Suomen kohtalo nykykehityksellä on joutua sotaan ja miehitetyksi, ja vieläpä täysin omasta syystään.
Tilannearvioni on, ettei seuraavia eduskuntavaaleja välttämättä voida pitää sotilaallisen kriisin vuoksi. Siinä tapauksessa Suomen pelastamiselle ei löydy nykykehityksellä tietä parlamentaarisen demokratian keinoin. Kuljemme kohti sotaa, aivan kuten 1930-luvun lopulla.
Skenaarioni on toki luonteeltaan worst case -skenaario. Se pohjaa kuitenkin siihen historialliseen kokemukseen, että ”isossa kuvassa” kuljetaan samantyyppistä kehityspolkua kuin 1930-luvulla. Silloin kesti vajaat 11 vuotta vuoden 1928 pörssiromahduksesta suursotaan. Tuolloin ”tarvittiin” sota, jotta romahduksesta ja lamasta selvinneiden yhtiöiden osakearvo oli edes nimellisesti samalla tasolla kuin vuonna 1928. Siis vasta vuonna 1945. Nyt on kyse lisäksi koko dollaritalouden pelastusyrityksestä.
Viimeiset neljä vuotta olen keskittynyt geopoliittisen tilanteen seurantaan ja arviointiin sekä verkostoitunut kansainvälisesti alan tutkijoiden kanssa.
Tällä hetkellä geopoliittisen tilanteen iso kuva on sellainen, että etenemme kohti yleiseurooppalaista sotilaallista kriisiä — lähinnä USA:n ja Lontoon–Washingtonin akselin Euroopassa ajaman politiikan takia.
Vuonna 2011 ennakoin, että silloisilla kehitystrendeillä suurvaltojen välit alkaisivat kiristyä vuoden 2015 tienoilla, ja vuodesta 2018 aina vuosien 2022–24 tienoille olisi ns. ikkuna auki suursodalle, jonka todennäköisyys olisi korkea.
Koska suurvaltojen välit alkoivat kiristyä jo vuodesta 2013 alkaen, ja erityisesti nyt viime vuodesta Ukrainan kriisin takia, laskelmat ovat menneet osin uusiksi — siten, että suursodan ikkuna aukeaa jo vuoden 2017 puolivälissä ja sodan todennäköisyys on entistäkin korkeampi.
Jos skenaarioni pitää edes pääpiirteissään paikkansa, vuoden 2018 presidentinvaaleja ja vuoden 2019 eduskuntavaaleja ei voida Suomessa järjestää. Ja jos Suomi menee tekemään ns. irtoliikkeitä ennen sitä, voi Suomi joutua nopeamminkin sodan jalkoihin. Erityisen riskin Suomelle muodostaa Suomen NATO:n kanssa solmima isäntämaasopimus seuraamuksineen.
USA hakee sotaa Venäjää vastaan
USA:n selkeänä pyrkimyksenä on saada Venäjä provosoiduksi sotaan. USA on jo käynnistänyt hybridisodan, johon EU on liittynyt talouspakotteiden osalta. Myös informaatiosotaa on kärjistetty ja laajennettu.
USA:n kongressi on säätänyt lain, joka antaa Obamalle valtuudet käynnistää sota Venäjää vastaan. Paraikaa Ukrainassa toimii virallisen ilmoituksen mukaan 300 USA:n sotilaskouluttajaa; todellinen lukumäärä lienee kaksinkertainen. Armeijan sotilaiden lisäksi Donbassin konfliktialueella on havaittu myös yksityisen amerikkalaisen Academi-palkkasotilasyhtiön joukkoja 70 miehen vahvuudella.
Yhdysvaltain senaatin puolustusvaliokunta (The House Armed Services Committee) on nyttemmin hyväksynyt ehdotuksen vuoden 2016 Pentagonin budjetiksi äänin 60–2. Budjetin mukaan Yhdysvallat toimittaa Ukrainalle koulutusta, välineistöä, puolustuksellista aseistusta, logistista tukea ja palveluita, jotka ovat tarpeen armeijalle ja kansalliskaartille. Ohjelmaan on varattu 200 miljoonan dollarin määräraha.
USA:n ohjauksessa oleva Ukrainan presidentti Petro Poroshenko julisti äskettäin maan televisiossa, ettei sota lopu ennen kuin Kiova hallitsee Donbassia ja Krimiä.
USA haluaa pakottaa Venäjän avoimeen sotaan mahdollisimman pian, Moskova taas lykätä avointa sotaa vuosikymmenen loppua kohti. Molemmat pelaavat tässä upporikasta ja rutiköyhää; USA koettaa tuhota Venäjän talouden ja romahduttaa sen sisältä päin, kun taas Venäjä näkee dollaritalouden jo yskivän ja odottaa tämän vuoden lopulta alkaen USA:n suistuvan lamaan, joka tekisi selvää sen talousylivallasta.
Venäjä kykenee sotilaallisesti merkittäviin offensiiveihin vasta vuoden 2016 jälkeen, joten venäläisiä jännittää, alkavatko jenkit sitä ennen tehdä jotain sotilaallisesti rajua dollarin globaalia ylivaltaa puolustaakseen.
Suomalaisten olisi joka tapauksessa korkea aika herätä siihen, että nimenomaan USA on se konfliktin osapuoli, joka pyrkii saamaan aikaan uuden sodan Eurooppaan.
USA pyrkii sytyttämään suursodan Euroopassa
Yleinen geostrateginen tilanne on Euroopan ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden kannalta muuttunut erilaiseksi kylmän sodan ajoista. Näin siitä huolimatta, että propagandassa länsi koettaa koko ajan rummuttaa ajatusta ”paluusta kylmään sotaan”. Ja näin siitäkin huolimatta, että USA:n ja sen liittolaisten lisäksi myös Venäjä on taas alkanut harjoittaa perinteistä voimapolitiikkaa tyyliin ”mitä länsi ex-Jugoslaviassa, Libyassa, Syyriassa yms., sitä Venäjä Georgiassa ja Ukrainassa”.
Tosiasiassa yleinen tilanne on se, että USA pyrkii kaikin tavoin heikentämään kahta suurinta globaalia kilpailijaansa EU:ta ja Kiinaa. Tästä johtuen USA:n politiikkana Euroopassa on pyrkiä pitämään Eurooppa sekä taloudellisesti että poliittisesti heikkona ja hajanaisena — sanalla sanoen hallittavana vasalliryppäänä — voidakseen hyväksikäyttää sitä sekä taloudellisesti että poliittisesti nousevia BRICS-maita ja erityisesti Kiinaa sekä Venäjää vastaan.
USA luo koko ajan vaikutusvallassaan olevien läntisten mediakorporaatioiden kautta eurooppalaisten mieliin mielikuvaa, että Venäjä on se, joka ensi sijassa pyrkii hajottamaan Eurooppaa ja EU:ta saadakseen hallintaotteen Euroopasta. Todellisuudessa tämä on pikemminkin USA:n eikä Venäjän pääintressi maanosassamme, minkä pitäisi olla melkoisen selvää jokaiselle geopolitiikan ison kuvan hahmottavalle.
Venäjä toivoisi, että EU olisi itsenäinen, Euroopan etua ajava taho, eikä USA:n vasalli. Tästä näkökulmasta Euroopan oma suvereeni geopoliittinen ja geostrateginen etu olisi synerginen yhteistyö Venäjän kanssa ja USA:n vaikutusvallan työntäminen ulos Euroopan mannermaalta. USA taas haluaa, kuten edellä totesin, kuohia ja syödä sisältä vakavimman geopoliittisen kilpailijansa eli Euroopan, sekä tehdä siitä kilven ja lyömäaseen itää vastaan.
Suomen osa tässä dynamiikassa – Baltian ja Itä-Euroopan maiden ohella – on nykykehityksellä tuhoutua joutuessaan NATO:n etulinjan tykinruoaksi puolustaessaan USA:n ylivaltaa Euroopassa.
Onko Naton isäntämaasopimus rasite vai apu?
Suomi on nyt puun ja kuoren välissä; nykykehityksellä olemme ajautumassa yhdeksi suursodan osapuoleksi maana, jota ollaan ajamassa NATO:on, samaan aikaan kun Venäjä on halukas, kykenevä ja päättäväinen estämään Suomen NATO-jäsenyyden – tarvittaessa voimatoimin.
Jos nyt haemme NATO:on, Venäjä voi pikavauhdilla tehdä operaation, jolla Suomen NATO-jäsenyys estyy: loukkaamalla Suomen suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta sotilaallisesti. NATO ei ota jäseneksi maata, joka on sodassa ja/tai sisäisessä kriisissä. Tästä syystä Ukrainakaan ei voi laillisesti päästä nykyisellään NATO:n jäseneksi, koska ainakin Italia, Kreikka, Turkki ja jopa Espanja torjuisivat sen USA:n painostuksesta huolimatta.
Ja vaikka emme olisikaan NATO:ssa, tulisimme jäämään jalkoihin, sillä itänaapurille Suomen alueen ja ilmatilan varmistaminen on elintärkeää sodan alkaessa. Meidän puolustuksemme on niin heikolla tolalla, että Lapin ja etelärannikon sekä Ahvenanmaan nappaaminen ei ole naapurille temppu eikä mitään, ja enempää sen ei välttämättä tarvitsekaan tehdä, jos hallitus Helsingissä taipuu tekemään ns. ”Vichýn-sopimuksen” sen kanssa, kuten tuossa tilanteessa on todennäköistä.
Ainoa tie, jolla katastrofi Suomen osalta voitaisiin estää, olisi pysytellä irti NATO:sta, sanoa irti isäntämaasopimus ja ennen kaikkea nostaa puolustuskykyä nopeasti niin korkealle, ettei naapuri haluaisi tuhlata ruutiaan Suomeen tilanteessa, jossa sillä laajemmassa konfliktissa NATO:n kanssa olisi tärkeämpiäkin kohteita.
Ongelma Suomen kannalta on kuitenkin se, että isäntämaasopimuksella Suomi on luovuttanut jo NATO:lle ilmatilan ja alueensa hallinnan sodan tullen. Joten olemme pahan kerran pinteessä: me olemme jo de factovihollismaa sodan alkaessa.
Suomen tilanne muistuttaa tällä hetkellä Norjan asemaa vuonna 1940. Tuolloin Saksa suunnitteli ja toteutti operaatio Weserübungin pikavauhdilla — kahdessa viikossa — sen jälkeen kun Saksan tiedustelu oli saanut selville, että Norjan hallitus oli ilmoittanut briteille, ettei Norja pistä hanttiin jos liittoutuneet tulevat maihin. Liittoutuneiden pitäminen pois Saksan pohjoissivustalta oli elintärkeä strateginen intressi Saksalle, joten turhia ei kainosteltu.
Suomi on Venäjän kahden taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeimmän alueen, Pietarin ja Kuolan niemimaan, välissä. Suomen alueen varmistaminen on Venäjälle elintärkeä strateginen intressi sodan tullen — aivan kuten Saksalle oli Tanskan ja Norjan varmistaminen. Itse asiassa Venäjälle Suomi on sivustana paljon tärkeämpi kuin Saksalle oli Norja, ja vähintään yhtä tärkeä kuin Krim.
Sotilaallisesti Suomen alueen varmistaminen kriisitilanteessa on Venäjälle jopa tärkeämpää kuin Krimin varmistaminen oli. Krim on Venäjälle elintärkeä, jotta se pääsee Välimerelle ja voi hallita sekä varmistaa Kaukasuksen suunnan. Suomi taas on aivan Venäjän kyljessä, Pietarin ja Kuolan välissä. Jos Venäjä oli valmis Krimin operaatioon NATO-uhasta huolimatta, niin Suomen alueen NATO:n käsiin joutumisen estäminen on sille vielä merkittävämpi geostrateginen intressi.
Isäntämaasopimus, jolla Suomi on de facto luovuttanut ilmatilansa, maa- sekä merialueensa sekä infrastruktuurinsa NATO:n käyttöön sodan tullen on Suomelta samanlainen kohtalokas virhe kuin Norjalle oli ilmoitus päästää liittoutuneet maahan 1940. Saksa reagoi nopeasti, koska sota oli jo alkanut. Suomi taas on luovuttanut sopimuksella NATO:lle sotilaallisen määräysvallan omaan alueeseensa ja sen käyttöön, mutta Venäjä ei ole vielä reagoinut sotilaallisesti, koska iso sota ei ole vielä alkanut.
Jos Suomi nyt hakisi avoimesti NATO:n jäseneksi, olisi se viimeinen punainen vaate, joka saisi Venäjän reagoimaan sotilaallisesti — ja nopeasti — vaikka seuraukset olisivat vakavat.
Suomi kiertotietä NATO-jäseneksi?
Ainoa teoreettinen keino, jolla Suomi voisi ehtiä saada länneltä sitovat ”turva”-takuut on kahden- tai kolmenvälinen diili USA:n ja/tai Britannian kanssa, jossa nämä sitoutuisivat Suomeen riippumatta muista NATO-maista. Tällainen olisi käytännössä ainoa keino, jolla myös Ukraina voisi saada kovempaa sotilaallista selkänojaa nykytilanteessa tai kriisin voimistuessa.
Nykyiselläänhän on niin, että NATO:n säännöt estävät esim. Ukrainan mukaantulon sisäisen konfliktin takia, ja lisäksi Italia, Kreikka ja Espanja sekä suurella todennäköisyydellä myös Turkki torjuisivat sen. Sama  pätee Suomen kohdalla, jos konflikti alkaa.
Isäntämaasopimus selittyykin Suomen osalta oikeastaan vain selkänojan hakemisella varsinaisen NATO-jäsenyyden hakemista varten. Onkin kysyttävä, onko olemassa jokin salainen ja epävirallinen lupaus, että NATO auttaa Suomea hakemisvaiheessa, jos Venäjä uhittelee? Kuitenkaan tuolloinkaan NATO ei olisi sopimuksellisesti velvollinen auttamaan, ja jos Venäjän joukot tulisivat rajan yli siitä huolimatta, että maassa olisi läsnä NATO-rautaa, niin hakemus estyisi sekä sopimusteknisesti että edellä mainittujen maiden vastustukseen. Lisäksi USA ei voisi omin päin lähteä tekemään irtiottoja ilman sopimuksia, sillä se lisäisi entisestään ristivetoa puolustusliiton sisällä.
Onko Isäntämaasopimus siis vain eräänlainen esi- tai valmistelusopimus, jonka on tarkoitus johtaa muutaman NATO-maan ja Suomen väliseen erilliseen turvallisuussopimukseen?
Suomi rikkoo Pariisin rauhansopimusta ja omia lakejaan
Se, että olemme hilkkua vaille sodassa, on hyvin vakavaa, mutta on toinenkin uhka: Suomi on tällä hetkellä kansainvälisoikeudellisesti suhteessa Venäjään hyvin huteralla pohjalla.
Jo 1990-luvulla tapahtunut tietyistä Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä irtisanoutuminen rikkoi de jure kansainvälistä oikeutta. Se että tämä tehtiin sillä verukkeella, ettei Neuvostoliittoa enää ollut, on juridisesti heikko viikunanlehti, sillä Pariisin rauhansopimus on laillisesti kovasti sitova korkean tason kansainvälinen sopimus, joka on vahvistettu YK:ssa ja jonka allekirjoittivat Suomen ja Venäjän lisäksi Britannian, Ranskan, Valko-Venäjän ja Ukrainan edustajat (Neuvostoliitolla oli YK:ssa kolme edustajaa, edellä mainitut neuvostotasavallat).
Jos Pariisin rauhansopimusta olisi haluttu laillisesti muuttaa, muutos olisi pitänyt hyväksyttää ensin Suomen eduskunnassa, sitten kaikkien allekirjoittajamaiden parlamenteissa ja lopuksi YK:ssa. Näin ei tehty, vaan irtisanoutuminen tehtiin Suomen hallituksen ilmoituksella. Tätä irtisanoutumista hieman vahvistaa se, että Venäjä ei tuolloin reagoinut asiaan, mutta silti se oli kansainvälisoikeudellisesti laiton teko. Teko oli laiton myös Suomen perustuslain, sotilaslain ja puolueettomuusmääräysten perusteella.
Nyt Suomi on rikkonut Pariisin rauhansopimusta myös isäntämaasopimuksella, joka törkeästi rikkoo rauhansopimusta, koska Suomi on luovuttanut alueensa sodan tullen hyökkäyskäytäväksi Venäjää vastaan. Sen lisäksi sopimus rikkoo räikeästi myös vuonna 1992 Venäjän kanssa tehtyä naapuruussopimusta, joka on myös ”hyökkäämättömyyssopimus” ja jossa Suomi vahvasti sitoutui olemaan antamatta aluettaan minkään kolmannen osapuolen käytettäväksi hyökkäyksessä Venäjää vastaan. Sekä Pariisin rauhansopimus että naapuruussopimus ovat kansainvälisoikeudellisesti korkean tason sitovia valtiosopimuksia, mitä ”yhteistyömuistion” (memorandum of understanding) luonteinen isäntämaasopimus ei ole.
Jos Venäjä veisi asian nyt YK:hon tai esimerkiksi kansainväliseen tuomioistuimeen, Suomi olisi tapauksessa hyvin heikoilla. Suomen voidaan katsoa yksipuolisesti rikkoneen tekemänsä rauhansopimuksen ja Venäjän kanssa tekemänsä valtiosopimuksen.
Ranska ja Iso-Britannia Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittajamaina joutuvat kiusalliseen asemaan, koska ovat prosessissa asianomistajia, mutta isäntämaasopimuksen allekirjoittajaliittouman jäseninä vastaajia ”rikoskumppanuus”-syytökseen.
Ja jos, tai kun, tuomioistuin tähän päätyisi, Suomi joutuisi perääntymään ja irtisanomaan sopimuksensa ja myös 1990-luvulla tekemänsä irtiotot — muussa tapauksessa Venäjä voisi katsoa, että Suomi on rikkonut sopimuksen yksipuolisesti eikä se ole enää voimassa, eikä siten sido enää myöskään Venäjää.
Tällöin Venäjä voisi juridisesti katsoa, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomi ja Venäjä ovat palanneet tilaan ennen rauhansopimusta, eli vuoden 1944 aselepoon(!). Tästä ei ole pitkä hyppy avoimeen sotaan.
Suomi voi tällöin jäädä juridisesti kansainvälisen lain näkökulmasta rikkovana/syyllisenä osapuolena yksintilanteessa, jossa katsottaisiin vain aselevon olevan maiden välillä voimassa.
Eivätkö päättäjämme todellakaan tiedosta, miten vakava Suomen tilanne on?
Veli-Pekka Kortelainen on oululainen geopolitiikan analysoija.
Päätoimittajan kommentti:
Eurooppalaisen suursodan mahdollisuudesta on puhuttu yllättävän vähän, vaikka Euroopan itäisellä reunalla jo soditaan. Selkeitä tämän Ukrainan sotimisen laajenemisen merkkejä on näkyvillä, eivätkä ne asioista vaikenemalla poistu mihinkään.
Veli-Pekka Kortelainen nostaa blogikirjoituksessaan kissan pöydälle ja haastaa keskusteluun asiasta. Kortelaisen esittämä skenaario on luonteeltaan worst case -skenaario, joka toteutuessaan sysäisi liikkeelle melkoisen tuhoaallon.
Skenaarion mukaisten tapahtumien todennäköisyys riippuu tietysti ja ennen kaikkea osallistuvien tahojen tahdosta ja toiminnasta. USA:n halukkuus käynnistää sotatoimet Venäjää vastaan on mitä ilmeisin; eihän USA ole millään tavalla ilmaissut tukeaan Saksan Angela Merkelin ja Ranskan Francois Hollanden neuvottelemalle Minsk 2 -sopimukselle.
Päähuomio kiinnittyykin jatkossa siihen, onko EU viekoiteltavissa USA:n kaavailemaan sotaan.Aiemmassa pääkirjoituksessani tarkastelin Euroopan kansanpuolueen, EPP:n, EU:n itäsiiven edustajien esiinnostamaa ajatusta, jonka mukaan EU:n tulisi osaltaan ilmaista valmiutensa sotaan Venäjää vastaan. Siihen, kuinka paljon tällä kannanotolla on kannatusta europarlamentin oikeiston eli EPP:n piirissä, voisivat sen suomalaiset jäsenjärjestöt Kokoomus ja Kristillisdemokraatit vastata.
Kortelainen nostaa esille myös Pariisin rauhansopimuksen ja Suomen ja Venäjän naapuruussopimuksen voimassaolon seuraamuksineen. Suomen valtiojohdon piittaamattomuus niiden kansainvälisoikeudellisista vaikutuksista on hämmästyttävää. Erityisesti tämä näkyi Naton isäntämaasopimusta solmittaessa. Onkin todettava, että valtiojohdon heittämät syytteet esim. Venäjän suorittamista kansainvälisen lain rikkomuksista on heitetty lasikaapista. Oma pesä on syytä puhdistaa ensin.
Hallituksen muodostajan Juha Sipilän kysymyspatteristossa puolueille puuttui hyvin oleellinen kysymys: Millä toimilla mielestänne vältämme eurooppalaisen suursodan?
Sitä olisi syytä uuden hallituksen vakavasti pohdiskella. Selvää on, ettei tällaista mahdollista suursotaa kannattavien puolueiden tai poliitikkojen paikka ole hallituksessa.
Tauno O. Mehtälä