Missing in Media: The Russian Invasion - a Hoax? (vgl. Muzhenko, 29.01.15)

Toista video After a neverending story of imputations against Russia, the Ukrainian Military Commander made an eye-opening statement! "We are not engaged in combat operations against regular Russian units." Have… 00:01:56 Lisätty 4.2.2015 541 näkymää

Pyrkimyksen totuuteen pitäisi olla kaikkien julkaisujen päämäärä.

HUOMASIN HÄMMÄSTYKSEKSENI, että sotatieteiden tohtori Saara Jantunen käsittelee Apu-lehden viime kesänä julkaisemaa lyhyttä lukijakirjettäni peräti kuudella sivulla (ss. 130–135) kirjassaan Infosota. Minulle on siten omistettu lähes sama palstamäärä kuin eduskunnan suuren valiokunnan sihteerille Peter Saramolle. (Vastavalkean julkaisema Saramon arvio Infosodasta löytyy täältä.)

Jantusen tarkastelu vaatii vastineen. Käyn seuraavassa kohta kohdalta läpi hänen huomioitaan.

Jantunen aloittaa tarkastelun toteamalla ”Venäjää ja sen rakentamia myyttejä resonoidaan myös Suomessa” viitaten Avun julkaisemaan kirjoitukseeni. Hänen mukaansa kirjoitukseni on ”erinomainen esimerkki siitä kuinka Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa puolustava narratiivi rakentuu aivan omanlaiselleen tulkinnalle ja vahvoille vääristymille” (s. 132).

Jantusen mukaan teen tutun argumentaatiovirheen toteamalla, että ”Venäjällä on ongelmansa, mutta ne on hyvä suhteuttaa muiden maiden ongelmiin”, koska Venäjän ongelmista voi ”ja pitää” keskustella nimenomaan Venäjän ongelmina (oma korostukseni).

Arvon tohtori ei ensinnäkään voi määrittää, miten ihmisten pitää keskustella. Monetkin suomalaiset ovat hämmästelleet sitä, miksi mediassa puhutaan lähes pelkästään Venäjän ongelmista, siinä missä vastaava kiinnostus Yhdysvaltain epäkohtiin todennäköisesti syrjäyttäisi Venäjän ykköspuheenaiheena monissa asioissa. Tätä tiedonvälityksen epätasapainoa harmittelee myös eversti Sampo Ahto Vastavalkeassa.

Glenn Greenwald, joka julkisti Edward Snowdenin paljastuksia Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston NSA:n massiivisesta vakoiluohjelmasta ja siirtyi The Guardian -lehdestä vuonna 2014 perustetun The Intercept-verkkojulkaisun toimittajaksi, tarjoaa asiaan oman näkökulmansa. Hän toteaa, että nykypäivän Yhdysvalloissa ihmisiä syytetään ”Kremlin myötäilijöiksi” yhtä hanakasti kuin konsanaan mccarthyismin aikana. Lojaalisuutta Yhdysvalloille mitataan jatkuvasti sillä, kuinka voimallisesti yksilö tuomitsee Venäjän toimet. Greenwaldia itseään syytetään jatkuvasti siitä, että hän kiinnittää liikaa huomiota Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden toimien kritisoimiseen. Sama kritiikki on kohdistettu mm. tunnettuun toisinajattelijaan Noam Chomskyyn. Greenwald irvailee:

”No joo, me juuri pommitimme sairaalaa Afganistanissa, tapamme viattomia ihmisiä jatkuvasti lennokeilla ja aseistamme Saudi-Arabiaa sen teurastaessa jemeniläisiä, mutta älä nyt välitä siitä. Mikset puhu enemmän Venäjästä?”

Jantunen katsoo (s. 134), että keskustelu Yhdysvaltain ongelmista ja menneistä sodista silloin ”kun Euroopassa leimahtaa”, on ”yksinkertainen ja hyvin läpinäkyvä yritys ohjata keskustelu ihan muualle kuin Venäjän harjoittamaan hyökkäyspolitiikkaan”.

Tarja Långström, joka vastaa oikeudellisista kysymyksistä Suomen EU-edustustossa, tarjoaa tähän tärkeän näkökulman. Hän vertaa Krimin ja Kosovon tapauksia todeten, että Kosovon julistautuminen itsenäiseksi vuonna 2008 ja sitä edeltänyt länsimaiden voimankäyttö jakavat edelleen kansainvälisen oikeuden harjoittajien mielipiteitä. Långström jatkaa:

”Venäjän toiminta on huolestuttavaa, mutta ovi sille, että suurvalta voi tarvittaessa poiketa yhteisistä säännöistä, on kyllä avattu jo aiemmin. Kosovon lisäksi Irak (2003) ja ehkä Libya (2011) käyvät esimerkeistä, kuten myös USA:n interventiot omalla takapihallaan 1980-luvulla. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tällaiset poikkeukset ovat epämiellyttäviä. Jos poikkeaminen on mahdollista yhdelle tasavertaisista suvereeneista, pitäisi sen olla mahdollista kaikille. Jos taas näin on, sääntöpohjainen järjestelmä rapautuu. Kuka tahansa voi oikeuttaa väliintulon ”humanitaarisilla” syillä. Näillä argumenteilla Venäjä on tähän mennessä esiintynyt toisen maailmansodan jälkeisen kansainvälisen järjestelmän vankkana puolustajana. Se on esimerkiksi vastustanut suojeluvastuun käsitteen kehittämistä, koska se on nähnyt tämän riskinä sääntöpohjaiselle kansainväliselle järjestelmälle. Näistä lähtökohdista Venäjä myös vastusti kansainvälisen yhteisön väliintuloa Kosovon tilanteessa sekä maan itsenäistymistä.”

Nykyisten konfliktien asettaminen historialliseen kontekstiin ei ole suinkaan merkityksetöntä. Aiempien sotien ja konfliktien taustojen ymmärtäminen on tärkeää, koska aiemmin tapahtunutta käytetään usein perusteena nykypäivän toimille. Kyse ei siis ole vain eri toimijoiden yhteismitallisesta tarkastelusta, vaan myös siitä, että sotien ja valtapoliittisten toimien aiempiin perusteluihin viitataan nykyisissäkin sodissa ja konflikteissa. Kansainvälinen laki menettää uskottavuutensa ja merkityksensä, jollei sitä sovelleta yhteismitallisesti kaikkiin valtioihin.

Valtamedia on vallan mediaa

Esittäessäni Kalief Browderin surullisen tapauksen esimerkkinä Suomessa vähälle huomiolle jääneistä Yhdysvaltain ongelmista Jantunen ylistää länsimaisen median kykyä tuoda esiin oman yhteiskuntansa epäkohtia jatkaen ylevästi, että ”länsimainen moraalikäsitys vaatii meitä myöntämään virheemme, tekopyhyytemme ja kaksinaismoraalimme”. Jantunen viittaa allekirjoittaneeseenkin todetessaan, että ”Venäjän näkökulman huomioimista vaativat eivät puheenvuoroissaan vaadi Venäjää käsittelemään yhteiskunnallista likapyykkiään”.

Jantusella on naiivin idealistinen kuva länsimaisesta mediasta. Esimerkiksi The Free Thought Projectin sivustollakerrotaan, miten voimakkaasti keskittynyt amerikkalaismedia tarttuu pääasiassa hyvin pinnallisiin asioihin ja ruotii pintajulkkisten asioita samalla kun se jättää uutisoimatta erittäin huomionarvoisia asioita, joista sivusto antaa esimerkkeinä mm. tuoreet paljastukset siitä, että vastikään julkaistut asiakirjat osoittavat presidenttiBushin ja pääministeri Blairin juonineen Irakiin hyökkäystä monin eri tavoin jo vuotta ennen sotatoimien alkamista, mihin kuului mm. massiivisten mediakampanjoiden rakentaminen sodalle suotuisan mielialan luomiseksi. Tämän vastinpari on se, että amerikkalainen valtamedia on usein innokkaasti ja kritiikittä tukenut kulloisenkin hallituksen sotaponnisteluja. Jantusta mukaellen: paitsi Venäjällä, myös Yhdysvalloissa valtamedia on ollut ”aseen roolissa”.

Sama tietenkin pätee valtamediaan muissakin yhteiskunnissa: valtamedia on ennen kaikkea vallan mediaa ja sellaisena taipuvainen asettumaan yhteiskunnallisten eliittien intressien ja niihin kytkeytyvien vallitsevien virallisten totuuksien tueksi. UPI:n vieraileva tutkija Noora Kotilainen ilmaisee asian hieman toisin: ”Massamedian myötämielinen suhde poliittisen vallan piireihin, eliittiin sekä elinkeinoelämän intresseihin on useasti tutkimuksessa osoitettu”.

Juuri tästä syystä tarvitaan vaihtoehtomedioita, ja juuri siksi valtamedia pyrkii nujertamaan yhteiskunnallisista totuuksista kilpailevat vaihtoehtomediat ja monopolisoimaan totuudet itselleen. Sosiologisesti ilmaisten media ei rakenna yhteiskunnallista todellisuutta niinkään totuuden kuin voimakkaimpien itseensä kytkeytyvien intressien mukaisesti. Siinä missä valtamedioiden intressit liittyvät pääasiassa taloudelliseen ja (valta)poliittiseen hyötyyn, vaihtoehtomedioiden intressit kumpuavat koetusta tarpeesta yrittää nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun valtamedioiden ”unohtamia” tai vaikenemia asioita. Muun muassa Yhdysvalloissa vaihtoehtomediat ovat jo saaneet kohtalaista jalansijaa mediakentällä, kun taas Suomessa vaihtoehtomediakenttä on vasta orastamassa — ja kaikki, yhä pienet toimijat ovat valtamedioiden ja näiden sidosryhmien koko vaihtoehtomediakenttää yhteenniputtavasti ja negatiivisesti leimaavien lausuntojen ja tulkintojen kohde.

Käsitellessään kulttuurivaikuttaja Raimo Pesosen kirjaa Nato hampaankolossa Noora Kotilainen kirjoittaa siitä, miten tiettyjä agendoja nostetaan esiin valtamedioissa ja tuetaan niiden myötävaikutuksella:

”Kirjan kysymyksenasetteluista yksi kiinnostavimmista on mielestäni se ikuisuuskysymys, miksi maassamme Natoa kannattavan vähemmistön (gallupien mukaan noin 25 % kansasta) ääni kuuluu valtakunnan mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa niin paljon voimakkaammin kuin sitä vastustavan (noin 60 %) enemmistön ääni. Toinen tärkeä kysymys on, miksi Nato-projekti on viime vuosikymmeninä kaikessa hiljaisuudessa kulissien takana koko ajan selkeästi edennyt kohti liittoutumista, vaikka suurin osa demokraattisen maan kansalaisista (ja sitä myötä kaiken järjen mukaan jokunen kansanedustajistakin) sitä selkeästi vastustaa.

[…] Hän [Pesonen] nimeää oikeistolaisen poliittisen eliitin, kokoomus-puolueen ja elinkeinoelämän johtohenkilöiden onnistuneen hiljaisen, demokratian rajoja venyttävän projektin takana. Lisäksi Pesonen osoittaa vahvasti sormella Helsingin Sanomia ja Sanoma-konsernia ja sen avoimen Nato-myönteistä linjaa suomalaisen yksipuolisuuteen kallistuvan Nato-julkisuusilmiön synnyttäjänä.”

Valtamedioissa siis sivuutetaan monessa mielessä uutisoinnin arvoisia asioita, jotka eivät palvele vallanpitäjien intressejä, ja vastaavasti korostetaan hallitsevien ryhmien etujen mukaisia asioita. Tässä näyttäytyy taloudellisiin ja valtapoliittisiin intresseihin kytkeytyvien medioiden perusluonne: niiden uutisoinnissa on kyse pohjimmiltaan mielipiteisiin vaikuttamisesta, ei niinkään ”objektiivisuuteen” pyrkimisestä tai asioiden käsittelemisestä niiden kokonaisyhteiskunnallisen merkittävyyden perusteella.

Toisena esimerkkinä amerikkalaisen valtamedian sivuuttamista asioista The Free Thought Project mainitsee apulaisoikeusministeri John Carlinin ja oikeusministeriön suunnitelmat ryhtyä tarkkailemaan hallitusta vastustavia (ja) viharyhmiä näiden väitetyn uhan vuoksi. Carlinin mukaan monien ”Yhdysvaltojen vastaisten” iskujen tai salahankkeiden taustalla on esimerkiksi kansalaisten hallituksen vastaisia mielipiteitä (anti-government views) sekä ”muita halveksuttavia uskomuksia” (other despicable beliefs). Esimerkiksi hallituksen vastaisuus muodostaa siis oikeusministeriön suunnitelmissa toimenpiteitä vaativan uhkatekijän Yhdysvaltain turvallisuudelle! Kaiken kaikkiaan maan poliisivaltiollistumista viime vuosikymmeninä edistäneet monet lait ja toimenpiteet ovat saaneet niukahkosti palstatilaa tai uutisaikaa amerikkalaisissa valtamedioissa — jopa silloin kun uhka toiminnanvapauden rajoituksista on kohdistunut myös medioihin ja toimittajiin.

Kuten edellä totesin, Yhdysvaltain yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuonti Suomen medioissa on ollut suhteellisen vähäistä verrattuna Venäjän epäkohtien esittämiseen. (Sivuhuomautus: Ukrainan yhteiskunnallisista epäkohdista uutisointi pitkälti lakkasi Maidanin laukauksiin.) Esimerkiksi Yhdysvalloissa suoritettavia kuolemanrangaistuksia ja niiden toistuvia järkyttäviä epäonnistumisia on käsitelty niukasti Suomessa. Venäjän karuista vankilaoloista on lähetetty ohjelmia — ja hyvä niin! Mutta hyvin monella alueella Yhdysvaltain yhteiskunnalliset epäkohdat saavat merkittävyyteensä nähden huomattavan vähän media-aikaa Suomessa.

Krim vs. Kosovo

Kirjoituksessani toin esiin, että useat länsimaiset lehdet, kuten Forbes, ovat uutisoineet länsimaisista kyselytutkimuksista, jotka ovat tukeneet Krimin kansanäänestyksen tuloksia. Vertasin tapausta Kosovon itsenäistymiseen pelkän itsenäisyysjulistuksen perusteella. Jantunen toteaa, että Kosovon ja Krimin tapausten vertailu on ymmärrettävää ja keskustelun arvoista, mutta katsoo, että niitä ”ei täysin voida rinnastaa”.

Jantusen mukaan Kosovo yksinkertaisesti… ”itsenäistyi” (s. 132). Krimin kansanäänestys puolestaan toteutettiin ”laittomasti miehitetyllä alueella”. Tästä näkökulmasta Kosovon ja Krimin tilanteet ”ovat itse asiassa täysin eri asioita”.

Naton hyökkäystä Jugoslaviaa vastaan perusteltiin serbien aikomuksella ryhtyä kansanmurhaan Kosovossa. Esimerkiksi presidentti Bill Clintonin puolustusministeri William Cohen totesi, että

”kammottavat kertomukset siitä, miten Kosovossa on tapettu joukoittain ihmisiä, ja kuvat serbien sortotoimia henkensä edestä pakenevista osoittavat selvästi, että tässä on kyse taistelusta oikeuden puolesta ja kansanmurhaa vastaan”. (”The appalling accounts of mass killing in Kosovo and the pictures of refugees fleeing Serb oppression for their lives makes it clear that this is a fight for justice over genocide.”)

Kansainvälinen rikostuomioistuin kuitenkin päätyi vuonna 2007 siihen, että sotatoimien oikeuttajina esitetyt väitteet kansanmurhasta eivät pitäneet paikkaansa. Tuomioistuin päätti äänin 13–2, että Serbia ei ollut syyllistynyt kansanmurhaan, ja niin ikään äänin 13-2, että Serbia ei ollut pyrkinyt suorittamaan kansanmurhaa tai kiihottanut mitään tahoa kansanmurhaan.

Esimerkiksi James Byron Bissett, entinen Kanadan Jugoslavian-suurlähettiläs, on todennut Nato-maiden väitteiden 100 000:sta serbien tappamasta albaanista osoittautuneen valheeksi ja huomauttanut, että Naton pommituksissa kuoli enemmän ihmisiä kuin serbien aseista. Noam Chomsky piti myös Serbian yleisradionpääkonttorin pommitusta terrorismina. Iskussa kuoli 16 toimittajaa.

Nato myös ryhtyi sotatoimiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.

Toisin sanoen liittouman suorittamien pommitusten — joissa kuoli ainakin 488 siviiliä — perusteet eivät pitäneet paikkaansa, ja tästä on kansainvälisen rikostuomioistuimen päätös.  Liittoutuneiden operaatio Kosovossa oli laiton, minkä myös Britannian parlamentin komitea myönsi jo vuonna 2000, ja perusteiltaan tekaistu siinä missä Irakin sotakin. (Sama on osoitettu myös Libyan sodasta, mikä on pahentanut dramaattisesti Afrikasta Eurooppaan suuntautuvaa pakolaistulvaa. Ylipäätäänkin sodat aloitetaan usein valheiden perusteella.)

Vallankumouksesta vaaleihin

Seuraavaksi sotatieteiden tohtori lainaa jälleen mielipidekirjoitustani sisennetyllä suoralla sitaatilla:

Muuten hyvä, mutta suoraksi sitaatiksi esitettyä tekstiä on muutettu. Alla alkuperäinen, Avun julkaisema teksti. Kuka huomaa eron?

Kirjoituksessani ollut sana ”vallankumous” on Jantusen sitaatissa korvattu sanalla ”vaalit”.

Sotatieteen tohtori Saara Jantusen täytyi tietää, ettei presidentti Janukovitsia syrjäytetty vaaleilla. On tunnettu tosiasia, että Janukovits syrjäytettiin vallankumouksessa.

Sanan ”vallankumous” korvaaminen sanalla ”vaalit” muuttaa lauseen merkityksen Jantuselle hyödylliseksi. Yhdysvaltain tuki Ukrainan presidentinvaihdokselle vaaleissa on viatonta verrattuna presidentin syrjäyttämisen tukemiseen väkivaltaisessa vallankumouksessa.

Sananvaihdoksen myötä toteamus Yhdysvaltain tuesta presidentinvaihdokselle ei tarvinnut kommentointia, ja Jantunen jättikin asian kommentoimatta.

Mitä laki sanoo?

”Vääristelevä sitaatti on tulkittava kielletyksi hyvän tavan vastaisena (22 §) ja myös tekijän moraalisia oikeuksia loukkaavana (3 §).”

”Vääristelevän sitaatin, eli sellaisen joka antaa virheellisen tai puutteellisen kuvan alkuperäisestä teoksesta, julkistaminen on tekijänoikeusrikkomus, koska se ei täytä sitaattipykälässä säädettyä hyvän tavan mukaisuutta koskevaa vaatimusta.”

Vaikuttaa siis siltä, että tohtori Jantunen (ja kenties Otava julkaistessaan väärän sitaatin) on syyllistynyt tekijänoikeusrikokseen. Asiaa viedään eteenpäin normaaleja käytäntöjä noudattaen.

Politologi Mearsheimerin toteamus, että Washington tuki helmikuun 2014 vallankumousta Ukrainassa, julkaistiin muuten arvovaltaisessa Foreign Affairs -lehdessä otsikolla ”Miksi Ukrainan kriisi on lännen syytä”.

Ketkä Ukrainassa hääräävät

Muutetusta sitaatista Jantunen käsitteleekin vain alkuosaa. Hän toteaa (s. 133), että

”Yhdysvallat ei osallistu sotatoimiin Ukrainassa. Sen sijaan tämän kirjoituksen julkaisuhetkeen mennessä Yhdysvallat oli lähettänyt Ukrainaan sotilaskouluttajia. Heidän tehtävänään on ollut kouluttaa ukrainalaissotilaita, jotta suorituskyvyiltään riittämättömät Ukrainan asevoimat kykenisivät tehokkaammin puolustamaan maataan”.

Vastavalkea raportoi Yhdysvaltain jo huhtikuussa 2015 lähettämistä 300:sta sotilaskouluttajasta seuraavasti:

”Uutisessaan ’Yhdysvallat: Venäjä mukana vahvasti Ukrainassa’ 23.4.2015 Yle toteaa, että ’Yhdysvaltojen mukaan ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjä on mukana Itä-Ukrainan ko[n]fliktissa’.

Samassa uutisessa Yle mainitsee, että ’Noin 300 USA:n sotilasta on nyt Ukrainassa kouluttamassa joukkoja’ (kuvateksti)  ja että ’Yhdysvallat syyttää Venäjän kokoavan joukkojaan Ukrainan rajalla’. Toisin sanoen USA:n joukot operoivat Ukrainan sisällä ja Venäjän joukot Venäjällä, Ukrainan ulkopuolella.”

Väitökset venäläisjoukkojen osallisuudesta taisteluihin Itä-Ukrainassa ovat olleet vaihtelevia ja valikoivia. Kuten osoitan artikkelissani ”Suomen media ja Venäjän propaganda”, havainnollisen esimerkin valikoivuudesta tarjoaa se, että mediassa ei uutisoitu Ukrainan asevoimien komentaja Viktor Muzhenkon tammikuun 2015 lopussa esittämästä lausunnosta, jonka mukaan Ukrainan armeija ei käy taisteluita Venäjän armeijan yksiköiden kanssa. Sen sijaan mediassa uutisoitiin maan pääministeri Arseni Jatsenjukin muutama päivä tämän jälkeen esittämästä lausunnosta, että Ukrainan armeija taistelee venäläisiä joukko-osastoja vastaan. Naton tammikuun puolivälissä tehty analyysi, jonka mukaan Itä-Ukrainassa ei silloin toiminut järjestäytyneitä Venäjän armeijan yksiköitä, tuki Muzhenkon lausuntoa.

Ja muutama kuukausi myöhemmin, maaliskuun 2015 lopulla, Ranskan sotilastiedustelu totesi seuraavaa: ”Nato ilmoitti Venäjän hyökänneen Ukrainaan, mutta tietojemme mukaan mikään ei tue tätä hypoteesia” (”OTAN avait annoncé que les Russes allaient envahir l’Ukraine alors que, selon les renseignements de la DRM, rien ne venait étayer cette hypothèse”).

Niin ikään maaliskuussa 2015 Saksan hallitus ei maansa tiedustelupalvelun (BND) tietojen perusteella jakanut Naton ylimmän komentajan, kenraali Philip Breedloven väitteitä ”yli tuhannesta taisteluajoneuvosta, venäläisistä taistelujoukoista, edistyksellisistä ilmatorjuntalaitteista ja tykistöpataljoonista” Itä-Ukrainassa.

Breedloven väitteiden todistamiseen humpuukiksi ei kuitenkaan olisi edes tarvittu Saksan tiedustelupalvelua. Vaikka Yhdysvaltain satelliitit tarkkailevat tätä maailmanpolitiikan yhdessä keskiössä olevaa aluetta, maa ei ole onnistunut esittämään yhtäkään selvää ja yksiselitteistä satelliittikuvaa venäläisistä joukko-osastoista Itä-Ukrainassa. Ottaen huomioon nykyisten sotilassatelliittien huomattavan korkean erottelutarkkuuden tämä itsessään puhuu Venäjän armeijan tuon tuostakin väläytettyä hyökkäystä vastaan. Myöskään Etyj ei ole raportoinut Venäjän armeijan yksiköiden hyökkäyksestä Ukrainaan. Aseapua itäukrainalaiset separatistit ovat voineet saada runsaastikin, siinä missä Ukraina on Jantusen mukaan saanut lännestä vain ”materiaaliapua”.

Jo maaliskuussa 2015 The Telegraph uutisoi Yhdysvaltain Ukrainalle toimittamista panssaroiduista sotilasajoneuvoista ja lennokeista (drones). Varsinkin panssaroitujen sotilasajoneuvojen luokittelu ”ei-tappavaksi” (non-lethal) sotilasavuksi on mielenkiintoinen kysymys. Lisäksi ainakin Britannia on lähettänyt Ukrainalle sotilastarvikkeita.

Irak vs. Krim ja kulloisenkin pahiksen kohtelu

Suhteellistavassa mielipidekirjoituksessani tuon esiin Yhdysvaltain ja sen liittolaisten joukkotuhoasevalhein perustellun laittoman hyökkäyksen Irakiin, jonka seurauksena on varovaistenkin tutkimuslaitosarvioiden mukaan kuollut useita satoja tuhansia irakilaisia. Fallujahin kaupungin erittäin korkea lapsikuolleisuus ja lukuisat epämuodostuneina syntyneet lapset liittyvät kaupungin pommituksessa käytettyyn köyhdytettyyn uraaniin, mihin mm. vuonna 2012 julkaistu tutkimus päätyi. Tutkimuksen mukaan vuosina 2007–2010 syntyneistä lapsista yli puolet oli epämuodostuneita. Kahtena liittouman hyökkäystä seuranneena vuotena yli 45 prosenttia tutkituista raskaana olleista naisista koki keskenmenon.

Mitä sanottavaa Jantusella on Irakin miehityksestä? Hän toteaa (s. 134), että ”Yhdysvallat ei ollut rehellinen perustellessaan Irakin sodan tarpeellisuutta” ja puolustelee sitä toteamalla, että ”toisin kuin Irakin sodasta, Krimin miehityksestä on tarkoitettu pysyvä”. Sotarikosten (ja niiden seurauksena yhä edelleen jatkuvan inhimillisen kärsimyksen) vakavuutta siis vähentää se, että valloitetusta maasta oli joskus tarkoitus poistua!

Saara Jantunen: Rikoksia ei pidä puolustella rikollisen esittämillä hyvillä aikomuksilla.

Tapaus Krimiä ei voi mitenkään verrata Irakin sotaan. Krimin autonomisen alueen parlamentti järjesti kansanäänestyksen, jonka perusteella se julistautui itsenäiseksi ja liittyi sitten Venäjään. Venäjä ei hyökännyt Krimille (siellä oli jo maan joukkoja mm. suuressa sotilastukikohdassa) ja aiheuttanut satoja tuhansia kuolonuhreja ja yhä ilmeneviä lasten epämuodostumia ja äitien keskenmenoja.

Jantunen koettaa myös kumota toteamukseni ”USA:n kansainvälisen lain rikkomuksia, kuten hyökkäystä Irakiin vuonna 2013, rangaistaan vain paheksunnalla”. Hän toteaa, että kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, sitä arvosteltiin ankarasti, siitä seurasi skandaaleja ja Yhdysvaltain uskottavuus sai kolhuja, jotka vaikuttavat edelleen. Venäjän toimista Krimillä ja väitetyistä toimista Itä-Ukrainassa seurasi, etä ”sitä ryhdyttiin arvostelemaan rankasti” (oma korostukseni). Tähän loppuukin Jantusen vertailu Venäjän osalta. Hän jättää sopivasti mainitsematta, että Venäjälle asetettiin talouspakotteita, kun taas Yhdysvalloille ei asetettutalouspakotteita Irakin laittoman ja katastrofaalisen miehityksen seurauksena (eikä niitä ole sille asetettu minkään muunkaan sotilaallisen operaation seurauksena).

”Humanitääristen väliintulojen” puolustelusta

Mainitsemiani Irakin ja Libyan sotia Jantunen puolustelee (ss. 133–134) myös toteamalla, että ”vaihtoehtoja on ollut kaksi: antaa Lähi-idän diktatuurien ja tyrannien jatkaa hirmuhallintaansa ja ihmisoikeusrikoksiaan, tai yrittää tehdä asialle jotain”. Hän unohtaa, että sekä Irakin että Libyan sotaa edelsi voimakas maan johtajan ja armeijan demonisointikampanja, jossa Irakin osalta käytettiin mm. tunnettua keskoskaappihuijausta. Harvemmin muistetaan, että Saddam oli saanut UNESCOn palkinnon mm. kansan lukutaidon kasvattamisesta. Se kyllä muistetaan, että hän myrkkykaasutti kurdeja ja iranilaisjoukkoja — mutta sitä taas ei, että Yhdysvallat ensin salasi tietonsa Irakin kemiallisista aseista ja Irakin–Iranin-sodan loppupuolella jopa avusti Irakia niiden käytössä, kuten julkitulleet CIA:n asiakirjat ovat osoittaneet. Irakin sota tunnetusti johti terroristijärjestö Isisin muodostumiseen, mutta Yhdysvaltain tiedustelu näkikin Isisin välineenä Syyrian eristämiseen, kuten Judicial Watch -järjestön tiedonvapauslain nojalla julkistamat dokumentit osoittavat.

Katsotaanpa aiemmasta artikkelistani, millaiset olivat libyalaisten elinolosuhteet ennen Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltain sotilasoperaatiota Libyan hallitusta vastaan:

Ennen sotaa libyalaisten keskimääräinen elintaso oli korkea. YK:n inhimillisen kehityksen mittarilla (Human Development Index) Libya sijoittui vuonna 2010 sijalle 53, luokkaan ”korkea inhimillinen kehitys”, selvästi maailman keskiarvon yläpuolelle.¹ YK:n lapsikuolleisuus- ja elinajanodotetilastoissa Libya sijoittui tuolloin korkeimmalle Afrikan mantereen maista.²,³ Myös vankien osuus väestöstä oli moninkertaisesti alhaisempi kuin Yhdysvalloissa ja alempi kuin mm. Baltian maissa.⁴ Koulutus ja terveydenhuolto oli ilmaista, polttoaine ja sähkö halpaa, ja valtio tuki aviopareja ensiasunnon hankinnassa. Vuonna 2007 julkaistun teoksen (Otman ja Karlberg: The Libyan Economy) mukaan libyalaiset työntekijät kuuluivat erilaisine tukineen ”maailman suojelluimpiin”.⁵

Myös maan ihmisoikeustilanne oli ollut kehittymässä parempaan suuntaan. […] 4.1.2011 julkaistussa YK:n ihmisoikeusneuvoston raportissa⁶ useat valtiot, kuten Australia, Kanada ja Brasilia, kiittivät Libyaa edistyksestä ihmisoikeuksien kohentamisessa. Monet maat antoivat ehdotuksia ihmisoikeustilanteen parantamiseksi edelleen.

Lähdelinkit löytyvät kyseisestä artikkelistani. Naton valheisiin perustuneen pommituskampanjan seurauksena mm. al-Qaidaan kytkeytyneet ”kapinalliset” pääsivät valta-asemiin ja Afrikan mantereen kehittyneimmästä maasta tuli hajonnut valtio, josta — ja jonka kautta — ihmisiä siirtyy joukoittain Välimeren yli Eurooppaan. Lännen tukeman Libyan ”opposition” rikokset erityisesti maan tummaihoisia, eteläisemmästä Afrikasta tulleita siirtotyöläisiä vastaan olivat laajamittaisia ja kuvottavia, mutta ne ovat saaneet hyvin vähän palstatilaa länsimaiden medioissa.

Ottaen huomioon, että sekä Irakin että Syyrian sota perustui valheille eikä siten aidoille humanitäärisille intresseille, Jantusen länsimaiden sotatoimien puolustuspuhe on surullista luettavaa.

Mustamaalausta valikoiduilla poiminnoilla

Jantunen toteaa lopuksi (s. 135) minun kirjoittaneen Vastavalkean lisäksi muun muassa myös disinformaatiosivustoksi luokiteltavan Verkkomedian sekä Magneettimedian sivuille.

Magneettimedia halusi vuonna 2011 uudelleenjulkaista toisaalla julkaistun, Libyan sotaa käsitelleen artikkelini — jossa muuten viittaan Maanpuolustuskorkeakoulun Juha-Antero Puistolalta sähköpostitse saamiini näkemyksiin, kuten sittemmin päivitetyssä artikkelissanikin — enkä silloin nähnyt estettä asialle. Tämä oli kauan ennen Magneettimedian linjan muutosta ja siitä seuranneita oikeudenkäyntejä. Lehti on vuosien aikana uudelleenjulkaissut lukemattomien ihmisten tekstejä, usein ehkä ilman lupaa. Kenenkään kirjoituksen julkaiseminen Magneettimediassa ei tee kenestäkään Magneettimedian kirjoittajaa.

Myös mm. Suomen kuvalehti ja Helsingin Sanomat ovat julkaisseet kirjoituksiani, toisinaan sangen näyttävästikin. Kirjakustantamo Gaudeamukselle olen suomentanut ja toimittanut tiedonsosiologian modernin klassikon Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Se, että Jantunen kaivoi esille Magneettimedia-kirjoitukseni, tuottaa vaikutelman pyrkimyksestä mustamaalata ja saattaa epäuskottavaksi mielleyhtymän kautta (discrediting by association).

Verkkomediassa kirjoitin ihmisoikeusongelmista niin Yhdysvalloissa, Indonesiassa, Australiassa (Schapelle Corbyn tapaus), Kiinassa (toisinajattelijoiden tukahduttaminen) kuin Venäjälläkin (Sergei Magnitskyn kuolema venäläisvankilassa). Mutta Jantuselle kaikki Suomen merkittävämmät vaihtoehtomediat taitavat olla silkkoja ”harhautussivustoja”. Ja koska minä olen sellaisille kirjoittaja, ei kirjoituksissani voi olla mitään positiivista.

Jantunen ei toisaalta ymmärrä tai halua ymmärtää syitä sille, ettei joku halua enää jatkaa toimintaansa jossain mediassa (kuten Verkkomediassa), vaan haluaa aloittaa uudessa (kuten Vastavalkeassa).

Tarkastelunsa päätyttyä Jantunen rinnastaa minut hauskasti sellaisiin tunnettuuksiin kuin Paavo Väyrynen ja Venäjän merkittävimmän vaihtoehtomedian toimittaja Nikolay Donskov, joka hienossa artikkelissaan ”Tuhon tie: Miksi Ukrainan tragedia nähdään lännessä ja Venäjällä niin eri tavoin?” hämmästeli länsimedian valikoivaa uutisointia Ukrainan kriisistä.

Kuka ”resonoi” ja mitä

Käsittelynsä lopuksi Saara Jantunen toteaa, että Avun julkaisema kirjoitukseni ”ei edustanut tosiasioihin perustuvaa ’moniäänisyyttä’, vaan resonoi Venäjän virallista narratiivia”.

Kuten edellä olevasta lienee jo käynyt ilmi, kirjoitukseni ”resonoi” itsenäistä, faktoihin pohjautuvaa ja valtavirtamedian toitottamia totuuksia kyseenalaistavaa sosiologista ajattelua. Tässä artikkelissa — samoin kuinVastavalkean artikkeleissa yleensäkin — on lukuisia viittauksia läntisten medioiden artikkeleihin, joista kaikki toteamukseni on helppo tarkistaa. Jantusen tuotoksessa sitä vastoin ei ole ainoatakaan lähdeviitettä. Siksi se onkin pamfletti eikä tietokirja.

Rohkenen myös arvella, että Avun päätoimittaja, joka yllätyksekseni halusi julkaista palautteeni mielipidekirjoituksena, piti kirjoitustani ainakin jossain määrin moniäänisyyttä lisäävänä — samoin kuin monet sitä kehuneet suomalaiset. Saara Jantusella on oikeus mielipiteisiinsä. Se, että monet hänen väitteensä eivät pidä paikkaansa — vääristelevästä siteerauksesta puhumattakaan — viittaa kuitenkin siihen, etteivät hänen mielipiteensä edellä läpikäydyistä asioista ole kovin vankalla perustalla.

Ehkä hän ”resonoi” näkökulmia, joita hänen nykyisessä asemassaan ei sovi kyseenalaistaa