Marko Juutinen & Jyrki Käkönen: Blokkien paluu. BRICS-maiden nousu, USA ja Suomi, 310 s., Into 2016
Globalisaatioita voi olla monenlaisia. Nykyisin elämme USA:n synnyttämää ja ohjastamaa uusliberalistiseen talousajatteluun pohjaavaa globalisaatioversiota, jonka vaikutukset näkyvät jokapäiväisessä elämässämme pakolaisuuden lisääntymisenä, jatkuvana sotimisena, jatkuvina syvinä talouskriiseinä, tuloerojen jatkuvana kasvuna ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion murenemisena.
Kuva: Into Kustannus
On teoriassa toisenlaisiakin globalisaatiomalleja. Näitä haarukoivat nykytilanteen kehityksen valossaMarko Juutinen ja Jyrki Käkönen kirjassaanBlokkien paluu. BRICS-maat ovat haastamassa USA:n hegemonisen aseman. Miltä tilanne näyttää juuri nyt ja mikä on Suomen asema ja rooli tässä kehityksessä? Näistä Blokkien paluu -kirja pyrkii antamaan tutkimukseen perustuvaa osviittaa.

Maailmanvallan teoriaa

Kirjoittajien työhypoteesi on, että uudet blokit heijastavat vanhojen ja nousevien globaalien valtojen välistä kilpailua kansainvälisen järjestelmän hallinnasta ja globalisaation suunnasta. Kansainvälisen järjestelmän muutosta tarkastellaan ensin maailmanjärjestelmäteorian näkökulmasta ja sitten vallan siirtymäteorian kannalta. Näiden lisäksi käytössä on hegemonisten syklien teoria ja yhteistyön ja konfliktien strategiat.
Kirjoittajat toteavat tämän teoriakehikon vielä riittämättömäksi, eli tarvitaan uusia analyysityökaluja maailmanjärjestelmän ja järjestyksen tutkimiseen.
Jyrki Käkösen väitöskirjatyön pohjalta kirja esittää kansainvälisen järjestelmän valtasyklit. 1500-luvulla hegemoneina olivat Espanja ja Portugal sekä 1600-luvulla Hollanti. Englannin valtasykleistä ensimmäinen ajoittui 1700-luvulle ja toinen 1800-luvulle. Yhdysvaltain ensimmäinen valtasykli koettiin 1900-luvulla ja toinen on parhaillaan menossa. Hegemoni USA:n asemaa on nyt haastamassa Aasia, eli Kiina tai Intia.
USA:n luomaa kapitalistista maailmanjärjestystä ja sen instituutioita on haastamassa myös nouseva, mutta vielä varsin löysä blokki, eli BRICS-maat. Näiden valtioiden — Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan tasavallan — yhteinen vaikuttaminen on saanut aikaan jo muutoksia WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankinkin sisäisissä voimasuhteissa ja menettelytavoissa. Tämä muutostyö on kuitenkin toteutettu järjestelmän sisällä, eikä vallitsevan järjestelmän todellista haastamista ole tapahtunut.
Kirja tutkii hegemoni USA:n ja haastaja BRICS:in välisten suhteiden kehitystä ja tulevaisuutta tyytyväinen–tyytymätön-nelikentän avulla. Suurin muutosta aiheuttava tilanne vallitsee, jos molemmat blokit ovat tyytymättömiä ja yhteistyöhaluttomia; tästä seuraa avoin kamppailu globalisaation johdosta. Tällaista tilannetta ei ole näköpiirissä. Jotkut tutkijat arvelevat tällaisen voimainkoetuksen ajoittuvan aikavälille 2020–2040.

USA yrittää pitkittää hegemoni-asemaansa

Kirja toteaa moniin tilastoihin tukeutuen, että USA:n ylivalta-asema on jo hyvää vauhtia murentumassa.
USA ei kuitenkaan luovu asemastaan maailman johtajana ilman taistelua. Maa on edelleen ylivoimainen johtaja asevarustelussa. Lisäksi se pyrkii aseisiinkin turvautumalla heikentämään kilpailevien blokkien ja niiden liittolaisten asemaa heikompien valtioiden vallanvaihto-ohjelmalla. Solmitut ja käynnissä olevat neuvottelut vapaakauppasopimuksista (TPP, TTIP jne.) ovat osa USA:n pyrkimystä vahvistaa asemaansa.
Kirja kuvaa myös poikkikansallisten eliittiverkostojen roolia USA:n johtaman läntisen blokin sisäisenä liimana. Näiden eliittien toiminnan ja tavoitteiden tutkimus Suomessa on liki olematonta. Niiden merkitys sekä blokin sisäisen kiinteyden että blokin tavoiteasettelun osalta on hyvinkin suuri. Se on läntisen blokin erityisvahvuus verrattuna heterogeeniseen ja kansallisten eliittien hallitsemaan BRICS-blokkiin.
Kirja tutkailee mielenkiintoisella tavalla myös suurten korporaatioiden vaikutusta kamppailussa maailmanvallasta.

Lännen ja BRICS-blokin eriävät globalisaationäkemykset

Kirja tutkii varsin seikkaperäisesti näiden blokkien sisäisiä järjestelmiä, niiden vahvuuksia ja heikkouksia.
Taloudellisen globalisaation osalta varsinainen voimainkoetus näyttäisi myöhentyvän. BRICS-maat ovat saaneet aikaan muutoksia äänivaltasuhteissa ennen USA:n hallitsemissa globaaleissa rahoitusinstituutioissa (IMF, Maailmanpankki), mikä voi tuottaa BRICS-blokille valtaa sisällyttää uuden tyyppisiä kehityslainoja myös Maailmanpankin rahoitusohjelmiin.
BRICS-blokin luomat uudet kilpailevat rahoitusinstrumentit (Uusi kehityspankki, AIIB) muuttavat myös tilannetta tältä osin.
Poliittisen globalisaation osalta saattaa olla odotettavissa tiukempikin kamppailu. Tärkein ero näyttäisivät olevan kansainvälistä järjestelmää ja yhteistyötä koskevat periaatteet. Siinä, missä länsi vaikuttaisi sitoutuvan valtiollisen itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen liberaalin kansainvälisen järjestelmän hyväksi, korostuu BRICS-blokin tavoitteissa valtioiden suvereniteetti ja itsemääräämisoikeuden varaan perustuva kansainvälinen järjestelmä. Näihin liittyviä kiistakysymyksiä ovat suojeluvastuu ja demokratian vienti.
Erityisesti länsiblokin toimesta tapahtunut demokratian vienti ei näyttäisi olleen kovinkaan menestyksellistä.

Selvitäänkö hegemoni-muutoksesta ilman sotaa?

Tältä osin tutkijoiden kannat vaihtelevat. Osa näkee rauhanomaisen muutoksen mahdolliseksi, osa taas pitää sotaa väistämättömänä. Nythän ollaan jo tilanteessa, jossa BRICS-blokin valtiot ovat tehneet suuria panostuksia asevarusteluun vastapainona USA:n sotilaalliselle ylivallalle.
Kirjan lopussa tarkastellaan Suomen asemaa tässä kehityskulussa. Kirjoittajat esittävät varsin kriittisen arvion Suomen nykyisestä kiinnittymisestä länsiblokkiin. Käytetään jopa sanaparia ulkopolitiikan harhaantuneisuus.
Kirjan mukaan
”Suomen ulkopolitiikassa maailmaa tarkastellaan läntisten silmälasien läpi. Siksi on mahdollista, ettei maamme ulkopoliittinen johto ehkä täysin ymmärrä, millä tavoin maailmanjärjestys on muuttumassa ja mitä mahdollisuuksia tilanne antaisi Suomen ulkopolitiikalle. Tuntuisi houkuttelevalta sanoa, että Paasikiven-Kekkosen linjan uudelle tulemiselle olisi muuttuvassa maailmassa tarvetta”.
Kirja on kirjoittajiensakin mukaan aihepiirin alustavaa tarkastelua. Sellaisenakin se on tärkeää luettavaa. Pidemmälle menevä tutkimus on Suomessa erittäinkin tarpeellista.
Tekisipä mieli esittää, että Ulkopoliittinen instituutti UPI olisi syytä Aleksanteri-instituutin kanssa päällekkäisenä tutkimuselimenä (jota se ei edes ole) lakkauttaa ja suunnata säästyneet varat maailman- ja geopoliittiseen tutkimukseen oman erityisen instituuttinsa toimesta. Siltä suunnalta löytyy varmuudella myös talouttamme hyödyttävää tietoa.