1970-LUVULTA LÄHTIEN voimistuneet uusliberalistiset opit valtasivat jalansijaa myös OECD:ssä, jota monet tutkijat ovat Ville Yliaskan mukaan pitäneet tärkeimpänä järjestönä julkisen sektorin markkinaistamisessa. Kun suomalaiset hallinnon kehittäjät esimerkiksi aloittivat vuonna 1975 OECD-yhteistyön, niin — sattumaa tai ei, kuten Yliaska asian muotoilee – jo samana vuonna Suomeen rantautuivat julkisen sektorin ”tuottavuuden kohottamisvaatimukset”.
OECD:n hallintoasiantuntijoiden mielestä oli vältettävä jumiutumista väittelyyn julkisen sektorin pienentämisestä, jotta oikeisto ja vasemmisto eivät aloittaisi poliittista taistelua asiasta. Siksi koko kysymys oli ohitettava ja otettava lähtökohdaksi se, miten julkista sektoria saataisiin pienennettyä: ”Muutoksen aikaansaamiseksi debatti on saatava keskittymään siihen miten muutos tehdään, eikä siihen pitääkö muutosta tehdä ollenkaan.” (OECD:n raportti 6.3.1979)
Uutta julkisjohtamista (New Public Managemnet, NPM) markkinoitiin OECD:n asiantuntemuksella. Yliaskalla on kuitenkin esittää lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan NPM-uudistusten on todettu haittaavan työtehtäviä ja lisäävän työstä vieraantumista. Haittoina olivat muun muassa henkinen kapea-alaisuus, innovatiivisuuden vähentyminen ja erilaiset reviiritaistelut. Myös esimies-alaissuhde saattoi kehittyä aikaisempaa egoistisempaan suuntaan.
Koska uuden julkisjohtamisen tulokset olivat jatkuvasti huonoja mutta tästä ei juuri välitetty, tulosten saavuttaminen ei mitä ilmeisemmin ollut ensisijainen päämäärä. Yliaskan mukaan NMP:n avulla toteutettiinkin resurssileikkauksia. NPM:n tulos- ja laatujohtamisesta tuli vain eräänlaisia ”pelastusrenkaita, joita heitettiin resurssileikkausten eteen joutuneille kunnille ja sektoriministeriöille” (s. 521).
EVA pelkäsi nousevaa punavihreää liikettä
1970-luvulla nouseva punavihreä liike korosti Yliaskan mukaan kansalaiskeskeisyyttä. Kahlitsevien instituutioiden tilalle kaivattiin ”lähidemokratiaa” ja ”hajauttamista”. Punavihreissä visioissa valtaa tulisi jakaa tietotekniikan avulla pienille yhteisöille ja verkostomaiselle taloudelle. Valtiota saatettiin syyttää kulutusfasismin, byrokratian ja massayhteiskunnan tukemisesta.
Nopeasti leviävä punavihreä liike oli niin elinvoimainen, että teollisuuden ylin johto oli Jukka Tarkanmukaan ”lähes paniikissa”. Vuonna 1975 perustettu Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) ottikin tavoitteekseen estää liikkeen kasvu. Toimitusjohtaja Max Jakobsonin sanoin ”Evan tehtävänä on organisoida sellaista toimintaa, joka voi saada aikaan suunnan muutoksen. Tämä on asian ydin; kaikki muu on fraseologiaa” (29.12.1975).
Punavihreää lähidemokratiaa pyrittiin Yliaskan mukaan edistämään vielä 1980-luvun alussa muun muassa erilaisissa komiteoissa. Mutta vähitellen punavihreät tavoitteet käännettiin liki vastakohdikseen, kun OECD, EVA ja uusoikeisto kanavoivat ne taitavien ja viime kädessä katteettomien vallan hajauttamislupausten avulla resurssien leikkauksiksi ja keskitetyksi budjettivallaksi.
Hallinto keskitettiin EVA:n toiveiden mukaisesti VM:lle
Ruotsissa alettiin puuhata työpaikkojen demokratisoimiseksi palkansaajarahastoja 1970-luvun alkupuolella, ja ne myös toteutuivat vuonna 1983. Suomessa vastaavaa ideaa ajoi Kalevi Sorsan vuonna 1986 asettama komitea, jota teollisuus ja työnantajat vastustivat kunnes saivat omia näkemyksiään hyväksytyksi.
Sorsan komitea julkaisi vuonna 1987 yksimielisenä mietinnön, jossa kilpailukyvyn näkökulma voitti Yliaskan mukaan yritysdemokratian. Sen jälkeen huomio käännettiin joustojen ja tulospalkkauksen soveltumiseen julkiselle sektorille, mihin myös SAK taipui. Näin alkuperäisestä yritysdemokratiasta tuli tulosjohtamista, joka kankeudellaan loi virastoihin ja kuntiin tyytymättömyyttä lisäävää uutta byrokratiaa.
Myös valtionosuusuudistusta pohjustettiin lupaamalla kunnille punavihreässä hengessä autonomiaa ja resursseja. Houkutuspuheilla kunnalliset järjestöt saatiin mukaan, mutta ratkaisuvaiheessa lupaukset rikottiin. Yliaskan mukaan kunnilta vietiin hyvinvointipalvelujen tuottamisessa tarvittavia resursseja. Teoksessa seurataan askel askeelta, miten resurssivalta keskitettiin äärimmilleen ja ohjailtiin valtiovarainministeriölle — tavoite, johon EVA oli pyrkinyt jo 1970-luvulla.
Yliaska päätyy siihen, että Suomessa hyvinvointivaltion resursseja leikattiin ja siirrettiin enemmän tai vähemmän tietoisesti – myös SDP:n myötävaikutuksella – ennen kaikkea elektroniikkateollisuuden tutkimukseen ja rahoitukseen.
Koska julkisen sektorin alasajo ja markkinaistaminen näyttää saavan tukea edelleen, Yliaskan teos on ajankohtainen ja hyödyllinen kaikille, jotka haluavat ymmärtää parhaillaankin käytävän kamppailun taustoja, keinoja ja perusteita.
Kuumista aiheistaan huolimatta teoksen kirjoitussävy on maltillinen ja eri näkökulmat virtaavat kirkkaiksi ajateltuina ja hyvin perusteltuina. Lisää taustatietoja haluava löytää lähes jokaiselta sivulta useampiakin mielenkiintoisia viitteitä.
Lähde
Yliaska, Ville | Into Kustannus (2014). Tehokkuuden toiveuni — Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. http://www.intokustannus.fi/kirja/tehokkuuden_toiveuni/