Kodista, uskonnosta ja isänmaasta

Haluaisin puhua porvarillisesta elämäntavasta. Tarkoitan sitä sen vanhassa merkityksessä. Aito porvari on vakavarainen, itsenäinen ja sivistynyt. Ihannetyyppi siis. Jos vertaamme häntä työläiseen suurin ero on suhde elinkeinoon. Porvari on itsellinen.

Sata vuotta sitten työläinen oli useimmiten maaseudulta saapunut varaton ja ammattitaidoton mies. Kaupungissa ei maajussin taidoista ollut suurtakaan hyötyä. Ruokkiakseen itsensä ja perheensä hän joutui ottamaan sitä työtä mitä hänelle annettiin. Hän oli vaikeassa asemassa.

Toiset sata vuotta aiemmin porvaristo oli kumouksellinen luokka. Ranskan vallankumouksen jälkeen kansanedustajat jakautuivat oikeistoon ja vasemmistoon. Aikanaan vasemmistoporvarit liittoutuivat Marxin ja Engelsin (porvareiden lapsia, jos tarkkoja ollaan) johdolla tasa-arvon nimissä radikaalin työväenliikkeen kanssa.

Tästä konfliktista juontavat sanat taantumuksellinen ja edistyksellinen. Porvarien enemmistö ei halunnut uutta vallankumousta. He liittoutuivat keisarien, kanslereiden ja piispojen kanssa. Tässä liittoutumassa suurten tuotantolaitosten omistajat määräsivät sävelen ja kustansivat suojeluskuntien aseistamisen.

Marxin ja Engelsin puolue sai voimansa työläisten lakoista ja rajat ylittävistä liittoutumista. Tähän oikeisto vastasi karkotuksin, sensuurilla ja rikkomalla lakot väkivalloin. Ranskassa armeija murskasi Pariisin kommuunin. Nämä toimet johtivat asenteiden kärjistymiseen.

Työväenliikkeen vaatimuksiin "vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta" oli tarpeen vasta voimakeinojen lisäksi mielipiteiden avulla. Käyttöön otettiin yhtä ytimekäs "koti, uskonto ja isänmaa". Tätä iskulausetta ryhdyttiin toistelemaan kirkoissa, sanomalehdissä ja jääkärien koulutuksessa.

Työväestön, lasten ja naisten henkilökohtaisten vapauksien sijasta korostettiin velvollisuuksia sukua ja perhettä kohtaan. Vapaan rakkauden katsottiin turmelevan ihmisten henkisen hyvinvoinnin. Radikaalien toimesta myös miehen asema perheen päänä kyseenalaistettiin. Punaiset kapinalliset uhkasivat ’yhteiskunnan perustaa ja lastemme tulevaisuutta’.

Kirkon asema juonsi ajalta, jolloin usko ei perustunut vapaaehtoisuuteen. Monet heistä, jotka eivät olleet valmiita alistumaan, lähtivät siirtolaisiksi. Laki irtolaisuudesta piti huolen muista sopeutumattomista. Kirkon asema oli keskeinen, kun suurtilalliset ja tehdaspohatat ajoivat ihmisiä ankariin työolosuhteisiin.

Pappiskasti oli usein jyrkin suhteessa työväestön vaatimuksiin. Jos oikeistohenkinen miesväki koki radikaalit vaatimukset uhkana perhe-elämälle, tiettyihin naisiin ja harrasluonteisiin miehiin vetosi enemmän puheet uskontoa kohtaavasta vaarasta. Jumalalla oli sata vuotta sitten aivan eri asema ihmisten mielissä kuin nyt. Tämän vaikutusta vihan lietsonnassa punaisia kohtaan ei voi kyllin korostaa.

Rakkaus isänmaata kohtaan on väkevä tunne. Se osapuoli, joka saa kansalliset tunnukset haltuunsa, on lähes voittamaton. Puheilla ja teoilla ei tarvitse olla paljokaan tekemistä keskenään. Ihminen on vaistomaisesti aina oman heimonsa kannalla. Jos ja kun on mahdollista osoittaa vastapuoli maanpetturiksi ja epäisänmaalliseksi, hänelle voi sen jälkeen tehdä mitä tahansa.

Kerrotaan, että matkiminen on suurinta imartelua. Toisen maailmansodan ja historiallisen kompromissin jälkeen lähes kaikki punaisten ydinajatukset ovat toteutuneet: vapaat vaalit, sukupuolten tasa-arvo, tasa-arvoisuus lain edessä, hyvinvointivaltio, eläketurva, työlainsäädäntö ja sananvapaus. Ensin niiden toteutumista jarruteltiin kaikin tavoin ja nyt niitä yritetään kaivertaa ontoiksi sisältä päin. Tulevaisuus on jälleen tuntematon.

Tauno Auer 14.12.2015