannian työväenpuolue. Yhdysvalloissa Bernie Sandersin tuhansien seuraajien ongelmana oli demokraattinen puolue – siitä puhumattakaan, kuinka heidän suuri valkoinen toivonsa lopulta itse petti heidät. Yhdysvalloissa, suurten kansalaisoikeus- ja sodanvastaisten liikkeiden kotimaassa, uudet liikkeet, kuten Black Lives Matter ja Codepink luovat pohjaa modernille versiolle.
Sillä vain liike, joka vyöryy kaduille ja yli rajojen eikä anna periksi, voi pysäyttää sodanlietsojat. Ensi vuonna tulee kuluneeksi vuosisata siitä, kun Wilfred Owen kirjoitti seuraavan. Jokaisen toimittajan tulisi lukea se. ja pitää se mielessään.
Jos joka kouristuksella voisit kuulla
veren kurlaavan vaahtona keuhkoissa
kuvottavana kuin syöpä, karvaana kuin märe,
viheliäisistä ruhjeista virtaavan viatonten kielille.
Et kertoisi, ystäväni, niin innokkaasti
kunnianhimoisille lapsille vanhaa valhetta:
Dulci et decorum est
Pro patria mori4)



John Pilger on kymmeniä kertoja palkittu australialainen toimittaja ja dokumentaristi. Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin englanniksi 23.8.2016 nimellä Provoking nuclear war by media.