Venäjä ja demokratia

Olisi oivaa osata erottaa demokratian imitointi (esim. Venäjä, Kazakstan ja Uzbekistan) ja kulissidemokratiat (Yhdysvallat, EU). Jälkimmäisen ihailijoilla on otsaa haukkua edellisen omaksuneita. Tutkija Wolfgang Streeckin sanoin: Kulissidemokratian käsite sopii parhaiten kuvaamaan poliittista järjestelmää, jossa virallinen tai tosiasiallinen perustuslaki velvoittaa sitä olemaan sekaantumatta omalla painolla toimiviin "markkinoihin".

Kolmas vaihtoehto olisi vallankumouksen jälkeinen yksipuoluejärjestelmä (Kiina, Vietnam). Kuubassa asetelma määritellään mielenkiintoisella tavalla: vallankumouksen puitteissa kaikki poliittinen toiminta on sallittua, sen ulkopuolella ei mikään. Vallankumouksen saavutukset eivät siis ole neuvoteltavissa. Muodollisesti sama pätee vallankumousten alkuperäisessä kotimaassa Yhdysvalloissa, jossa muinaiset perustuslain laatijat ovat pyhimysten asemassa.

Avainkäsite on lojaali oppositio. Hallituksen ulkopuolella oleva ryhmittymä saattaa olla kiivaastikin vastahankaan, mutta silti se kunnioittaa valtiovaltaa ja sen perimmäisiä poliittisia arvoja. Näin oppositio pystyy rajuunkin vastarintaan ilman, että sitä syytetään tai epäillään maanpetoksesta. Tällaisen luottamuksen vallitessa hallituksella ei ole oikeutta rajoittaa toisinajattelijoiden kansalaisvapauksia.

Tämä ei ilmiselväsikään toteudu sellaisissa tapauksissa, joissa jokin merkittävä ulkoinen valta kiistää hallituksen laillisuuden. NATO-maiden linja on tässä johdonmukainen: vieraan maan hallinto on laillinen vain ja ainoastaan, jos se joko hyväksyy Yhdysvaltojen rahoittamien puolueiden ja järjestöjen toiminnan alueellaan tai allekirjoittaa jonkin Yhdysvaltojen keskeisiä etuja ajavan sopimuksen.

Demokratia on ihanne, käsite ja korkein päämäärä. Tarkkaan ottaen sitä ei ole olemassa, ei ainakaan missään täydellisessä ja puhtaassa mielessä. Ihanne, ideaali ja täydellinen on aina utopiaa. Niitä on kuitenkin mahdollista yrittää jäljitellä. Parasta mitä voi toivoa on demokratian imitointi. Sen lähivihollinen on demokratian eli kansanvallan väärentäminen.

Demokratian toimivuuden kannalta on olennaista, missä suhteissa yhteiskunnan eri toimijat ovat toisiinsa. Kyse on ennen muuta siitä, missä järjestyksessä perustuslaista ja perimmäisen lojaliteetin kohteesta päätetään. Päämallit ovat kapitalistinen ja vallankumouksellinen hallinto. Ensimmäisessä tapauksessa pelin avaavat keskeisten trustien tai kartellien edustajat, joilla on tukenaan kaupallinen lehdistö, kirkko ja turvallisuuspoliisi. Mukaan pääsee vain jos hyväksyy pelin ehdot. Kansalaisten vaatimusten kasvaessa järjestelmä ajautuu herkästi kulissidemokratiaan ja vallankumouksen uhatessa fasismiin.

Löytyy myös kolmas malli: vallankumouksellisen järjestelmän purkamisen jälkeinen siirtymävaihe. Paras esimerkki on Venäjän federaatio, jossa hallinto onnistui pysäyttämään taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen, mutta ei ole vielä täysin onnistunut vakiinnuttamaan poliittista hallintoa. Jos federaation hallitus ajaisi esimerkiksi Yhdysvaltojen etuja, täytyisi sen pystyttää kulissidemokratia, jonka varjossa hallitus luopuisi itsenäisestä politiikastaan. Suomi valitsi tämän tien liittyessään Euroopan Unioniin.

Vaikuttaa, että Venäjän federaation nykyinen hallitus ei ajaisi Yhdysvaltojen ja NATO-maiden etuja, ei ainakaan omien etujensa kustannuksella. Silloin ei ole mitään syytä rakentaa kansanvallan kulisseja vaan parempi on yrittää imitoida demokratiaa. Tämä kuitenkin sillä ehdolla, että puolueet ja oppositioryhmät pysyvät lojaaleina suhteessa valtiolliseen itsenäisyyteen. Paras tapa osoittaa lojaliteetin puute on hyväksyä ulkomainen rahoitus ja toki valtiovallalla on velvollisuus kertoa kansalaisille, mitkä puolueet ja järjestöt näin tekevät.

Mikä olisi sopivin malli? Kansanedustuslaitoksia löytyy monenlaisia. Yhdessä ääripäässä ovat Yhdysvaltojen duopoli- ja Kiinan monopoli-puolueet ja toisessa Afrikan uuden demokratiat, joiden vaaleissa saattaa olla satoja ryhmittymiä. Välimaastosta löytyvät Suomen kaltaiset maat, joissa on kymmenkunta puoluetta, jotka kaikki ovat alisteisia markkinavoimille.

Jos arvosteluperusteluna olisi pelkästään itsenäinen talous- ja ulkopolitiikka tulisivat Kiina, Vietnam ja Kuuba tilaston kärkeen. Voiton veisi kuitenkin Venäjä, koska sikäläisessä demokratia-jäljitelmässä on sekä useita puolueita että huomattavia erimielisyyksiä. Kahdella suurimmalla - Yhtenäinen Venäjä ja Venäjän federaation kommunistinen puolue - on hyvin erilaiset näkemykset maan talouspolitiikasta. Käsittääkseni kommunistit edustavat lojaalia oppositiota.

Tämä kaikki on kuitenkin suhteellisen merkityksetöntä, koska suuret päätökset tehdään geopolitiikan mukaan yhden tiiviin liittoutuman (NATO) ja useiden väljien kokoonpanojen (esim. BRICS) välisten ristiriitojen pohjalta. On herttaisen yhdentekevää kuka valitaan Suomessa eduskuntaan, koska lähimmät valtapisteet ovat Frankfurtissa, Lontoossa ja Washingtonissa. New Yorkia unohtamatta. Tätä tuskin kukaan vakavissaan kiistää.

Tauno Auer 8.3.2016