JOKAISELLA ON OIKEUS HYVÄÄN JA ARVOKKAASEEN VANHUUTEEN

 

Suuret ikäluokat muodostuivat Suomessa muutaman vuoden ajan II maailmansodan jälkeen. Maassamme vallinnut korkea syntyvyys kesti hieman yli viisi vuotta – vuoden 1945 alusta vuoden 1950 loppuun. Tuona ajanjaksona Suomessa syntyi vuosittain 90 000–100 000 lasta. Näin ollen suuriin ikäluokkiin kuului parhaimmillaan lähes puoli miljoonaa ihmistä. Noina jälleenrakennuksen vuosina maamme oli vielä maatalousvaltainen maa. Neuvostoliitolle maksettavien sotakorvausten myötä v. 1945–1956 Suomi teollistui ja kaupungistui. Myöhempiä korkeahkon syntyvyyden lyhempiä aikakausia on toistunut 1960-luvulla, 1980-luvun loppupuolella ja 2000-luvun keskivaiheilla.

 

2000-luvulle tultaessa yksi kansantalouden suurimpia huolenaiheita oli suurten ikäluokkien lähestyvä eläkeikä. Nämä ikäluokat olivat selvästi nuorempia ikäluokkia suurempia. Tämän pelättiin heikentävän väestöllistä huoltosuhdetta. Huoltosuhde tarkoittaa yleisesti tilastoidun työvoiman ulkopuolella olevien henkilöiden lukumäärää suhteessa varsinaisen työvoiman määrään.

 

Suurten uurastajaikäluokkien eläköityessä v. 2008 alkaen todettiin, että nyt Suomessa vapautuu paljon työpaikkoja nuoremmille sukupolville ja samalla myös tarvitaan lisää hoitoalan työntekijöitä hoitamaan suurten ikäluokkien jäseniä. Tuolloin varoteltiin jopa työvoimapulasta. Pysyvä pitkäaikaistyöttömyys ei kuitenkaan ole kadonnut maastamme. Nuorisotyöttömyys ja yhteiskunnasta syrjäyttäminen ovat vain lisääntyneet.  Eläkeikä nousee.

 

Suuresta ikäluokasta suurin osa syntyi vähätuloisiin perheisiin maaseudulle. Osa heistä joutui muuttamaan 1960-luvulla tapahtuneen rakennemuutoksen myötä maaseudulta kotimaan kaupunkien tehtaisiin ja erilaisiin palvelualan tehtäviin. Osa väestöstä siirtyi vanhempiensa matkassa siirtolaisiksi Ruotsiin. Suurin osa suuresta ikäluokasta pysyi koko työikänsä pienipalkkaisina suoritusportaan työntekijöinä. He antoivat valtavan työpanoksen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Eläköidyttyään suurin osa niistä, jotka selvisivät hengissä eläkeikään, jäivät pienituloisiksi eläkeläisiksi. Valtaosalta heiltä, jotka kustansivat työpanoksellaan perusturvajärjestelmän ylläpitämisen ja suuryhtiöiden menestymisen Suomessa, karsitaan eläkeiässä palkinnoksi aherruksestaan perusturvaa sekä kavennetaan heidän hyvinvointiaan. Useat heistä viettävät elämänsä viimeiset päivät yksinäisyydessä hoitolaitoksissa ja palvelutaloissa.

 

Vapautuneet työpaikat eivät ole täyttyneet, koska niitä ei ole koskaan täytetty. Päinvastoin valtio, kunnat ja yksityinen sektori ovat saneeranneet yhteistuumin voimakkaasti työntekijöidensä määrää koko 2000-luvun ajan. Suurten ikäluokkien poistuessa tulevina vuosina yhteiskuntamme muonavahvuudesta todetaan, että nyt tarvitaan entistä vähemmän hoitoalan työntekijöitä. Heidän työvoimansa vähentyy vielä entisestään, kun osa hoitoalan tehtävistä korvataan robotiikalla. Mitä ja keitä varten suomalainen yhteiskunta on olemassa?

 

Keskustan vaaliohjelmassa luvattiin, että ”jokaisella on oikeus hyvään ja arvokkaaseen vanhuuteen. Siihen kuuluu itsemääräämisoikeus, osallisuus ja turvallisuus. Jokaisen ikäihmisen on saatava tukea ja palveluita tarpeidensa mukaan.” Kokoomus lupasi tukea ikäihmisten terveyttä ja itsenäistä toimintakykyä hyvinvointia ja terveyttä edistävillä palveluilla. Puolueen mukaan ikäihmisten itsenäinen asuminen mahdollistetaan erilaisin asumismuodoin ja kehitetään kotiin vietäviä palveluja. Persussuomalaiset puolestaan lupasivat eduskuntavaaliohjelmassaan, että suomalaisista on huolehdittava: ”Mielivaltaiset leikkaukset on loputtava ja 90-luvun laman virheitä ei tule enää toistaa.”

 

Oikeistohallituksen vähentäessä vanhusten hoidon määrärahoja ja resursseja arvokas vanhuus luisuu yhä kauemmaksi käsistämme. 2010-luvun Suomi ei opeta enää uusia sukupolviaan kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Päinvastoin se kehottaa hylkäämään ja unohtamaan heidät. Ihmiselämästä on tullut tuotteistettu jakso, jonka keston aikana yksilön on huolehdittava itse oman myynti- ja ostohintansa vakaudesta. Kun hän ei enää kykene siihen, hänet syrjäytetään yhteiskunnasta ja hänet unohdetaan omaan kotiinsa tai hänet jälleen sijoitetaan johonkin vanhusten koontipaikkaan.

 

Meillä jokaisella on oikeus hyvään ja arvokkaaseen vanhuuteen!

 

Matti Laitinen

14.9.2016