”joka viides britti elää maan virallisen köyhyysrajan alapuolella. Monet köyhistä työskentelevät matalapalkkaisissa töissä.”
Entäpä toinen ”sivistysvaltio” nimeltä Suomi? Asiaa havainnollistaa taannoin kaksi EU:lta tullutta moitetta Suomen valtiolle. Kun EU:n sosiaalivirasto antoi risuja Suomen sosiaaliturvan tasosta, tähän korkeintaan ylimalkaisesti huomautettiin, että ”sosiaalivirastolla on väärät tiedot”, muutoin asiasta vaiettiin. Mitään ei tapahtunut. Kun EU huomautti valtion velkaantumisesta ja budjettivajeesta, tuli suuri hätä. Asiasta kirjoitettiin tuhansia sivuja ja kaikkialla ryhdyttiin vaatimaan menoleikkauksia valtion budjettiin. Tunnetusti ripeästi tartuttiin toimeen, vaikka Suomen tämän vuosikymmenen taloushistoria todistaa, että menoleikkauksilla vain taantuman oloissa syvennetään sitä, mikä lisää työttömyyttä ja näin köyhyyttä.
”Britannia on OECD:n mukaan EU:n johtava kehitysavun antaja.”
Suomen valtiolta ei riitä rahaa sen paremmin oman maan leipäjonojen rahoittamiseen kuin kehitysapuunkaan. Tärkeämpää kuin omien kansalaisten ruoka tai köyhien maiden auttaminen on Suomen päättäjien mielestä valtiontalouden ”tervehdyttäminen”. Tämä tosin ei ole uutta suloisessa Suomemme maassa: Suuren nälänhädän vuosina 1867-68 ”valtionvarainministeri” Snellmanilla oli suurempi huoli markan vakaudesta kuin maantielle nälkään kuolevista ihmisistä. Samaa perinnettä jatkoi Suomen pankin pääjohtaja Ryti 1930-luvun Suuren Laman vuosina: Kultakannassa riippuminen oli markan vakauden säilyttämiseksi tärkeämpää kuin kansalaisten suuri taloudellinen hätä pakkohuutokauppoineen ja ruokapalkkalla töitä ympäri maata kiertävine työläisineen. Jatkoa seurasi 1990-luvun alussa: vahvan markan politiikka oli talouselämälle tuhoiss, varsinkin pk-yrittäjille ja palkansaajille. Mitään ei näistä ole opittu, vai eikö mitään ole haluttu oppia? Sillä jokainen näistä kriiseistä on tehnyt rikkaat rikkaammiksi muiden kustannuksella. Tähän ilmeiseti pyritään nytkin.
