PERJANTAISIN

 

Tuloaulan hyllykössä met

linkkeinä menneeseen Paula-purkkeja,

kotimaista lasia ja keramiikkaa.

 

Desinfioin käteni huolellisesti.

 

Faija istui syömässä toisten sodannähneiden

vanhojen miesten ja naisten joukossa.

Kaalilaatikkoa, jälkkäriksi marjakeittoa.

 

Mennäänkö ulos? Mennään vaan.

 

Puin faijan hänen jaetussa huoneessaan.

Käänsin lippalakin lipan niskaan.

Asensin jalkatuet pyörätuoliin.

 

Jalkoja ei pysty liikuttamaan!

 

Käytävän vitriinistä meitä tuijotti Mannerheim

ympärillään suojeluskuntalippu ja sotamitaleja.

Pienet merenneidot olivat kadonneet.

 

Hoitaja tuli avaamaan meille ulko-oven.

 

Työnsin faijaa alkusyksyn metsätiellä.

Lehdet kellastuivat, putoilivat siellä täällä.

Elämä laskeutui latvasta juuriin.

 

Vihdintien reunassa syötin faijalle

pala palalta suklaavohvelia.

Perjantai on toisenlainen päivä.

 

Viisikymmentä vuotta kestänyt, kuormittava

työmiehen ura palkitaan kerran viikossa

laitoksen ulkopuolelle ulottuvalla ulkoilulla.

 

Kuka työntää sinun pyörätuoliasi,

kun sinä et kykene enää itse marssimaan?

 

Matti Laitinen

2.9.2016