Tallensin joskus kauan sitten tällaisen tarinan:
Minut kasvatettiin niin kuin monet muutkin ikäiseni arvostamaan rahaa ja kovaa työntekoa, kaiken muun kustannuksella. No tähän oli pyrkimys kaksitoista vuotta, kävin töissä ja opiskelin eteenpäin. Mutta….. se kauhea pinkominen pysähtyi kun jouduinkin yllättäen työttömäksi. Vain siksi että olin tullut taloon viimeisempien joukossa. Oma esimieheni sanoi, että ottaa minut takaisin heti kun vain löytää tähän porsaanreiän. Ei aio menettää minua kellekään toiselle firmalle…
Elämä pysähtyi… ja oli aikaa miettiä mikä elämisen tarkoitus on. Mitä oikeasti halusin ja arvostin. Tulin siihen tulokseen, että olin aina ollut aivopesty noudattamaan markkinataloudellisen kasvatusmallin haavekuvaa, toteuttamaan omien vanhempieni ajatuksia upeasta elämästä: kaksi suittua lasta, oma iso talo, upea trendikäs parin vuoden välein vaihtuva sisustus, pari autoa, kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa.
Se tarkoitti 10-tuntisia päiviä konttorityössä, niskat ja silmät kipeänä, toistuvia fysioterapeuttisia hoitoja korjaamaan ihmiselle luonnotonta työasentoa. En halunnut tätä. Ja mitä enemmän tuota haavekuvaa ajattelin, sen enemmän se alkoi etoa.
Kun entinen esimieheni sitten soitti töihin puolen vuoden päästä, en enää ottanut tarjousta vastaan. No, kun oli ollut aikaa miettiä… heitin koko 10 vuoden koulutuksen hukkaan (isäni sanoin). Hakeuduin työharjoittelun kautta osapäiväiseksi hanslankariksi. Teen 30 tuntia viikossa töitä, asun vuokralla, kuljen töissä pyörällä ja voin paremmin kuin koskaan! Tuloni ovat kolmannes siitä mitä ansaitsin ennen työttömyyttä. Mutta…. voin lähteä päivällä lenkille ja herätä myöhään.
Näen myös paljon kavereitani ja löysin elämänkumppanin, joka ajattelee elämisen laadusta samoin kuin itsekin. Emme siis enää toteuta kunnianhimojamme, vaan nautimme elämästä niin kuin se on mielestämme tarkoitettu. Emme kaipaa joka sesonki uutta vaatekertaa tai iltoja baareissa. Emme todellakaan kaipaa tyhjyyttä tekeviä palavereja tyhjänpäiväisten ihmisten kanssa, emmekä oman aikamme jakamista johonkin, missä emme enää näe mitään järkeä.

Oma kommenttini
Kirjoitit hyvän tarinan ja otan siitä kopion.  Sopiiko?
Ehkä julkaisen sen jossakin esimerkkinä vapautumisesta.
On aina hienoa kun ihminen vapautuu ja löytää itsensä. Siinä on jotain samaa kuin orjan saadessa vapautensa takaisin.
Materialismin oravan- tai orjanpyörä tuhoaa ihmisen sielun ja kaiken hyvyyden, myös kyvyn nauttia henkisistä asioista, joita ei voi mitata rahalla. Se tekee ihmisestä sieluttoman robotin, arvoinvalidin joka ei kykene rakastamaan. Kerrotaan, että legendaarinen Paavo Nurmikin arveli kuolinvuoteellaan elämänsä menneen hukkaan.
Meidän kaikkien pitäisi löytää sinun tiesi ja pistää maailmaa hikipajaksi ja robottiarmeijaksi tahkoava eliitti arvomaailmoineen roskikseen.
Seppo K.J. Utria

Seppo K.J. Utria on eläkkeellä oleva psykiatri.
Kuvitus: Mirja Helo.