Neuvostoliiton historia - osa 41

tässä numerossa

o arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu

o työväenkulttuuri

o Ehrenburgin Musta kirja

Neuvostoajan arkkitehtuurissa ja kaupunkimaisemissa on monenlaista huomioitavaa. Olen löytänyt kymmenkunta erilaista näkökulmaa. Ensimmäinen Baltian matkani kohdistui Tallinnaan aivan 1990-luvun alussa. Vanhakaupunki ei vielä silloin ollut sellainen Disneyland kuten nyt. Minulla oli ilo ja suorannainen nautinto saada tutustua sen muureihin ja rakennuksiin historiaa hyvin tuntevan paikallisen tuttavan opastuksella. Avainsanoja olivat jylhä, aito ja karu.

Ensimmäinen seikka on Neuvostoliitossa säilynyt vanha rakennuskanta. Sodan jälkeen entisöitiin paljon. Paljon myös rakennettiin uutta. Näiden kolmen yhdistelmä (vanhat enemmän tai vähemmän ränsistyneet talot, entisöidyt arvotalot ja uusi rakennuskanta) on joskus kiehtova ja joskus karmea. Kauneus on katsojan silmissä.

Itse osaan arvostaa myös 1950- ja 60-lukujen suuria kerrostaloja. Mielestäni ne ovat mainettaan parempia. Ennen muuta: ne rakennettiin ratkaisemaan ankaraa asuntopulaa. Huoneistoista on rakennettu pieniä pesiä ja palatseja, mutta sitä ei ulkoapäin huomaa.

Latvialaisen Pavel Armandin 1940-luvun lopulla säveltämä ja sanoittama 'Pilvet ovat nousseet kaupungin ylle' -kappaleen romanttinen laulu (Mark Bernes: Tuchi Nad Gorodo Vstali) kertoo nuoresta neuvostotyöläisestä. Tämä legendaarinen esitys kuvaa hyvin neuvostoajan baltikaupunkien tunnelmaa. Viron, Latvian ja Liettuan neuvostotasavallat olivat maan ylivoimaisesti vauraimmat osat.

Toinen huomionarvoinen seikka on juuri tämä: rakennukset on tehty ihmisten tarpeisiin. Tämä pätee myös virkistysalueisiin. Tarvittaessa hautausmaan paikalle on rakennettu puisto ja leikkikenttä. Katsotaan eteenpäin, ei taakse eikä kuviteltuihin taivaisiin. Kirkon ja yläluokan mielivallan murtaminen tuo muossaan kolmannen huomion, symboliikan. Mieluimmin uimahalli tai kulttuuripalatsi kuin rukoushuone. Hieman tasapainoa kaupunkisuunnitteluun.

Neljäs tekijä on terveys- ja hyvinvointi. Urheilusalit, uimahallit, koulut ja sairaalat. Kirjastojen, kulttuurilaitosten ja hallintorakennusten ohella nämä olivat näkyvintä neuvostoarkkitehtuuria. Tehtaat, tuotantolaitokset ja satamat kertovat viidennestä näkökulmasta, rujon kauniista urbaaniromantiikasta. Nyky-Suomessa kaikki sellainen on häivytetty periferiaan tai siirretty ulkomaille. Vaikutelma on lattea ja teennäinen.

Suurissa tehtaissa, jokipadoissa ja voimalaitoksissa on ainakin näin jälkikäteen tiettyä teollista romantiikka. Neuvostoaikaan kuuluivat myös lukuisat muistomerkit, joita rakennettiin merkittävien taisteluiden kunniaksi. Kaduilla oli poliittisia julisteita, mutta ei mainoksia. Minusta tämä on eräs vanhan järjestelmän ihanimmista puolista. Autoja oli harvassa. Kadut kuuluivat kansalaisille. Kaupunkien väki ei ollut ahneen ja räikeän median pommituksen kohteena.

Toisaalta sitten löytyy sellaisia rakennuskokonaisuuksia kuten Itä-Berliinin keskusta, jonka monumentaalinen rumuus on sielua murskaavaa hieman samalla tavalla kuin Wienin vanha monumentaalikeskusta. Sellaisista kaupunginosista minä en pidä, en idässä enkä lännessä. Sosialismin ajassa oli omat hyvät puolensa vaikka usein se johtui yhtä lailla tehottomuudesta kuin taitavasta suunnittelusta. Pahinta lienevät uuden ajan pilvenpiirtäjät ja lasitornit. Se on kuoleman arkkitehtuuria.

OMA PUOLUE JA TYÖVÄENKULTTUURI

Kaipaan vanhaa työväenkulttuuria. Sitä ei voi korvata mikään. Meillä oli omat sanoma- ja aikakauslehdet, kustannusyhtiöt, oma puolue ja suorat yhteyden kansainvälisiin liittolaisiin sekä suuri naapuri turvallisuuden ja lahjomattomuuden takeena. Tämän kaiken tilalle on tullut epämääräinen joukko uuden ajan aktivisteja, joiden mielestä rohkeinta ja tärkeintä on kertoa kommunistien hirmutöistä. He ovat kylmän sodan aviottomia lapsia. Ilman puoluepolitiikkaa ja ammattiliitoihin järjestäytymistä viisaimmatkin kannanotot jäävät irrallisiksi.

On suorastaan ällistyttävää kuinka nopeasti Neuvostoliiton halvaantumisen ja purkamisen jälkeen kaikki mureni alta. Itselläni ei ollut mitään käsitystä pelin luonteesta ja suoraselkäisten kommunistien panoksesta. He olivat viimeinen side rehtiin työväenkulttuuriin. Oletettavasti SDP:n johto oli solutettu jo 1920-luvulla. SKP:lle taisi käydä samalla tavalla 1960-luvulla. Tosin iso osa molempien aatteellisesta romahduksesta oli ihan kotikutoista. Tämä romahdus jätti nuoren polven poliittisiksi orvoiksi.

ILJA EHRENBURG JA PUOLUEEN TIUKAT LINJANVEDOT

Luen toista kertaa Pekka Tarkan Pentti Saarikoski -elämänkerran ensimmäisen osan loppulukuja. Etenen hitaasti, koska haluaisin koko ajan väittää vastaan. Tarkan Neuvostoliitto-arviot ovat tarkoituksenhakuisia ja aikansa tendenssien läpitunkemia ja niin yksipuolisia, että sitä voisi luulla tahalliseksi vääristelyksi. Hän haluaa hyvin paljon nähdä asiat tietyssä valossa. Hänen arvioistaan on minulle kuitenkin hyötyä, kun arvioin Ilja Ehrenburgin kirjoituksia, joita myös tutkin uudestaan.

Ehrenburg arvosteli aikansa puoluejohdon jyrkkyyttä hyvin ymmärrettävistä syistä ja kuitenkin kaikki tiukat linjavedot olivat suhteessa siihen, mitä haittaa – näin minä tämän nyt näen - höllentämisestä olisi syntynyt. On henkilöitä, jotka ajattelevat miltä omat puheet kuulostavat ja on henkilöitä, joiden tehtävä on ajatella kokonaisuutta ja valtion tulevaisuutta sekä kaikkia puolueen liittolaisia. Tyylikkäitä lausuntoja on miellyttävä antaa. Samaa pätee henkilökohtaisiin kannanottoihin. Sen sijaan kokonaisvastuun kantaminen on huomattavasti tylsempää ja raskaampaa.

Ilja Ehrenburgin muistelmat ovat erinomaiset. Ymmärrän kuitenkin miksi tiukan linjan puolueväki häntä arvosteli. Kiitos Pekka Tarkalle, että tulin tietoiseksi tästä arvostelusta, arvostelusta johon minä myös yhdyn. Otetaan yksi esimerkki, joka on Ehrenburgin muistelmien kolmannen osan lisäluku, jossa kerrotaan kuinka tietyt 'Mustan kirjan' tekijät joutuivat Venäjällä pidätetyiksi. Ennen kuin kerron, mitä siitä ajattelen, pari tärkeää sanaa mielipiteiden vuoksi vangitsemisesta.

On ilmiselvää, että mielipiteiden ja sananvapauden käyttämisestä ei tulisi ketään vangita. Neuvostoliiton aikana sitä kuitenkin tapahtui ja sen vuoksi itse olin silloin ankara järjestelmäkriitikko. Siitä ei ole nyt kysymys. Sen sijaan haluan tietää miksi näitä vangitsemisia tapahtui. Tärkein syy lienee ollut jatkuva poikkeustila, jossa maa eli sodan ja välittömän sodanuhan alaisuudessa. Maa oli nuori ja poliittinen järjestelmä vielä alkumetreillä. Valitsemani esimerkki kertoo tästä problematiikasta.

Sodan jälkeen Ilja Ehrenburg ryhtyi tuttaviensa kanssa keräämään tietoja miehittäjien juutalaisiin kohdistamista raakuuksista. Kerätyt tiedot pitivät paikkansa, mutta olivat vain osa tapahtuneesta. Hypätään 2000-luvulle, jolloin länsimaisessa kirjoittelussa fasistit ja kommunistit rinnastetaan, ja kansanmurha esitetään pääasiassa juutalaisiin kohdistettuna rikoksena. Todellisuudessa uhreina olivat yhtä lailla juutalaiset, kommunistit ja romanit. Tuollainen 'Musta kirja' olisi käytännössä toiminut oikeistolaisen vääristelyn aseena. Siksi sen tekeminen estettiin.

Miksi se estettiin niin rajuin keinoin? Kyse oli Stalinin ja hänen lähipiirinsä valitsemasta linjasta. Tähän kysymykseen palaamme vielä monta kertaa. Stalinin kuoleman ja Berijan teloituksen jälkeen Mustan kirjan tekijät vapautettiin.

Tauno Auer 8.2.2016