Luotaajat-lukupiiri kokoontui Vuosaaressa marraskuussa 2016 keskustelemaan Luis Buñuelin [bunjuel] elämänkerrasta. Itse luen teosta jo kolmatta kertaa. Arvostan sen eleettömyyttä ja välitöntä kerrontaa. Buñuelin kertomukset on kirjan muotoon toimittanut hänen ystävänsä Jean-Claude Carrière. Nautin erityisesti siitä, että Carrière ei ole ruvennut muokkaamaan tekstiä kaunokirjalliseen muotoon. Näin kirja puhuu kertojansa äänellä.

Toinen miellyttävä seikka on teoksen koruttomuus. Buñuel ei elvistele vaikka hän oli vuosikymmenien ajan yksi eurooppalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin peruskivistä. Hänellä ei ollut tarvetta itsekorostukseen. Lisäksi hän vihasi juhlallisuuksia ja julkisia tunnustuksia.

Buñuelin teoksen ajankuvaan on mahdollista tutustua myös Pablo Nerudan ja Ilja Ehrenburgin muistelmien avulla. Nerudan "Tunnustan eläneeni" ovat tavattoman värikäs ja kuvarikas. Lähes jokaisen lauseen voi nähdä myös runona ja siksi sen lukeminen vie aikaa. Se myös palkitsee lukuisat uudelleen lukemiset. Neruda liittyi Chilen kommunistiseen puolueeseen vuonna 1945.

Kolmiosainen Ehrenburgin "Ihmisiä, vuosia, elämää" on näitä kahta paljon pitempi. Se antaa kolmannen kuvakulman. Kaksi mannerta ja kolme kansakuntaa sekä näiden väliset yhteydet. Buñuelia, Nerudaa ja Ehrenburgia yhdisti Pariisin 1920-luku ja taiteen murros, Espanjan sisällissota, sosialismin nousu ja toinen maailmansota. Näitä kolmea kannattaa lukea rinnakkain. Halutessaan voi mukaan ottaa Lorcan ja Picasson elämänkerrat.

Elokuvien, radion ja television kautta voidaan esittää taidetta. Elokuvissa yhdistyvät valokuvaus, sarjakuvat, käsikirjoitukset, teatteri ja musiikki. En ole itse siitä vakuuttunut, että näiden yhdistelmä itsessään olisi varsinaisesti taidetta, mutta ainakin Buñuelin teoksissa on kautta linjan sangen yhtenäinen muotokieli.

Suomen elokuva-arkisto esitti 1990-luvulla Orionissa Luis Buñuelin koko elokuvatuotannon. Itse pidin kovasti Meksikon kauden hyvin rajallisin rahavaroin totetetuista teoksista. Koko tuotannosta "Neitsytsaari", "Veri kuohuu" ja "Kuoleman puutarha" ovat omasta mielestäni parhaita.

Sivulla 132 Buñuel kertoo 1920-luvun lopun surrealistitovereistaan "He kuvittelivat siten voivansa paljastaa systeemin salaiset ja vihattavat menetelmät; niitä vastaan oli noustava. Aika nopeasti muutamat siirtyivät tämän kaltaisesta toiminnasta varsinaiseen politiikkaan ja lähinnä kommunismiin päin, sillä se oli meistä ainoa suunta jota saattoi sanoa vallankumoukselliseksi."

Surrealistit hyökkäsivät ensimmäisinä järjestelmällisesti työn käsitteen kimppuun, paljastivat sen valheellisuuden ja julistivat että palkattu työ on häpeä. Sivulta 153 löytyy tällainen helmi, jota Buñuel käytti teoksessaan "Tristana".

"Työläisraukat. Teitä on vedetty nenästä ja vielä hakattukin! Työ on kirous. Alas työ jota täytyy tehdä elääkseen! Työ ei ole meille kunniaksi, niin kuin väitetään, työmme täyttää riistäjien vatsat. Sen sijaan työ jota tehdään halusta, kutsumuksesta, jalostaa ihmistä. Kaikkien täytyisi saada työskennellä siten. Katso minua, minä en tee työtä. Vaikka minut uhattaisiin hirttää, en tee työtä. Ja niin kuin näet, minä elän, elän kehnosti, mutta elän työtä tekemättä."

En osaisi asiaa itse paremmin esittää. Työ on sitä millä rakennetaan uutta maailmaa. Työ on sitä millä toteutetaan unelmia. Työ voi olla vain ja ainoastaan vapaaehtoista ja uutta rakentavaa, muu on orjuutta. Ilman vallankäytön ytimeen johtavia poliittisia muutoksia työn luonnetta ei voida muuttaa. Ihminen ei voi saada paikkaa elämässä palkkana alistumisesta. Jo sellaisen yrittäminen tuhoaa henkilön moraalin.

Seuraavissa lainauksissa esiintyy eräitä 1900-luvun merkittävimpiä kulttuuripersoonallisuuksia.

"Osallistuin surrealistien ryhmän toimintaan vuoteen 1932 asti. Aragon, Pierre Unik, Georges Sadoul ja Maxime Alexandre erosivat ryhmästä ja liittyivät kommunistiseen puolueeseen. Eluard ja Tzara seurasivat myöhemmin heidän jälkiään. Minä en liittynyt puolueeseen, vaikka olinkin hyvin saman henkinen ja kuuluin elokuva-alan kirjailijoiden ja taiteilijoiden vallankumoukselliseen yhdistykseen. En pitänyt pitkistä poliittisista kokouksista. Olin hyvin kärsimätön luonteeltani enkä voinut sietää sääntöjä, loputonta jaarittelua ja solun henkeä." (s. 171)

"Pari viikkoa myöhemmin tulisesti tasavaltaa tukeva taidehistorioitsija Elie Faure tuli muutamaksi päiväksi Madridiin. Menin eräänä aamuna tapaamaan häntä; näen vieläkin sieluni silmin hänen seisovan hotellihuoneensa ikkunan edessä, housut nilkoista kiristettynä, katselemassa kadun mellakoita, jotka olivat käyneet jokapäiväisiksi. Hän itki liikutuksesta nähdessään kansan aseissa. Eräänä päivänä näimme noin sadan maalaisen marssivan ohi kuka mitenkin aseistautuneina, joillakin oli metsästyskivääri tai revolveri, toisilla sirppejä ja talikoita. Heidän oli selvästi vaikea pysyä järjestyksessä, he yrittivät marssia tahdissa, neljän rivistöissä. Luulen meidän molempien itkeneen." (s. 188)

"Mikään ei näyttänyt voivan voittaa tätä syvältä kansan keskuudesta pulppuavaa voimaa. Mutta hyvin pian ensimmäisten päivien uskomaton ilo ja vallankumouksellinen innostus himmenivät, ja tilalle nousi epämiellyttävä tunne eripuraisuudesta, järjestäytymättömyydestä ja täydellisestä epävarmuudesta. Vaikutelma kesti suunnilleen marraskuuhun 1936, jolloin tasavaltalaiset alkoivat saada joukkonsa kuriin ja tehokas oikeusjärjestys vakiintui." (s. 188)

"Papitkin ottivat osaa taisteluun. He tarttuivat aseisiin niin kuin kaikki muutkin. Jotkut ampuivat kellotorneistaan, eräs dominikaani käytti jopa konekivääriä. Jotkut papit asettuivat tasavaltalaisten puolelle, mutta suurin osa oli selvästi fasisteja. Sota oli totaalinen. Keskellä taistelun tuoksinaa oli mahdoton pysyä puolueettomana tai kuulua 'Kolmanteen Espanjaan', josta jotkut hämärästi haaveilivat." (s. 192)

"Kokonaisia anarkistijoukkoja tuli joka ilta Guadarraman vuorilta, jossa taistelu riehui, tyhjentämään hotellien viinikellareita. Heidän esimerkkinsä ajoi meitä lähinnä kommunistien suuntaan." (s. 193)

"Kommunisteja oli aluksi hyvin vähän, mutta heidän määränsä kasvoi viikko viikolta. He olivat järjestäytyneitä ja kurinalaisia; minusta he olivat - ja olen samaa mieltä vieläkin - moitteettomia. He keskittivät kaikki voimavaransa sodankäyntiin. On surullista mutta tarpeellista sanoa että anarkistit vihasivat heitä ehkä vieläkin enemmän kuin fasisteja." (s 193)

Jos pitäisi valita George Orwellin ja Luis Buñuelin välillä sekä Espanjan kohtalon osalta että suhteessa heidän teoksiinsa, olisin vahvasti Buñuelin kannalla.

Kirjoittaja liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen vuonna 2006

Tauno Auer 28.12.2016

Helsinki