Helsingin Sanomat julkaisi tänään [12.7.2016] pääkirjoituksen, joka kertoo hyvin lehden ajattelutavasta. Otsikon ja ylösnoston mukaan: ”Naton on syytä puolustaa arvojaan” ja ”Populistit istuvat jo Naton pöydässä.”
Helsingin Sanomille Nato on sille läheinen arvoyhteisö ja populisti on yleisnimi niille jotka ovat eri mieltä. Tätä kutsutaan universalistiseksi tai ideologiseksi ulkopolitiikaksi, jossa omien käsitysten katsotaan olevan koko maailmaan vietäviä.
Kun turvallisuuspolitiikka nähdään arvoyhteisöinä, ei nähdä valtioiden ulkopoliittisen päätöksenteon reaalisia perusteita. Niin on juuri käynyt Helsingin Sanomille. Se ei pysty uutisoimaan tai analysoimaan Suomen ympäristön geopoliittista kehitystä puhumattakaan Suomen nykyistä, tasavallan presidentin johtamaa ulkopolitiikkaa.
Nykyinen sotilaallinen eskalaatio Itämerellä alkoi vuosia ennen Ukrainan kriisiä, mutta Helsingin Sanomat ei halunnut raportoida siitä. Presidentti Niinistö esitti joulukuussa 2014 ensimmäisen realistisen analyysin Ukrainan tilanteesta ja Suomen linjaksi aktiivisen vakauspolitiikan. Se oli perusteiltaan sama ajattelutapa, johon myös presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen johtama ulkopolitiikka perustui. Kuitenkaan tällä vuosikymmenellä siitä ei ole esitetty Helsingin Sanomissa yhtä ainoata ammattitaitoista analyysiä.Tähän mennessä Yhdysvallat tai Euroopan suurvallat eivät ole tehneet historiassaan yhtään arvoyhteisöön perustuvaa päätöstä, ellei se edistä niiden omaa geopoliittista etua.
Tähän mennessä Yhdysvallat tai Euroopan suurvallat eivät ole tehneet historiassaan yhtään arvoyhteisöön perustuvaa päätöstä, ellei se edistä niiden omaa geopoliittista etua. Esimerkiksi Virossa 2007, Georgiassa 2008, Ukrainassa 2014, Syyriassa 2015 paikallisia asukkaita rohkaistiin, mutta kun suurvalta törmäsi itselleen haitalliseen vastustukseen, se jätti paikalliset yksin.
Viime vuosien sotilaallinen eskalaatio Itämerellä on perustunut toisaalta Baltian maiden, Puolan ja yhden läntisen puolustuseliitin ja toisaalta Venäjän keskinäiseen pelkoon toisen aikeista. Kylmän sodan jälkeen Itämerellä on ollut rauhan kannalta vakaa ja pienten maiden kannalta historian paras tilanne. Vaikka uusien joukko-osastojen sijoittamisen päivänkohtaiset argumentit poliittisesta pelotteista olisivat ymmärrettäviä, jokaisen suurvallan esikunnassa ne ovat askel, jonka seuraavia askeleita suunnitellaan miettimällä miten seuraavassa askeleessa voidaan parantaa omia asemia sitä seuraavaa askelta varten.
Vaikka päivänkohtaiset argumentit hyväksyisikin, se ei muuta sitä, että Venäjän, Ruotsin ja Suomen lähialueelle tulee nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1941 suurvaltojen joukkoja mahdollisena askeleena seuraavaan askeleeseen. Jos näin jatketaan, pohjoisesta Euroopasta tulee historiallisella tavalla paikka, jossa Yhdysvaltojen, Venäjän ja Manner-Euroopan turvallisuusintressit törmäävät. Silloin ei Helsingin Sanomissakaan paljoa lohduta, jos rakastaa yhtä törmääjää enemmän kuin toista.
Jos ei liennytystä saada aikaan, esikuntien skenaariot päätyvät joko ydinaseilla uhkaamiseen, jossa suurvallat sopivat pakkotilanteessa Suomenkin paikan – tai hallitsemattoman koneiston viemään kriisiin.
Helsingin Sanomien toimituksessa olisi syytä ymmärtää, että nyt on menossa sotilaallinen suunnittelu ja eskalaatio samaan tapaan kuin yleensä ennen sotia ja vielä alueella, missä toimitus itsekin sijaitsee.

Risto Volanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja entinen valtiosihteeri. Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu 12.7.2016 hänen blogissaan.