Neuvostoliiton historiasta - osa 51
Neuvostoliiton historiasta - osa 51
tässä numerossa
tai Vera Maretskaja
o ”feministisen elokuvan pioneeritöitä”
o ”Hallituksen jäsen”
o korkeimman ylipäällikön päiväkäsky (osa 4)
o laulusuositus vuodelta 1943
o vuoden 1943 rintamatapahtumat (osa 3)
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
MARETSKAJA [painotus: -re'-], Vera Petrova (s. 1906), elokuva- ja teatterinäyttelijä. Neuvostoliiton kansantaiteilija vuodesta 1949. Opiskeli Vahtangovin studiossa. Vuodesta 1940 Mossovetin teatterin näyttelijätär.
Maretskaja on luonyt lyyrisen kuvan alaikäisestä Mašenka-tytöstä samannimisessä Aleksandr Afinogenovin näytelmässä, temperamentikkaan, eloisan Mirandolan C. Goldonin "Majatalonemännässä", viekkaan ja petomaisen Glafiran A. Ostrovskin näytelmässä "Sudet ja lampaat" ja vulgäärin Živkan B. Nušitšan näytelmässä "Rouva ministeri".
Suurta mainetta Maretskaja saavutti elokuvanäyttelijänä vuodesta 1925. Hän loi todenmukaisia kansantyyppejä elokuvissa "Kyläopettajatar" sekä "Hallituksen jäsen", jossa Maretskaja esitti valtiolliseksi toimihenkilöksi kehittyvää talonpoikaisnaista.
Maretskaja on saanut Stalin-palkinnon (vuodesta 1966 valtionpalkinto) vuosina 1942, 1946, 1948 ja 1951.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kas tässä lisätietoja.
Lähde: www.kinosheryl.fi
Kolhoosifilmien lajityyppi tuotti lukuisia feministisen elokuvan pioneeritöitä ja klassikoita. Hallituksen jäsen on yksi varhaisimmista täysin päämääräisistä pyrkimyksistä taistella naisten tasa-arvon puolesta maaseudulla. Päähenkilö on miehensä hakkaama nuori ja kouluttamaton maalaisvaimo Aleksandra, joko kohotetaan äkkiarvaamatta kolhoosin johtajaksi. Nimitys hoituu miltei yhtä uskottavasti kuin Uunon valitseminen tasavallan presidentiksi, mutta toisin kuin Suomessa, neuvostoviranomaisten intuitio osoittautuu pettämättömäksi: Aleksandrasta tulee nerokas johtaja, joka puhdistaa kolhoosin jämähtäneestä kulakkimentaliteetista henkensä kaupalla. Pääosan tulkitsee hentoudesta jämäkkyyteen kohoava Vera Maretskaja (1906–78) läpimurtoroolissaan.
Tarina sijoittuu vuoteen 1930, eli kollektivisaatio on vielä kesken ja hyvin kriittisessä vaiheessa. Vihollisia on kaikkialla, niin valtiontilojen johdossa kuin aviovuoteessakin. Mustavalkoisesta vihollispropagandasta ei Hallituksen jäsenessä silti ole kyse: kaikkea sävyttää syvän humanistinen usko yksilöiden kykyyn muuttua paremmiksi ihmisiksi. Aleksandran hahmo saattaa olla hieman naivistinen, hieman "liian hyvä ihmiseksi" kautta linjan; sen sijaan hänen väkivaltaisesta juopporentusta naisen esimerkin kautta esimerkilliseksi työläiseksi kasvava aviomiehensä saattaa olla elokuvan todellinen, ambivalentti voimakeskus.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Tämä löytyi sivuilta www.mahorka.org
Hallituksen jäsen (Tšlen pravitelstva) Lenfilm / 1939 / mv / 104 min / S
Elokuvan voisi monellakin tapaa sanoa edustavan klassista sosialistista realismia. Siitä löytyy tyypitellyt sankarit, ajankohtainen poliittinen sisältö, voimakas kehityksen ihannointi ja kansanomainen ote. Samalla kun sosialistisen realismin ihanteet toinen toisensa jälkeen esitetään arkista taisteluaan käyvän ja ryysyistä jos ei ihan rikkauksiin, mutta ainakin arvostukseen kohoavan sankarittaren, Aleksandra Sokolovan kautta, elokuva myös problematisoi näitä piirteitä. Hallituksen jäsen on myös monipuolinen draama.
Hallituksen jäsen on monella tapaa kiinnostava elokuva. Se sijoittuu maatalouden kollektivisoinnin jälkeen omaa arkeaan pyörittävään kolhoosiin. 1920-30-lukujen taitteessahan valmistuivat myös Neuvostoliiton ensimmäiset kolhoosielokuvat. Myös valtion johdon taholta kiinnostus kolhoosielokuvia kohtaan oli ilmeinen, toimivathan ne pr-tarkoituksissa myös viisivuotissuunnitelmia silmälläpitäen. Niihin panostettiin paljon, ensimmäiset elokuvat olivat senhetkisten mestariohjaajien käsialaa, kuten Eisensteinin Vanhaa ja Uutta (1929) tai Dovzhenkon Maa (1929). Näissä elokuvissa kolhoosin sisäinen jännite, hyvän ja pahan taistelu on rakennettu voimakkaasti kerrottujen ja karrikoitujen laiskojen, rikkaiden ja saamattomien kulakkien ja kolhoosin toivorikkaan, ahkeran ja köyhän työväestön väleihin. Tuolloin valtion johdon ja Stalinin toimesta jatkuva kulakkien alasajo ilmeni myös Neuvostoliiton kulttuurissa. Esimerkiksi pioneerien legenda, nuori Pavlik Morozov, joka paljasti isänsä kulakiksi ja joka tämän tekonsa seurauksena tapettiin, eli uutta elämäänsä kansankulttuurissa. Juuri kolhoosielokuvat olivat aihepiirinsä ja siihen liittyvien kipukynnysten ja ristiriitaisuuksien vuoksi lopulta synnyttämässä uutta tyypistöä ja sen tuomia jännitteitä sosialistiseen realismiin. Eisensteinin Morozov-elokuvan Bezinin Niityt jouduttua esityskieltoon kolhoosielokuvien kriisi oli valmis. Sosialistinen realismi tuntui vaativan kolhoosikuvauksilta saman aikaan onnea ja auvoa - kuten 1930-luvun kolhoosimusikaalit osoittivat - toisaalta virallinen kulttuuri vaati kansaa tiedostamaan kulakkiluokan ongelman.
Uusia kolhoosielokuvia varten tarvittiin sankareita, jotka eivät enää suoraan toimineet kulakeiksi nimetyn kansanosan vastaparina. Nämä tyypit olivat ehkä ulkoisesti samaa sankariainesta kuin vanhatkin, mutta kulakkius oli muuttunut näkymättömäksi, kolhoosia vaanivaksi uhkaksi. Selkeitä nimettyjä kulakkihahmoja ei enää elokuvissa esiintynyt, mutta vanhoihin kulakkistereotypioihin liitetyt ominaispiirteet säilyivät kolhoosin harmoniaa uhkaavilla tyypeillä. Tämä näkyy myös Hallituksen jäsenessä: kulakkiuhkaa edustavat kolhoosin miehet vain ryyppäävät, makaavat ja syövät kolhoosin ahkerien työläisnaisten vaivalla keräämää satoa. Sankaritarinat alkoivat myös kolhoosielokuvissa elää stahanovilaisen tehokkaan työläissupersankarin myytin avulla. 1930-luvun suositut kolhoosimusikaalit esittelivät toinen toistaan ahkerampia traktoristeja ja sadonkorjaajia. Hallituksen jäsenen naispääosaan on ladattu osin näitä stahanovilaisen tehokkuuden elementtejä, mutta kiintoisinta elokuvassa lienee kuitenkin se, millä tavoin näistä elementeistä rakennetaan kolhoosin sisäinen draama, joka lopulta kasvaa vaikeuksien kautta Aleksandra Sokolovan voitoksi ja hänen myötään onneksi koko kolhoosille. Lopputuloksena on sosialistinen Happy End, mutta konseptissa sekoitetaan iloisesti tasa-arvokysymyksen (naisten oikeus miesten töihin), elokuvallisen kulakkikriisin ja stahanovilaisen tehokkuuden avulla kivinen polku, joka ei ole pelkkää pitkää herkkupöytää ja työn iloa sankarittarelle.
Hallituksen jäsenessä naisten ja miesten roolit ja näiden työ kolhoosissa ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Vaikka Neuvostoliiton Stalinin aikaista tasa-arvopolitiikkaa on moni naistutkija myöhemmin kritisoinut näennäisyydestä (käytännössähän naisten tasa-arvon ajaminen ja oikeus miesten töihin osallistumisesta tarkoitti sitä, että kodin, lasten, eläinten hoidon ja muiden naisten töiden ohella työläisnaiset joutuivat päälle tekemään myös miehille perinteisesti jakautuneet työt), voidaan hyvällä syyllä miettiä, onko Hallituksen jäsen feministisempi elokuva kuin yksikään toinen kolhoosielokuva neuvostoliitossa. Zarhi ja Heifits nimittäin problematisoivat "kulakki"miesten uhkan avulla myös sitä tosiasiaa, että lopulta kaikki työt kaatuvat naisten harteille. Vaikka Mahorkka ja Siansorkka on jo kertaalleen vuosia sitten Taiteiden yössä esittänyt tämän elokuvan, kestää se toisenkin katsomiskerran kevyesti. Heifitsin ja Zarhin elokuvista on ohjelmistossamme nähty aiemmin myös Rautakourat, 1954 ja Baltian edustaja, (Deputat Baltiki) 1937.
Esittely: Henna-Riikka Rumbin
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
KORKEIMMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄIVÄKÄSKY
N:o 95, helmikuun 23 pnä 1943 Moskova
"Mutta kesäkuussa vuonna 1941 Hitler-Saksa hyökkäsi valapattoisesti maamme kimppuun rikkoen törkeästi ja katalasti hyökkäämättömyyssopimuksen. Ja Punainen Armeija oli pakotettu lähtemään liikkeelle puolustaakseen Synnyinmaataan saksalaisilta anastajilta ja karkottaakseen heidät maamme alueelta."
"Siitä hetkestä Punaisesta Armeijasta tuli armeija, joka käy taistelua elämästä ja kuolemasta Hitlerin sotajoukkoja vastaan, armeija, joka kostaa saksalaisten fasistikonnain tekemät väkivallantyöt veljiämme ja sisariamme kohtaan ja heidän kärsimänsä nöyryytykset Synnyinmaamme miehitetyillä alueilla."
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Laulusuositus vuodelta 1943
”Olemme Odessan merimiehiä” (Mi iz Odessi, morjaki)
Klavdia Šulženko
claudia Shulzhenko
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kohti Kurskin suurtaistelua
Maaliskuun puolelle tultaessa tilanne kaikilla rintamilla muuttui Puna-armeijalle edulliseksi. Stalingradissa 19.11.1942 alkaneen vastahyökkäyksen jälkeen oli kaikilla rintamilla tuhottu yli 100 vihollisdivisioonaa.
Heti 3.2.1943 Donin rintama sai ohjeen aloittaa joukkojen siirto rautateitse Brjanskin alueelle. Donin rintama muutettiin keskusrintamaksi. Brjanskin, länsi- ja keskusrintaman komentajille annettiin ohjeet tulevista sotatoimista hyökkäyksen kehittämiseksi länteen.
Äkillinen muutos Donetskin laakiolla ja Harkovan alueella pakotti luopumaan näistä suunnitelmista. Huomio kohdistui tapahtumiin, jotka kehittyivät kohti Kurskin suurtaistelua.
Välittömästi Stalingradin motin lopullisen sulkemisen jälkeen alkoivat taistelut hyökkääjien karkottamiseksi. Neuvostojoukot kykenivät hyvin nopeasti ajamaan vihollisen pois Kaukasiasta. Saksalaiset kykenivät pakenemaan Tamanin niemimaan kautta Krimille ja pitämään Tamanin hallussaan.
Taistelut siirtyivät pohjoisemmaksi Donetskin – Harkovan - Kurskin ja Voronežin alueille, jossa saksalaiset kärsivät toisen suurtappionsa. Neuvostoliiton sodanjohdon aikomus oli jatkaa talvitaisteluja ja siirtää joukkoja vielä enemmän pohjoiseen ja länteen Smolenskin, Orelin ja Valko-Venäjän suuntaan. Se ei tässä vaiheessa toteutunut, vaan vihollinen yritti vielä palauttaa aloitteen itselleen.
Ylisellä Donilla, Orelin-, Kurskin-, Voronežin- ja Harkovan alueilla, etelärintaman alueella Kaukasiassa sekä Leningradin-, Vjazman- ja Demjanskin alueilla käydyissä talvitaisteluissa 1943 muuttui sotilaallinen tilanne maaliskuuhun mennessä Neuvostojoukoille edulliseksi. Pohjoisilla rintamilla oli hiljaisempaa, mutta Voronežin rintaman, lounaisrintaman, etelärintaman ja Kubanin alueilla taisteltiin.
Saksalaiset kokosivat voimia vastahyökkäyksen lounaisrintamaa vastaan. Pyrkimys oli työntäytyä Severnaja Donets -joen itäpuolelle ja iskeä täältä Voronežin rintamaa vastaan sekä vallata uudestaan Harkova ja Belgorod.
Lopulliseksi tavoitteeksi muodostui Kurskin mutkan oikaisu, siellä olevien neuvostojoukkojen tuhoaminen sekä tilanteen palauttaminen vaiheeseen, joka vallitsi ennen Stalingradin vastahyökkäystä ja sen jälkeistä talvihyökkäystä.
Talvihyökkäyksen jatkoa kaavailtiin Valko-Venäjän suunnalle
Stalingradin motin purkamisen jälkeen Rokossovskin Donin rintaman joukot sijoitettiin Brjanskin rintaman ja Voronežin rintaman väliin Kurskin - Orelin välimaastoon ja nimettiin uudelleen keskusrintamaksi. Siihen siirrettiin mm. 21.- ja 65. armeija, 16. ilma-armeija, 2. panssariarmeija ja 70. armeija sekä joukkoja päämajan reservistä.
Uudeksi tehtäväksi määrättiin saarrostushyökkäys Gomelin - Smolenskin suuntaan ja isku Wehrmachtin Orelin ryhmittymän selustaan. Mutta joukkojen nopea siirto Stalingradista Kurskin seudulle ankarissa talviolosuhteissa osoittautui äärimmäisen vaikeaksi.
Länsirintaman talvihyökkäys alkoi menestyksellisesti
Kuljetusvaikeuksien johdosta hyökkäys alkoi vasta 25.2. 1943 ja vain osalla keskusrintaman joukkoja. 65. armeija eteni Mihailovkan suuntaan, sen oikealla puolella hyökkäsi 70. armeija Dimitrovskia kohti ja vasemmalla toinen panssariarmeija Sevskiä kohti. Rintaman vasemmalla sivustalla Krjukovin johtama panssarirykmentillä vahvennettu II ratsuväen armeijakunta eteni Novgorod Severskin suuntaan.
Hyökkäys eteni ehkä liiankin nopeasti ja vihollisen konnankoukkuja ounastellen Rokossovski määräsi Krjukovin joukot pysähtymään ja linnoittautumaan Sevskin tasalle. Kiinnittämättä huomiota sivustojensa tarkkailuun II ratsuväen armeijakunta oli kuitenkin jo ehtinyt Desna-joelle Novgorod Severskin tuntumaan.
Keskusrintama eteni nopeasti, mutta 12. helmikuuta hyökkäyksen aloittanut Brjanskin rintama joutui jo helmikuun lopulla pysähtymään linjalle Novosil – Maloarhangelsk - Roždestvenskoje. Kurskin kohdalla Puna-armeija eteni, mutta Orelin kohdalla se jäi jälkeen. Kurskin kohdalle alkoi muodostua ulkonema.
Vihollinen keskitti voimia Orelin kohdalle
Neuvostoliiton sodanjohto ei huomannut, että vihollinen alkoi toipua saamistaan iskuista. Saksalaiset siirsivät Orelin seudulle voimia Vjazman - Rževin alueilta. Vaikeiden kuljetusolosuhteiden vuoksi puna-armeijan joukkoja oli vielä matkalle alueelle. Keskusrintaman hyökkäyssuunta käännettiin pohjoiseen Orelin suuntaan tavoitteena yhdessä Brjanskin rintaman ja länsirintaman kanssa lyödä vihollisen Orelin ryhmittymä.
Vihollisella oli kuitenkin ylivoima eikä tehtävä onnistunut. Myös Rokossovskin ennakointi toteutui, kun vihollinen hyökkäsi Desnalle murtautuneen Krjukovin ryhmän sivustaan ja selustaan. Ryhmä kuitenkin murtautui ulos saarrostuksesta toisen panssariarmeijan ja 65. armeijan avustamana.
Wehrmachtin pysäyttämiseksi 65. armeija ryhmitettiin Sevsk-joen itärannalle leveälle kaistalle. Keskusrintaman vasemmalla taistelevan Voronežin rintaman asemaa kuitenkin helpotti se, että saksalaiset joutuivat asettamaan keskusrintamaa vastaan suuria voimia ja Voronežin rintaman oikean siiven 60. armeija pääsi etenemään.
Saksalaisten vastahyökkäys suunniteltiin alkavaksi Harkovan lounaispuolelta
Vihollisen lähtökohtana oli, että tilanne voitaisiin vielä palauttaa siihen, mikä se oli ennen Stalingradissa aloitettua vastahyökkäystä. Saksalaiset suunnittelivat hyökkäyksen vahvoin panssarivoimin Krasnogradin - Krasnoarmeiskojen alueelta kohti Pavlogradia ja Barvenkovoa tarkoituksenaan tuhota Njeprille Njepropsalle.
Tämän jälkeen saksalaiset suunnittelivat keskittävänsä voimia Harkovan lounaispuolelle aloittaakseen sieltä Harkovan ja Belgorodin valtauksen. Saksalaisten keskustan armeijaryhmän panssarivoimien piti iskeä Kurskin suuntaan Orelin eteläpuolisesta maastosta.
Puna-armeija aloitti joukkojensa uudelleen sijoittelun
Wehrmachtin hyökkäys 19.2.1943 yllätti Njeprille lähelle Zaporožea edenneet lounaisrintaman joukot, jotka helmikuun loppuun tultaessa perääntyivät Donets Severskin taakse. Yllätyshyökkäys onnistui, koska vihollisen 10. helmikuuta aloittamaa panssarivoimien uudelleenryhmittelyä erehdyttiin pitämään vetäytymisenä Dnjeprin taakse. Sen sijaan valmisteltiin ”Harppaus”-operaatiota, jolla estettäisiin vihollisen vetäytyminen Dnjeprin länsirannalle. Ei osattu varautua vastahyökkäykseen.
Lounaisrintaman oikean siiven vetäytyminen asetti Voronežin rintaman vasemman siiven suureen vaaraan. Saksalaisten vastahyökkäyksen toinen vaihe alkoi 4.3. voimakkaalla panssarivoimien iskulla Harkovan lounaispuolella. Siellä heillä oli panssareiden ja ilmavoimien osalta ylivoima. Voronežin rintaman vasen siipi oli pakotettu 7.3. vetäytymään kohti Harkovia.
Tilanne huononi edelleen. Vasiljevskin ja päämajan keskusteluissa todettiin, että saksalaisten eteläisen armeijaryhmän eteneminen Harkovan pohjoispuolelle saattaa Voronežin rintaman vaikeaan asemaan ja uhkaa keskusrintaman selustaa. Saksalaisten tavoitteena olikin edetä Belgorodiin ja Kurskiin, yhtyä Orelin vihollisryhmittymään ja kiertää keskusrintaman selustaan.
Tilanteen vakavuudesta johtuen päätettiin siirtää Katukovin ensimmäinen panssariarmeija sekä 21. armeija pohjoiseen etenevää vihollista vastaan torjumaan keskusrintamaa ja Voronežin rintamaa uhkaavaa vaaraa. Niiden tärkeäksi tehtäväksi tuli auttaa edellä mainittujen armeijoiden siirto nopeasti niiden ryhmitysalueille. Nämä armeijat sekä M.S. Sumilovin 64. armeija Stalingradin alueelta päämajan reservistä alistettiin Voronežin rintaman alaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti