Edellisessä Ukrainaa käsittelevässä artikkelissani tarkastelin vasta perustetun viestintäministeriön informaatiovaikuttamista sekä Ukraina-myönteisen tiedon – viestintäministeri Stetsin mukaan ”totuuden” – levittämistä sosiaalisessa mediassa. Ministeriön avulla valtio pyrkii vaikuttamaan ukrainalaisten ajattelutapaan sekä suhtautumiseen maan tapahtumia sekä erityisesti Venäjää kohtaan. Siinä missä Ukrainan viestintäministeriö pyrkii vaikuttamaan ukrainalaisten ajatteluun ja käsityksiin ensisijaisesti tässä ajassa, Kansallisen muistin instituutti (Ukrainian Institute of National Memory, UINM) kirjoittaa uudelleen (revisionismi) ja paikoin jopa vääristelee kansallista historiankirjoitusta palvelemaan poliittisia intressejä.
Kiihkokansallinen ”historioitsija” Volodomyr Viatrovytš
UINM:a johtaa nuori kansallismielinen historioitsija ja entinen Ukrainan salaisen poliisin arkiston (Security Service of Ukraine, SBU) johtaja, Volodomyr Viatrovytš. Hänen tehtävänään on muokata Ukrainan kansallista historiankirjoitusta valkopesemällä nationalistiryhmien osallisuutta mm. juutalaisten tuhoamiseen sekä puolalaisten etniseen puhdistamiseen toisen maailmansodan (II MS) aikana (ks. alempana). Vaikutusvaltaisessa asemassa SBU:n sekä UINM:n johtajana Viatrovytš on onnistunut ”vapauttamaan” merkittäviä toisen maailmasodan aikaisia natsijohtajia (mm. Stepan Bandera) osallisuudesta holokaustiin sekä esittämään UPA:n demokraattisena, juutalaisille avoimena organisaationa. Ohessa hän on keskittynyt korostamaan Ukrainan uhrin asemaa 1930-luvun nälänhädässä (Holodomor), josta hän on – mielenkiintoista kyllä – syyttänyt Neuvostoliiton ohella myös juutalaisia.
Viatrovytšilla on tohtorin tutkintoa vastaava tutkinto Lvivin yliopistosta. Hän aloitti ammattiuransa vuonna 2002 organisaatiossa nimeltä Institute for the Study of the Liberation Movement (SLU, ukrainalainen akronyymi TsDVR), jonka tehtävänä oli ylläpitää ja korostaa OUN:n ja UPA:n sankaruutta. Vuoteen 2006 mennessä Viatrovytšista tuli SLU:n johtaja. Neljän vuoden aikana hän julkaisi OUN:ää ja UPA:ta ylistäviä kirjoja, perusti nuorille tutkijoille ohjelmia kansallisen näkökulman korostamiseksi ja toimi samanaikaisesti ”siltana” SLU:n ja hajallaan asuvien äärikansallismielisten välillä, jotka pitkälti rahoittivat järjestön toimintaa.
Vuonna 2008 silloinen presidentti Viktor Juštšenko nimitti Viatrovytšin SBU:n arkiston johtajaksi. Viatrovytš toimi presidentti Juštšenkon ”oikeana kätenä” hänen nimittäessä OUN:n ja UPA:n johtohahmoja kuten Stepan Banderaa, Jaroslav Stetskoa ja Roman Shukjevytšia ”Ukrainan sankareiksi”. Floridan yliopistossa toimivan tutkijan Norman J.W. Godan mukaan monet ukrainalaiset, mukaan lukien ulkomaille muuttaneet, painostivat Juštšenkoa myöntämään edellä mainituille sankaristatuksia. Ukrainalaismedia on lainannut moneen otteeseen Viatrovytšia, joka on puolustellut jopa natsien rinnalla taistellutta ukrainalaisten SS Galicia -divisioonaa.
Vuonna 2010 ukrainalaisten äänestettyä demokraattisissa vaaleissa presidentiksi Venäjä-myönteisenViktor Janukovytšin muutti Viatrovytš Yhdysvaltoihin, jossa hän toimi tutkijana (research fellow) HURI:ssa (Harvard Ukrainian Research Institute). Tuttuun tapaansa hän jatkoi OUN-UPA-kaksikon sankarillisuutta korostavien kirjojen ja artikkeleiden kirjoittamista. Janukovitšin tultua syrjäytetyksi helmikuussa 2014 Viatrovytš palasi Ukrainaan, jossa hänet nimitettiin välittömästi UINM:n johtoon. Josh Cohen arvioi, että Viatrovytšin aikaisempi palvelus Juštšenkon alaisuudessa onnistui vakuuttamaan Ukrainan nationalistivoimat, joten nimitys UINM:n johtoon oli todennäköisimmin poliittinen ”takaisinmaksu” maan nationalisteille, jotka tukivat voimakkaasti ns. Maidanin kumousta. Cohenin mukaan nationalistivoimat olivat keskeisessä roolissa kamppailussa Ukrainan turvallisuusjoukkoja vastaan. Myöhemmin samat voimat osallistuivat taisteluihin Donbassin alueella yksityisrahoitteisten joukkojen kuten Oikean sektorin riveissä.
Viatrovytš historian politisoinnin ja historialakien taustalla
Viatrovytšn näkemykset ovat jakaneet mielipiteitä Ukrainassa sekä muualla länsimaissa, erityisesti tutkijapiireissä. Presidentti Juštšenko pyrki rakentamaan OUN:n ja UPA:n ympärille tietynlaista kulttia, jolloin Ukrainassa julkaistiin muun muassa Banderan, Stetskon ja Shukhjevytšin muotokuvin varustettuja postimerkkejä, heidän mukaansa nimettiin katuja ja rakennuksia, jopa koulukirjoja kirjoitettiin uudelleen. Esimerkiksi SLU:n toimisto sijaitsee Bandera-kadulla Lvivissä. Etelä- ja Itä-Ukrainassa puolestaan ei ole arvostettu II MS:n nationalistista perintöä. Luhanskissa ja Krimillä pystytettiin vastaavasti patsaita OUN:n ja UPA:n uhrien muistoksi.

Stepan Banderan syntymän satavuotispäivää juhlistava postimerkki
Stepan Banderan syntymän satavuotispäivää juhlistava postimerkki

Esimerkiksi Jared McBride Yhdysvaltain Kennan Instituutista totesi, ettei Viatrovytšin OUN-UPA-glorifioinnissa ole kyse historiasta vaan yksipuolisesta poliittisesta projektista, jolla on syvempää kannatusta lähinnä Länsi-Ukrainassa. Jeffrey Burds Massachusettsin Northeastern-yliopistosta kertoi vastaavasti Viatrovytšin ja hänen alaistensa syyllistyneen asiakirjaväärennöksiin ajaakseen omia (poliittisia) näkemyksiään. Burds vertasi tietyistä alkuperäisasiakirjoista aiemmin ottamiaan kopioita UINM:n esittämiin vastaaviin ”alkuperäisasiakirjoihin”, ja ne eivät vastanneet hänen ottamiaan. Burdsin mukaansa Viatrovytš ja kumppanit olivat muutelleet tai poistaneet asiakirjoista sanoja ja lauseita, jotka kritisoivat ukrainalaista nationalismia tai olivat ristiriidassa OUN:sta ja UPA:sta rakennetun narratiivin kanssa. Lundin yliopiston Ukraina-asiantuntija Pehr Anders Rudling totesi haastattelussaan, että OUN:n asiakirjaväärennöksiä tunnettiin jo 1950-luvulla. Niiden mukaan esimerkiksi OUN olisi kieltäytynyt osallistumasta Länsi-Ukrainan pogromeihin II MS:n aikana.
Burdsin ja monien muiden historioitsijoiden Viatrovytšiin kohdistama kritiikki on ollut johdonmukaista: Hän on sivuuttanut vahvistettuja historiallisia tosiasioita, vääristellyt ja muutellut historiallisia asiakirjoja sekä rajoittanut pääsyä SBU:n arkistoihin. Kanadanukrainalainen itsenäinen tutkija Marco Carynnykkertoi, että hänellä on näyttöä Viatrovychin tekemistä asiakirjaväärennöksistä. Carynnykin mukaan Viatrovytš peitti tekemiensä väärennösten julki tulon estämällä myöhemmin Carynnykin pääsyn asiakirjoihin.
McBride toistaa pitkälti Carynnykin tarinaa kertomalla: ”Viatrovytšin toimiessa SBU:n arkiston johtaja, hän loi ukrainalaisille ja ulkomaalaisille avoimen digitaalisen arkiston. Positiivisesta kehitysaskeleesta huolimatta Viatrovytš ja hänen työryhmänsä varmistivat, ettei arkistoon sisälly lainkaan asiakirjoja, jotka asettaisivat OUN:n ja UPA:n huonoon valoon tai osoittaisivat niiden osallisuuden holokaustiin ja muihin rikoksiin.”
Viatrovytš oli keskeinen taustavaikuttaja myös niin sanottujen kommunisti- tai historialakien (no. 2538 -1 ja 2558) päätyessä Ukrainan parlamentin (rada) äänestykseen ja lopulta presidentti Porošenkonhyväksymiksi. Ensimmäisen lain mukaan muun muassa OUN:n ja UPA:n ”itsenäisyystaistelijoiden” kritisoiminen on laitonta koska se loukkaa heidän perintöä. Toisen lain mukaan on rikos kiistää – myös median – ”totalitaristisen kommunistihallinnon rikollinen luonne vuosina 1917–1991”.
Viime vuoden huhtikuussa 70 Ukraina-asiantuntijaa ympäri läntistä maailmaa lähettivät avoimen kirjeenpresidentti Porošenkolle ja parlamentin puhemiehelle, että presidentti jättäisi hyväksymättä edellä mainitut lakiluonnokset. Asiantuntijoiden mukaan luonnosten sisältö oli ristiriidassa – ja suoranaisesti rikkoi – sananvapausoikeutta. Samalla ne asettavat kyseenalaiseksi muun muassa Ukrainan sitoutumisen Euroopan neuvoston ja ETYJ:n periaatteisiin sekä lukuisiin sopimuksiin jotka maa hyväksyi itsenäistyttyään uudelleen vuonna 1991.
Asiantuntijat ilmoittivat järkytyksensä, mikäli II MS:n aikana äärimmäisiin julmuuksiin syyllistyneen UPA:n laillisuuden kyseenalaistaminen olisi rikos. He ilmaisivat huolensa Ukrainan ”historian politisoitumisesta”, joka veisi maan juuri samalla tielle mistä on moitittu lähinnä Venäjää. Toukokuussa 2015 ETYJ:n mediavapauden edustaja Dunja Mijatović ilmoitti, että uudet lait ovat potentiaalinen uhka Ukrainan media- ja ilmaisunvapaudelle.
OUN ja UPA – valkopestävää pyykkiä riittää
Kuten edeltä on käynyt ilmi, Viatrovytš ja UINM:n revisionismi kohdistuu lähinnä kahteen ryhmään: OUN:ään (Organization of Ukrainian Nationalists) ja UPA:han (Ukrainian Insurgent Army). Vuonna 1940 OUN jakautui kahtia Andriy Melniykin johtamaan OUN-M:ään ja Stepan Banderan johtamaan OUN-B:hen. UPA perustettiin OUN-B:n pohjalta vuonna 1942.
II MS:n aikana sekä OUN ja UPA yhdessä surmasivat erilaisissa vainoissa ja etnisissä puhdistuksissa mitä raaimmin keinoin kymmeniätuhansia juutalaisia ja mahdollisesti jopa 100 000 puolalaista. Esimerkiksi 22.6.1941 Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon, OUN:n jäsenet surmasivat arvioiden mukaan pelkästään Lvivin pogromissa 5000 juutalaista ja sodan ensimmäisinä päivinä Itä-Galician eri pogromeissa kaikkiaan 12 000 juutalaista.
Sodan aikaiset UPA:n raportit vahvistavat sen tuhonneen puolalaisia yhtä perusteellisesti kuin Einsatzgruppen juutalaisia. Esimerkiksi UPA:n korkeimpaan johtoon kuuluneet Dmytro Kliachkivskyi ja Roman Shukhevytš olivat päättäväisiä surmaamaan tai karkottamaan kaikki Ukrainan puolalaiset. Kliachkivskyi totesi, että ”Meidän tulisi toteuttaa laajamittainen puolalaiselementtien likvidointioperaatio. Saksalaisarmeijan evakuoidessa meidän tulee löytää sopiva hetki likvidoida koko 16–60-vuotias miesväestö. Metsässä ja metsän läheisyydessä sijaitsevat kylät tulee hävittää maan tasalle.”
Stepan Bandera jakoi kansallissosialistien tapaan näkemyksen, että Ukrainan juutalaiset olivat kommunismin ja stalinistisen sorron takana, joten heidät tuli tuhota. Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon huhtikuussa 1941 OUN-B:n ”banderistit” totesivat, että ”Neuvostoliitossa juutalaiset ovat hallitsevan bolshevikkihallinnon uskollisimpia tukijoita sekä muodostavat Ukrainassa moskoviitti-imperialismin uskollisimman tukijaryhmän.”
Kesällä 1941 saksalaisten vallattua Lvivin ”banderistit” julistivat Banderan nimissä Ukrainan itsenäiseksi ja lupasivat toimia läheisesti Hitlerin rinnalla. Banderan taipumattomuus itsenäisyysjulistuksessa johti siihen, että saksalaiset pidättivät hänet. Bandera kuitenkin vapautettiin vuonna 1944, koska hän nautti laajaa kansansuosiota ja saksalaiset ajattelivat Banderan olevan hyödyllinen mobilisoidessaan taistelijoita etenevää puna-armeijaa ja partisaaneja vastaan. Norman J.W. Goda toteaa, että vaikka Banderalla ja saksalaisilla oli erimielisyytensä, niin ”juutalaispolitiikassa” he pysyivät aina yksimielisinä.
Sodan jälkeen Bandera asui Münchenissä. Iso-Britannian tiedustelu (MI6) käytti häntä hyödykseen soluttamalla agentteja Ukrainaan ja tukemalla maanalaista liikettä Neuvostoliittoa vastaan. Myös CIA käytti hyödykseen joitain Banderan käskyläisiä, muttei tiettävästi koskaan itse Banderaa. MI6 lopetti yhteistyön Banderan kanssa vuonna 1953, kunnes Länsi-Saksan tiedustelupalvelu BND (Bundesnachrichtendienst) –johtajanaan natsi-Saksan koko itärintaman vakoilusta vastannut Reinhard Gehlen – otti häneen yhteyttä. BND:n toimesta ja Banderan avustuksella Neuvostoliittoon luotiin vakoilijoiden uusi sukupolvi. Bandera murhattiin lokakuussa 1959, mistä on epäilty Neuvostoliiton valtiollisesta turvallisuudesta vastannutta KGB:tä.
Jo presidentti Juštšenkon ylistäessä Banderaa ja OUN:ää J.W. Goda totesi olevan sääli Ukrainan historian kannalta, että kansallissankariksi julistetun henkilön johtama organisaatio osallistui vahvasti holokaustiin. Mitähän Goda toteaisi nyt kuusi vuotta myöhemmin Volodomyr Viatrovytšin kohdalla?

Kommentti
Sanomalehti Kalevan verkkosivuilla julkaistiin äskettäin Sofi Oksasen Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla pitämä luentoteksti, jossa hän kertoo neuvostopropagandasta ja -sorrosta sekä nyky-Venäjän informaatiosodasta. Hän mainitsee kuinka ”Neuvostoliitossa historia oli väline, joilla oikeutettiin miehitys, ja neuvostohistoriantutkimuksen metodit vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja.” Lisäksi hän toteaa, että ”Ukrainan ex-presidentti Viktor Janukovytš suhtautui lähihistorian hutkimiseen aggressiivisesti, joten vasta hänen syrjäyttämisensä mahdollisti sen, että historiantutkijat pääsivät jälleen rauhassa työnsä pariin.”
Erikoista, suorastaan irvokasta Oksasen tekstissä on, että siinä viitataan positiivisessa sävyssä juuri Volodomyr Viatrovytšiin ja hänen johtamaansa Kansallisen muistin instituuttiin. Kuten edellä käy ilmi, edustaa Viatrovytš ja johtamansa Kansallisen muistin instituutti juuri sitä, mitä Oksanen kritisoi: valtiota palvelemaan valjastettua historiankirjoitusta ja historian vääristelyä. Sitä teki Neuvostoliitto, sitä tekee nyky-Venäjä ja sitä tekee valitettavasti myös Janukovytšin jälkeinen Ukraina.
Oksanen esittää, että Janukovitsin syrjäyttäminen mahdollisti historiantutkijoiden pääsyn jälleen rauhassa työnsä pariin. Vaikea sanoa mihin tuo näkemys perustuu, mutta edellä lainattujen tutkijoiden kokemukset osoittavat päinvastaista. Esimerkiksi Viatrovytšin perustamasta sähköisestä arkistosta jätettiin pois asiakirjat, jotka eivät palvele hänen projektinsa tarkoitusta eli juutalaisten ja puolalaisten tuhoamiseen syyllistyneen OUN:n ja UPA:n ”sankarillisuuden” korostamista. Jos Neuvostoliitossa historiantutkimuksen metodit ”vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja”, kuten Oksanen kuvaa, mitä voikaan sanoa Viatrovytšin tutkimusmetodeista?
Monet esimerkit osoittavat, kuinka Viatrovytš ja Kansallisen muistin instituutti rakentavat kansallista historianarratiivia valitsemalla siihen sopivat faktat ja sivuuttamalla muut. Pahimmassa tapauksessa asiakirjoja väärennetään. Sopii toivoa, että Oksanen on vain tietämätön Viatrovytšin ja Kansallisen muistin instituutin agendasta ja toimintavoista.
Ville Kyrönlahti

Lähteet