Tässä artikkelissa tarkastellaan robotisaatiota historiallisessa perspektiivissä. Tarkastelun keskiössä ovat teknologinen työttömyys, robotisaation uusi vaihe, luovan tuhon teoreettinen näkymä robotisaatioon ja kysymys teknologiadeterminismistä. Nämä teemat ovat nousseet esille viime aikoina voimakkaasti julkisessa keskustelussa.
Robotisaatio on noussut eri yhteyksissä esiin yhteiskuntapoliittisessa ja sosiaalisen median keskusteluissa. Asiasta on keskusteltu pitkään talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden piirissä pitkään (Scott 1986, Rothman 2013). Jo kauan aikaa sitten käyty ns. luddiittikeskustelu, joka sai alkunsa teollista vallankumousta vastustaneiden käsityöläisten protestoinnista 1800-luvun Britanniassa, toi teknologisen kehityksen haasteet esille työttömyyden ja työntekijöiden turvattomuuden näkökulmista. Toki myös Karl Marx oli varsin tietoinen teknologisen kehityksen merkityksestä markkinoiden toiminnalle. Tuotannon pääomavaltaistuminen vaikutti Karl Marxin mukaan työllisyyteen (Woirol 1996). Työvoiman laskevaan osuuteen kokonaistuloista on kiinnittänyt huomiota myös Ronald Reaganin and George H.W. Bushin talouspoliittinen neuvonantaja Bruce Bartlett (Bartlett 2013). Myös John Maynard Keynes kirjoitti teknologisesta työttömyydestä klassisessa kirjoituksessaan ”Economic Possibilities for Our Grandchildren” (1930).
Ekonomisti Alex Tabarrok (2013), joka edustaa oikeistokonservatiivisia suuntauksia Yhdysvalloissa, on ottanut voimakkaasti kantaa luddiittikeskusteluun. Hänen käsityksensä mukaan tuottavuuden kehityksen olisi pitänyt johtaa jo täydelliseen työttömyyteen, jos luddiittien argumentaatio pitäisi paikkansa, koska tuottavuus on noussut Yhdysvalloissa merkittävästi jo useiden vuosikymmenien ajan. Voimme päätellä tästä aika ajoin kuumanakin käydystä keskustelusta, että tuottavuuden ja työttömyyden välinen suhde ei ole niin suoraviivainen kuin ääriluddiitit ovat esittäneet. Toisaalta on niinkin, että työttömyysongelmat ovat muodostuneet Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa yhä hankalammiksi hallita talouspolitiikan keinoin. Voidaan perustellusti väittää, että vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin pitkittymisen taustalla on myös kasvanut teknologisen ja rakenteellisen työttömyyden ongelma. Martin Fordin uusin kirja ”Rise of Robots” (2015) sisältää paljon empiiristä aineistoa, joka antaa viitteitä perustavanlaatuisesta muutoksesta.
Suomessakin teknologinen työttömyys on jo nyt yhteiskunnallinen ongelma, eikä se näytä olevan pienenemässä. Uuden teknologian ja älykkäiden koneiden aiheuttama työttömyys ei ole pelkästään tulevaisuuden huoli, vaan jo osa nykyistä todellisuutta. Kun työn tuottavuus paranee, niin työn kysyntä samalla vähenee – tällä teknologisen työttömyyden prosessilla on monia yhteiskunnallisia seuraamuksia. Suomessa Ari Ojapelto on varoittanut teknologisesta työttömyydestä jo 27 vuotta sitten, vuonna 1989, julkaistussa teoksessa ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?”
Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee pitivät teoksessaan ”Race Against The Machine” (2011) Jeremy Rifkinin (2004) teoksen ”The End of Work” näkemyksiä teknologian työpaikkoja tuhoavasta vaikutuksesta uskottavana selityksenä sille, miksi työllisyys on noussut vain vähän vuoden 2007 talouskriisin alkamisen jälkeen (ks. BrynJolfsson & McAffee 2011, s.1–8.). Jo klassikon asemaan nousseen ”Race Against The Machine” -teoksen keskeinen sanoma on, että työllisyys ja tuottavuus ovat Yhdysvalloissa irtaantuneet toisistaan 2000-luvulla. Sitä ennen työllisyyden ja tuottavuuden kehitys seurasivat vielä tiiviisti toisiaan. 2000-luvulla tuottavuus on noussut huomattavan paljon samalla kun työllisyyskehitys on ollut heikkoa. Tämä poikkeama aiemman kaltaisesta riippuvuudesta johtuu siitä, että teknologia syrjäyttää ihmisiä töistään nopeammin kuin mitä uusia työpaikkoja syntyy.
Vuonna 2014 Etlan tutkimusjohtaja Petri Rouvisen ja Mika Pajarisen tutkimusraportti teknologisesta työttömyydestä arvioi, että seuraavien 10–20 vuoden aikana Suomesta häviää teknologian johdosta kolmasosa työpaikoista. On syytä korostaa sitä, että Etlan tutkimus ei siis suoraan ennusta tulevaa massatyöttömyyttä, vaan kyseessä on vain eräänlainen merkittäviä riskejä tunnistava laskennallinen skenaario.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Suomesta voi hävitä teknologian johdosta kolmasosa työpaikoista.
Ns. Oxfordin tutkimustyhmä (Frey & Osborne 2013) päätyi vuonna 2013 arvioon, että noin vajaa 50 % työpaikoista tulee häviämään parin seuraavan vuosikymmenen aikana. Kyse ei siis ole marginaalisesta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Samansuuntaisia arvioita on alettu esittää muuallakin. Insinööri Martin Fordin teokset ”Light in the Tunnel” (2009) ja ”Rise of Robots” (2015) ovat laskelmineen ja teoreettisine näkökohtineen merkittäviä yleisesityksiä Yhdysvaltojen teknologisesta työttömyydestä ja tähän ilmiöön liittyvistä tilannearvioista. Robotisaatio ja automaatio sekä siihen liittyvä teknologinen työttömyys tulevat vaatimaan uusia linjauksia yhteiskuntapolitiikassa. Työelämän laadullisessa ja määrällisessä ennakoinnissa nämä teknologisen työttömyyden kysymykset olisi nostettava keskeisiksi haasteiksi. Olisi tärkeää viestittää, ettei yksittäisiä työntekijöitä voi syyllistää robotisaatiosta ja häiritsevistä teknologisista innovaatioista. Koulutus- ja työllisyyspolitiikan sisältöjen tulisi suuntautua muutoksiin sopeutumiseen. (ks. Kaivo-oja, Virtanen, Stenvall & Jalonen 2015).
Robotisaatiokehityksen uusi vaihe
Robotisaatio- ja automaatioteknologia ovat historiallisesti korvanneet ihmisiä lähinnä rutiininomaisissa fyysisissä ja älyllisissä tehtävissä. Sen sijaan erilaiset ei-rutiininomaiset tehtävät ovat olleet vaikeita tai lähes mahdottomia automatisoida. Viimeaikainen koneoppimisen, tekoälytutkimuksen ja mobiilirobotiikan kehitys on kuitenkin alkanut mahdollistaa ihmisten korvaamisen myös erilaisissa ei-rutiininomaisissa tehtävissä. Robottien autonomisuuden aste on selvästi kasvussa – uusia läpimurtoja tehdään selvästi kiihtyvällä vauhdilla. Myös parvirobotisaatio- ja joukkuerobotisaatio lisäävät teknistä potentiaalia korvata ei-rutiininomaisia tehtäviä. Erityisesti keinoälytutkimuksen merkitys työn tekemiselle on nostettu voimakkaasti esiin viimeaikaisissa tutkimuksissa. Useat teknologiaennakointitutkimukset antavat erittäin hyviä syitä olettaa, että tämä kehitys tulee jatkumaan seuraavat 15–20 vuotta tästä eteenpäin.

Sanyn 8 metriä korkea , Transformers-hahmojen innoittama teollisuusrobotin malli. Kuva: pixabay
Sanyn 8 metriä korkea, Transformers-hahmojen innoittama teollisuusrobotin malli. Kuva: pixabay

Jo nyt on esimerkiksi Yhdysvalloissa nähtävissä selkeä trendi työtä tekevän väestön osuuden dramaattisesta laskusta. Martin Fordin uusin kirja ”Rise of Robots” (2015) raportoi tämän trendin eri taustaselityksineen ansiokkaasti. Kun yhteiskunta jakaantuu yhä selkeämmin veroja maksavaan ja työtä tekevään väestöön ja tukien varassa elävään syrjäytymisuhan vaarassa olevaan väestöön, on odotettavissa lisääntyviä eriarvoistumisen ongelmia. Siksi on kehitettävä uusia työn- ja tulonjakomalleja. Myös verotuksen rakennetta on syytä pohtia huolella. Olisi järkevää pyrkiä luomaan älykäs robotisaatiostrategia (ks. Kaivo-oja 2014), jossa nämä ongelmat olisi tunnistettu ja pyritty ratkaisemaan. Monissa maissa, kuten Etelä-Koreassa, Yhdysvalloissa, Hollannissa, Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa, näin on jo tehtykin. Ratkaisujen etsiminen ei ole kuitenkaan helppoa missään maassa. Jo nyt on ennakoitavissa, että pelkkä sisäisen devalvaation strategia ja ns. ”yhteiskuntasopimus” eivät riitä Suomenkaan robotisaatiostrategiaksi.
Robotisaatio osana luovaa tuhoa
Joseph Schumpeter kirjoitti luovasta tuhosta kansantaloudessa. Schumpeterin ajattelussa oli keskeistä se, ettei hän uskonut, että yksi vaikutus aiheuttaa aina täsmälleen samat seuraukset. Hän näki luovan tuhon tärkeänä mekanismina kapitalismin uudistumiskyvylle. Luovalla tuholla oli aina erilaisia laadullisia ja määrällisiä vaikutuksia – riippuen historiallisesta tilanteesta ja suhdanteista. Hän näki suhdannekehityksen taustalla olevan teknologisen kehityksen tuomat muutokset eri markkinoilla ja vaikutukset myös työnvoiman kysynnässä. Schumpeterin keskeinen anti taloustieteelliselle analyysille oli uusi erillisteoria suhdannevaihtelusta ja talouskehityksestä.
Schumpeterin teoriakehikko yhdistää innovaatiot, suhdannevaihtelut ja talouskehityksen. Walrasin tasapainoteoria tarjosi Schumpeterille selityksen hetkittäiselle tasapainotilalla, mutta Schumpeter katsoi, että yrittäjät rikkovat tasapainotilan uusilla inventioilla ja innovaatioilla aiheuttaen epätasapainotiloja, mikä on talouskehityksen perussyy. Talouskehitys etenee koko ajan syklisesti, ja erilaisia talouden syklejä esiintyy useammissa eri aikaskaaloissa. Schumpeter on nähty innovaatiotalouden profeettana, ja hänen ajatuksensa ovat hyödyllisiä tarkasteltaessa robotisaatiokehitystä.
Kirjoituksillaan Schumpeter elvytti venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratievin ajatuksen pitkän aikavälin, kuten 50 vuoden, taloussykleistä. Teknologinen kehitys tuottaa uusia taloussyklejä. Parhaillaanmaailmantalous on kuudennen Kondratievin kuvaileman syklin alussa. Tätä ilmiötä tutkittu Suomessakin viime aikoina professori Markku Wileniuksen koordinoimissa ”kuudennetta aaltoa” koskevissa tutkimuksissa (Wilenius 2013). Teknologiaennakoinnin tulokset kertovat, että seuraavien 15 vuoden aikana tulemme kokemaan uusien innovaatioiden ennennäkemättömän läpimurron, johon liittyyvät keskeisesti keinoälysovellutukset, asioiden internet (Internet of Things), pilvilaskenta, autonomiset robotit ja massadata. Tieteen, teknologian ja yrittäjyyden tuottamat innovaatiot tuottavat useita ns. häiritseviä innovaatiota, jotka epätasapainottavat kansantalouksia. Tässä häiritsevien teknologisten innovaatioiden maailmassa Suomi ja koko Eurooppa ovat tällä hetkellä. McKinsey Global Institute -raportin (2013) mukaan voidaan tunnistaa 12 häiritsevää teknologiakehityksen aaltoa. Nämä ovat:
  • mobiili Internet
  • teollisen työn automatisaatio
  • Internet of Things / asioiden Internet
  • pilviteknologia
  • kehittynyt robotiikka
  • autonomiset ja/tai lähes autonomiset liikennevälineet
  • seuraavan sukupolven genomiikka
  • energian varastointiteknologiat
  • 3D-tulostaminen
  • kehittyneet materiaalit
  • kehittynyt öljyn ja kaasun etsintä
  • uusiutuvat energialähteet
On syytä panna merkille, että näistä häiritsevistä teknologia-aalloista viisi (teollisen työn automatisaatio, asioiden Internet, pilviteknologia, kehittynyt robotiikka ja 3D-tulostaminen) kytkeytyvät suoraan robotiikan kehitykseen. Tästä syystä robotisaatio ei tule vaikutuksiltaan olemaan marginaalinen yhteiskunnallinen ilmiö.
Jos ajattelemme robotisaatiota Schumpeterin hengessä, voimme nähdä sen olevan osan normaalia teknologiakehitystä ja sen mukaista luovan tuhon prosessia. Innovaatiot ja myös robotisaatio ovat olennainen elementti tuotantotekijöiden uudelleenjärjestelyssä. Myös robotisaation avulla tehostetaan tuotantoa ja päästään käsiksi voittoihin. Voitot laskevat, kun muut tuottajat omaksuvat samat robotisaatioinnovaatiot kuin keihäänkärkiyritykset, jolloin tilanne jälleen tasaantuu ja tasapainottuu. Se, millä viiveellä markkinat tasapainottuvat, on vaikeampi kysymys poliittisille päättäjille. Epätasapainotilojen jatkuminen pitkään luo paineita poliittisille päätöksentekijöille.
Jokaisen innovatiivisen yrityksen kohtalona kapitalismissa on se, että ennen pitkää markkinoille ilmaantuu uusi innovatiivinen kilpailija, joka osaa tehdä asioita vieläkin innovaativisemmin ja paremmin. Näin kapitalismi elää jatkuvasti eräänlaisen ”luovan tuhon” tilassa, jossa yritysten konkurssi- ja perustamisaallot seuraavat toisiaan. Voimme perustellusti ajatella, että robotisaatio on osa tätä innovaatioiden jatkuvaa ketjua. Aina on kehitteillä uusi robotti, joka korvaa vanhan robotin. Se toiminto, joka kannattaa robotisoida, yleensä myös robotisoidaan. Tämä tapahtuu nykyään globaalin talouskilpailun olosuhteissa.
Robotisaatio osana globaalitalouden kilpailua
Globaalissa talouskontekstissa robottien muuttuminen edullisemmaksi tekee niistä kilpailukykyisempiä edullisenkin työvoiman kanssa. On syytä panna merkille, että matalat työvoimakustannukset ovat historiallisesti olleet este automaatioteknologian käyttöönotolle. Jo vuonna 2011 robottien myynti kasvoi yli 50 % Kiinassa. Samana vuonna koko maailmassa myytiin 166 000 teollisuusrobottia. Vertailun vuoksi koko maailmassa oli vuonna 1984 arviolta vain 37 000 teollisuusrobottia (Scott 1986, 37). Vuoteen 1991 mennessä robottien määrä oli noussut noin 630 000 robottiin (Rifkin 2004, ss. 131–132). The Internation Federation of Roboticsin arvion mukaan vuonna 2013 maailmassa oli yhteensä noin 1 373 000 teollisuusrobottia (IFR 2013). Trendikäyrät robortisaatiossa ovat selkeästi nousussa. Kuvassa 1 on esitetty optimistisen ja pessimistisen trendikehityksen arviot maailman ja Euroopan robotisaation osalta vuoteen 2030 asti. Vuonna 2014 Euroopan komissio ilmoitti panostavansa robotisaation edistämiseen 3,8 miljardia euroa. Tausta-ajatuksena näissä mittavissa panostuksissa on houkutella teollisuutta takaisin Eurooppaan ja tehdä Euroopasta houkutteleva investointikohde. Kilpailu robotisaation alalla tuleekin olemaan äärimäisen kovaa tulevina vuosina.

Kuva 1. Robottimarkkinat maailmassa ja Euroopan unionin osuus robottimarkkinoista. Lähde: Kaivo-oja 2015 ja SPARC 2014, Robotics in Europe. Introduction, Web: http://www.sparc-robotics.net/robotics-in-europe/.
Kuva 1. Robottimarkkinat maailmassa ja Euroopan unionin osuus robottimarkkinoista. Lähde: Kaivo-oja 2015 ja SPARC 2014, Robotics in Europe. Introduction. http://www.sparc-robotics.net/robotics-in-europe/

Osaammeko vapautua teknologiadeterminismistä?
Toisaalta päätöksentekijöitä on syytä varoittaa teknologisesta determinismistä. Teknologinen determinismi on mekanistiseen malliin pohjautuva teoria, jonka mukaan teknologia määrittää suoraan ihmisen ja yhteiskunnan kehitystä. Tämän ajattelumallin mukaan teknologia nähdään kausaalisten yhteyksien ja vaikutusten aikaansaajana ja sen ajatellaan ohjaavan meitä väistämättä ja autonomisesti. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että tutkimustiedon pohjalta on mahdollista löytää lukuisia esimerkkejä automaatio- ja tietoteknologioista, jotka on jouduttu hylkäämään sosiaalisten tekijöiden vuoksi. Näin ollen teknologinen determinismi ei toimi siten kuin sen yleensä esitetään toimivan. Esimerkiksi suunniteltuja automaattikassoja, sähköisiä äänestysjärjestelmiä ja palvelurobotteja on jouduttu ottamaan pois käytöstä sen takia, että ne eivät ole olleet käyttäjien suosiossa ja heille mieluisia (Yeates 2013, s. 146.).
Tietyt ammattiryhmät, jotka olisi mahdollista korvata koneilla, voivat olla korvaamattomia siksi, että ihmiset eivät ehkä halua koneiden suorittavan näitä tehtäviä. Toisaalta joidenkin palveluiden yhteydessä ihmiset voivat jopa toivoa ensisijaisesti anonyymin robotin palvelevan heitä. Yleensä ihmiset haluavat välttää raskaita, terveydelle vaarallisia ja epämiellyttäviä töitä. Nämä tehtävät soveltuvat erityisen hyvin roboteille. Yleensä ihmiset hyväksyvät tällaiset robotisaatioratkaisut.
Yllä olevaan viitaten ei ole kovin yllättävää, että nykyinen nopea teknologinen kehitys herättää kysymyksiä robotisaation ja automatisaation vaikutuksista eri elinkeinoihin ja ammatteihin. Tässä on vaarana rakennella liian yksinkertaistavia ja mustavalkoisia asetelmia päätöksenteon pohjaksi. Robotisaatiota on esiintynyt jo pitkään teollisuudessa ja maataloudessa. Nyt kehityksen uusin piirre on se, että robotisaatio vaikuttaa myös tietotyöhön ja tietotyön ammattilaisten kysyntään ja työllisyyteen. Palvelutalouskaan ei ole enää ”immuuni” robotisaatiolle ja sen vaikutuksille korkeasti koulutettujen ammattilaisten työllisyyteen. Jopa luovan talouden ammattilaiset joutuvat miettimään suhdettaan robotisaatioon ja automatisaatioon.
Neljä skenaariota ihmisen tulevaisuudesta
Robotisaatio ei ole kuitenkaan lineaarisesti etenevä ilmiö, vaan se voi toimia varsin epälineaarisesti. Ihmisen toimintaa voidaan pyrkiä robotisoimaan ja saattamaan se robotin kaltaiseksi (perinteinen taylorismi), mutta robotteja voidaan kehittää ihmisten kaltaisiksi (autonomiset robotit, joukkueena toimivat robotit ja parvirobotit). Nämä kaksi robotisaatioon liittyvää vaihtoehtoista prosessia ovat vastasyklisiä. Onkin tunnistettavissa neljä perusskenaariota ihmisen tulevalle kehitykselle. Nämä skenaariot ovat:
  • Ihminen voi pyrkiä säilymään täysin riippumattomana ja luonnonmukaisena ihmisenä, joka ei hyödynnä teknologiaa eikä tieteen tuottamia saavutuksia hyvinvointinsa edistämiseksi (”Full Race Against the Machine” -skenaario);
  • Ihminen voi pyrkiä kehittymään humaanimmaksi ja sivilisoituneeksi ihmiseksi ilman merkittävää riippuvuutta uusista teknologioista ja tieteen edistyksestä (Human Being -skenaario);
  • Ihminen voi pyrkiä tieteellis-teknologisten uudisteiden avulla robotin kaltaiseksi teho-olennoksi (Neotayloristic Being -skenaario);
  • Ihminen voi pyrkiä yhdistämään oman humaanisen kehityksensä ja tieteellis-teknisen kehityksen, jolloin ihmisestä kehittyy kyberihminen (Cyber Being -skenaario).
Voimme siis tulkita perinteisen taylorismin yhdeksi kehitysskenaarioksi, missä ihmistä on pyritty robotisoimaan osaksi teollista koneistoa. Tällaisia pyrkimyksiä on nähtävissä nykyäänkin. Teollisuusyhteiskunta nojautui pitkälti tähän tayloristiseen ajatusmalliin. Jälkitayloristinen, uudempi skenaario on ajatus kyberihmisestä, joka elää symbioosissa uuden teknologian ja tieteellisten saavutusten kanssa.
Nämä kaksi skenaariota voidaan teoreettisessa ajattelussa liittää robotisaatioajatteluun. Tulevaisuuden perusvaihtoehdot ovat: Joko ihminen robotisoituu tai robotit inhimillistyvät. Olennainen haaste suhteessa robotisaatioon on koulutus. Robotisaatio luo paineita uudistaa koulutusta. Yhteistyö robottien ja ihmisten välillä on yhä tärkeämmäksi muodostuva koulutuksellinen haaste. Uusin tieteellinen tutkimus on tuonut esiin erään varteenotettavan ongelman koulutuksen kehittämiselle robotisaation olosuhteissa. Tutkijat Mohammed Owais Qureshi ja Rumaiya Sajjad Syed (2014) havaitsivat terveydenhuollon robotisaatiota koskevassa tutkimuksessaan, että motivaation säilyttäminen terveydenhuollon koulutuksessa voi olla äärimmäisen haasteellinen kysymys, kun ihmiset joutuvat vertailemaan osaa osaamistaan ja tuottavuuttaan robotteihin ja uusin teknologisiin sovellutuksiin. Onkin tärkeää kiinnittää tietoisesti lisähuomiota ihmisten motivaatiotekijöihin teknologiamurroksen olosuhteissa.
Lopuksi
Nyt jos koskaan tarvitaan teknologisten ja liiketoimintainnovaatioiden rinnalle sosiaalisia innovaatioita. Jotta häiritseviä teknologisia innovaatioita voidaan hyödyntää myönteisesti ja siten, että ne lisäävät ihmisten hyvinvointia, olisi politiikan ja talouden päättäjillä oltava rohkeutta esittää uusia sosiaalisia innovaatiota ja ratkaisumalleja. Pelkkien teknologisten innovaatioiden ja liiketoimintainnovaatioiden varassa yhteiskunnat eivät kehity.
Aikaisempia toimintamalleja on syytä poisoppia ja tuoda esille, testata ja ottaa rohkeasti käyttöön uusia toimintamalleja. Robotisaation hyödyntäminen edellyttää huomattavasti nykyistä laajempaa kokeilevaa kulttuuria eri toimialoilla.
Dosentti (Helsingin yliopisto ja Lapin yliopisto), HTT, YTM Jari Kaivo-oja toimii tutkimusjohtajana Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa, Turun yliopistossa. Hänelle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen jari.kaivo-oja@utu.fi

Lähteitä