Se odottamaton uusmilitarismi, joka nykyään on valtalehdistömme ansiosta muodostunut uudeksi normiksi, saa yhä absurdimpia muotoja.
Helsingin Sanomissa kirjoittaa Pekka Hakala 23. syyskuuta siitä, miten Itämeren rannat täyttyvät uusista ohjuksista. Prosessi näyttää siis äkkiseltään muistuttavan nykyistä sienikautta, kun tatteja ja kantarelleja ilmestyy yhä uudelleen, vaikka metsiä ei kukaan kynnä eikä kylvä, ainakaan sienille.
Tämä joka tapauksessa näyttää asettavan meidät suuravaltana erikoiseen asemaan, tarkoitan ohjusten ilmaantumista.
Venäjän läntinen – entinen Leningradin – sotilaspiiri kuuluu hankkineen uusia ilmatorjuntaohjuksia, joiden kantomatka on 400 kilometriä.
Helsinkiä tai muitakaan kaupunkeja en ole torjuntaohjusten kuullut koskaan uhanneen, mutta ainahan asiat voivat muuttua. Asian taustaksi mainitaan se, että Suomellakin on nyt Horneteihin sijoitettavia ohjuksia, joiden kantama on samaa luokkaa ja jotka kyllä voivat uhata Pietarin kohteita.
Ne siis tulivat kuvaan ensin. Kenen luvalla ja missä tarkoituksessa, on syytä kysyä. Vastausta en ole kuullut.
En tiedä, onko edes periaatteessa mahdollista, että venäläiset pitäisivät meidän rauhanohjuksiamme edes potentiaalisena uhkana, mutta väittäväthän he kyynisesti epäilevänsä jopa NATO:a, joka sentään on aikamme suurin rauhanturvaamisjärjestö.
Varsinainen ”Suomen tuhoaja” olisi ilmatorjuntaohjusten sijaan kirjoittajan mielestä Iskander -M ohjus joka voidaan varustaa ydinkärjellä. Mutta sehän on jo vanha juttu.
Mielenkiintoisin on kuitenkin kirjoittajan mielestä Bastion-rannikkopuolusturjärjstelmä. Sellaisia ei vielä ole täällä Itämeren karuilla rannoilla, mutta mikäänhän ei estä niitä tänne asentamasta. Mikäli nyt Pietarin puolustus sellaista sotilaiden mielestä kaipaa, voisi lisätä. Ja sotilaiden mielestähän mikään ei koskaan riitä eikä tule riittämään, mikäli he asioista päättää saavat. Pitäähän se vastuunsa tuntea.
Bastionia vastaan ei Suomella olisi muuta asetta kuin äänekäs protestointi, kauhistelee kirjoittaja. Ymmärrän tunteen, sillä onhan se nyt pirullista, jos on tähtäimessä eikä pysty vastaamaan samalla mitalla ainakaan juuri siellä rannikoilla.
Ensin toki pitää saada aikaan se sota jollakin perusteella. Sen tuleminen kai joka tapauksessa lienee normaali olettamus? Miksipä ei ihmisiä taas ruvettaisi oikein urakalla tappamaan. Historia kai osoittaa, että homma kannattaa? Ja ehkäpä sitä paitsi myös nuo Bastion-puolustusohjukset ovatkin oikeasti hyökkäysohjuksia?
Joka tapauksessa kirjoittaja ounastelee melkoista skandaalia. Suomi oli jo tilannut maavoimilla amerikkalaisia Atacms-ohjuksia, joiden kantomatka olisi noiden venäläisten kanssa samaa luokkaa.
Yllättäen tilaus olikin peruttu. Oliko Moskova ärähtänyt ja Suomi asemalleen suurvaltana (EU) arvottomalla tavalla pannut häntänsä koipien väliin ja alistunut uhkailuun?
Tällainen selitys asioille olisi kunniamme kannalta hirvittävän nolo. Mitähän meistä nyt sen takia voidaankaan ajatella Brysselissä ja Washingtonissakin? Vastahan onnistuimme pääsemään edes hetkeksi juttusille isojen poikien kanssa ja nyt sitten tämä?
Atacms-ohjusten sijasta Suomi onkin nyt hankkimassa vain sellaisia ohjuksia, jotka kantavat vain 70 kilometrin päähän. Viipuria sentään voimme uhata, jos ihan rajalle menemme. Sijoitetaan ainakin pari patteria Vaalimaalle. Ville Haapasalo voisi kai tarkoitusta varten myydä lopettamansa ravintolan tontteineen.
Jokainen ymmärtää, mitä tämä tilauksen peruminen merkitsee. Meitä ei tämän jälkeen enää noteerata vakavaksi uhaksi Pietarille. Venäläisetkään eivät ehkä joudu tämän takia aseistamaan rajaamme ainakaan kovin raskaasti. Tuskinpa kukaan siellä myöskään tarpeeksi hullu olisi ryhtyäkseen ensi-iskuun meitä vastaan. Mitähän silläkin saavutettaisiin?
Suurvallan kunnian kannalta tämä on noloa. За державу обыдно1), sanoivat jotkut venäläiset patriootit saman asian, kun heidän kotimaataan ei otettu vakavasti suurena pelurina, jonka kanssa ei ole leikkimistä.
Mikäli kuitenkin katsomme asioita vain tämän pienen kotimaamme, Suomen perspektiivistä, niin tuskinpa voimme mitään viisaampaa tehdä kuin pitää varustelut defensiivisellä puolella ja sillä tasolla, etteivät ne provosoi Venäjän vastatoimia.
Suurvalta EU saa meidän puolestamme hoitaa pelotteensa ja USA voi jatkaa pullistelupolitiikkaa, mikäli katsoo sen olevan intresseissään. Maamme itsenäisyys on jo enemmän tai vähemmän rapautunut, mutta sen verran sitä sentään on jäljellä, että voimme edes tällä tärkeällä saralla valvoa omia etujamme sen sijaan, että heittäytyisimme merentakaisten intressien takia suurvaltojen juoksupojiksi.
Helsingin Sanomia tämä näkökulma ei miellytä, mutta eipä se sentään ainakaan vielä päätä sitä, mitä tässä maassa tehdään.

Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Tämä kirjoitus ilmestyi alun perin 23.9.2016 hänen blogissaan.
Viitteet
1.↑Sitaatti elokuvasta Aavikon laki (Белое солнце пустыни, 1970). Tullimies loukkaantuu valtiovallan puolesta, kun häntä yritetään lahjoa.