Valheellinen vuoropuhelu ihmisoikeuksista

Valheellinen vuoropuhelu ihmisoikeuksista - eli kuinka ihmisoikeuksista tuli länsimaisen sotakoneiston osa

"Käsitteellä ihmisoikeudet on korvissani nykyään outo kaiku." - Tauno Auer kertoo kuinka tyhjäksi käynyt fraasi muuttui sotasanaksi ja kuinka impotentti unelma ruokkii raakaa väkivaltaa. Kirjoittaja on seurannut ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa viidellä vuosikymmenellä.

Marraskuussa 2014 Helsingin seurakuntavaalien näyttävissä valomainoksissa julistettiin, että "Kirkon tulisi olla edelläkävijä ihmisoikeuskysymyksissä". Kysyttiin myös "Mihin hyvään sinä uskot?". Paremmin ei voisi nykymenoa kuvata. On mahdollista olla hyväntahtoinen ja pelkästään hyväntahtoinen, ja olla silti osana jotain suurta ja tuhoisaa.

Ihmisoikeuksiin vetoavilla henkilöillä tulisi olla intoa, kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä yrittää ymmärtää asioiden ja tapahtumien moniulotteisuus. Meillä tulisi olla nöyryyttä tunnustaa että emme aina ymmärrä itseämme ja maailmaa kovin hyvin. Meidän tulisi mustasukkaisesti valvoa sitä, ettei toimintaamme pääse ohjaamaan mikään sellainen taho, jolla on yhteistä hyvää vahingoittavia poliittisia tai taloudellisia tavoitteita.

Oli kiehtovaa kuunnella, kun eräs brittitoimittaja ajatteli BBC:n lähetyksessä ääneen ja sanoi jotain, mitä monet ovat ounastelleet: ihmisoikeusjärjestöt olivat mukana ajamassa järjestelmävaihdoksia Irakissa, Libyassa, Syyriassa ja Ukrainassa.

Näiden järjestöjen toiminta pitäisi aina suhteuttaa kunkin maan valtamedian välittämään maailmankuvaan. Kun lehdistö esittää itsenäisyyttään epätoivoisesti suojelevat arabimaat pahoina ei puolueettomuuttaan vakuuttavien järjestöjen tarvitse puhua hallituksen ja järjestelmän vaihdosta avoimesti. Herää kysymys: onko niiden perimmäinen tehtävä turvata laajamittaiseen väkivaltaan turvautuvien poliitikkojen puhdas omatunto?

Ihmisoikeuskysymyksiä ei voida erottaa poliittista kysymyksistä. Väkivalta ei koskaan tapahdu sotilaallisessa ja poliittisessa tyhjiössä. Tekijöiden motivaatioilla on ratkaiseva vaikutus siihen, miten heidän tekojansa tulisi arvioida ja arvostella. Ei voi olla tasapuolista kritiikkiä, jos toinen osapuoli on suuri, voimakas ja joko hyökkäysaikeissa tai miehittäjän asemassa.

Yleisemmin ottaen on järjetöntä ja jopa moraalitonta julkaista raportteja ihmisoikeusrikkomuksista mainitsematta sitä, että kyseinen maa tai kansa on välittömän sodanuhan kohteena. Varsinkin jos sodanuhka juontaa kyseisen raportin julkaisijan kotimaasta.

Hallitseva suunta voittaa aina. Sen pitää vain huolehtia siitä, mistä päästä orava eli media pääsee nakertamaan. Arkielämässä ihmisoikeusjärjestöjen puolueellisuus näkyy erityisesti henkilökohtaisissa asenteissa. Ihmisen on vaikea asettua oman yhteisönsä vallitsevaa asenneilmapiiriä vastaan tai edes olla kunnolla tietoinen siitä, kuinka paljon hän itse on osa laajempaa kokonaisuutta. En syytä ketään pahasta tahdosta vaan moraalisesta sokeudesta.

Brittiläinen Guardian Weekly -lehti kuvaili 2.5.2008 muinaista Amerikan valloitusta. Espanjalaiset ilmoittivat intiaaneille, että heidän 'on luovuttava alueistaan ja hyväksyttävä kirkko ja Jumala koko maailman valtiaaksi'. Eräs valloittajista näki kuinka alkuperäisväestöä kohdeltiin ja rupesi 'esittämään intohimoisia vastalauseita väärinkäytöksien vuoksi'. Tämä oli kirjoittajan mukaan 'iso askel tiellä kohti nykyaikaista ihmisoikeuslainsäädäntöä'. Liekö kyse alusta lähtien ollut hyökkääjien omantunnon rauhoittamisesta.

Ruandan presidentti Paul Kagame totesi BBC:n haastattelussa 8.11.2009, että ihmisoikeusjärjestöt kuuluvat kolonialismin jäänteisiin. Kehitysapu ja ihmisoikeustyö eivät ole hyödyttömiä. Ne saattavat olla jopa haitallisia. Kyse on länsimaisen mallin ajamisesta, johon kuuluu sääli ja heikkojen auttaminen. Kehittyneiden maiden ulkopuolella käsite 'ihmisoikeudet' on menettämässä kaiken uskottavuuden. Se tullaan mitä luultavimmin korvaamaan käsitteellä 'elämän oikeudet'.

BBC:llä haastateltiin kesällä 2010 amerikkalais-japanilaista teknologiatuntijaa ja riskirahoittajaa Joey Etoa. Hänen suustaan putkahti mielenkiintoinen lause: "ihmisoikeudet antavat mahdollisuuden viestittää ja tehdä bisnestä". Tämä osuu ytimeen. Humanitäärisen työn varjolla ajetaan uutta poliittista järjestelmää ilman että niihin asioihin, joista ollaan huolissaan vaikutetaan millään olennaisella tavalla. Vapaudella viestittää he tarkoittavat omia mediajärjestelmiään ja bisneksellä he tarkoittavat oman etunsa ajamista toisten kustannuksella.

Jo pelkästään sen, että tärkeimmät ihmisoikeusjärjestöt on perustettu Yhdysvalloissa ja Isossa Britanniassa, pitäisi antaa ajattelemisen aihetta. Ne kyllä vaikuttavan tuomitsevan kaikki tasapuolisesti, mutta jostain syystä vain lännen kannalta kiusalliset henkilöt saavat kärsiä näiden raporttien seurauksista. Kaikki muu jää puheen asteelle. Se on hieman kuin nykyaikainen anekauppa: myynnissä on hyvä omatunto.

Ilmiöllä on myös synkempi puolensa. Ihmisoikeusliike oli eräs kylmän sodan aseista. Human Rights Watch oli alkuperäiseltä nimeltään Helsinki Watch. Propagandan ja vääristelyn pääkohde oli Neuvostoliitto. Länsimaisia ihmisoikeusjärjestöjä arvioitaessa kannattaa kiinnittää huomiota sekä siihen mitä he sanovat ja kirjoittavat että minkälaisia asenteita niiden keskeisillä toimijoilla on. Lisäksi on arvioitava, mitkä ovat heidän toimintansa todelliset seuraukset. Kirjoitetun sanan tasolla kaikki vaikuttaa sangen tasapuoliselta. Mutta entä kuinka on käytännössä?

On vaikea olla omaksumatta ympäröivän yhteisön arvomaailmaa. Tämän vuoksi vähimmäisvaatimus olisi, että tällaisia järjestöjä tulisivat johtaa globaalin valtajärjestelmän ydinmaiden ulkopuolella. Asetelmaa voidaan arvioida Irakin, Uzbekistanin ja Ukrainan kautta. Kussakin tapauksessa Human Rights Watch ja Amnesty International ovat käytännössä asettuneet länsimaisten geopoliittisten etujen ajajiksi. Niistä tuntuu tulleen osa länsimaista ulkopolitiikkaa.

Irak on hyvä esimerkki. Maan hallituksen demonisointi tapahtui 1970-luvulta lähtien ennen muuta ihmisoikeuksien näkökulmasta. Länsimaiden hyökkäyspolitiikka ja arabimaiden horjuttaminen johti äärimmäiseen vastakkainasetteluun, joka vuorostaan johti kansalaisoikeuksien rajoittamiseen. Ihmisoikeuksiin vetoamisen ainoa käytännön vaikutus oli länsimaisen aggression hyväksytyksi tuleminen. Presidentti Saddam Hussein arvostelu New Yorkista ja Lontoosta käsin oli sotaan valmistautumista. Ihmisoikeuksiin vetoaminen ilman kokonaiskuvan ymmärtämistä on parhaimmillaankin pelkkää toiveajattelua.

Jenkkikanavat lähettivät ohjelman toisensa jälkeen Irakin ihmisoikeusrikkomuksista. He puhuvat aina Saddamista, ei koskaan Presidentti Husseinista. He ovat saaneet mahdollisimman huonoon valoon ne arabit, jotka eivät toimi heidän juoksupoikinaan. Heidän propagandansa lepää tämän varassa. Amnesty ja Human Rights Watch arvostelivat Irakia, Syyriaa ja Libyaa äärimmäisen ankarin sanoin. Ennen tuota arvostelua ja tuon arvostelun jälkeen tapahtuneen väkivallan määrä ei ole missään suhteessa. Yksittäisistä tapauksista on tullut yleisiä. Hyvä tahto ei merkitse mitään, jos lopputulos on päinvastainen kuin alkuperäinen aikomus.

Tauno Auer 21.2016