Neuvostoliiton historia - osa 122 (The Maisky Diaries)

 

Erikoisnumeron sisältö:

o kirjan yleistä arviointia

o neuvostodiplomaatit

o A. Edenin ja J. Stalinin kohtaaminen

o Lloyd George ja Adolf Hitler

 

Hei,

 

Gabriel Gorodetskyn toimittama "THE Maiskyn Diaries.  Punainen suurlähettiläs tuomioistuimen St James n.  1932-1943" (Yale 2015) on saanut haltioituneen vastaanoton. Historioitsija Paul Kennedy ylisti SITA näin: 'hämmästyttävää!  Todella merkittävä ... ehkä suurin poliittinen päiväkirja kahdennenkymmenennen vuosisadan. "  ( 'Hämmästyttävä! Todella merkittävä ... Kenties 20. Vuosisadan huomattavin poliittinen päiväkirja. ").

 

Itse sanoisin, että teos vangitsee lukijan mielenkiinnon täydellisesti. Löydän vain yhden moitteen sijan. Se koskee Gorodetskyn intoa lisätä merkintöjen väleihin tiettyjä täydennyksiä, joilla ei ole välitöntä yhteyttä Maiskin tekemiin merkintöihin. Nämä tietyt täydennykset koskevat 1930-luvun näytösoikeudenkäyntejä Moskovassa ja 'puolueen sisäisiä puhdistuksia'.

 

Olisi varmaankin riittänyt että mainitsee 'puhdistukset' muutamaan kertaan, mutta niitä on tupattu mukaan turhan paljon, ainakin suhteessa siihen, mikä oli niiden merkitys Maiskin kirjoituksiin ja kirjaan varsinaiseen aiheeseen nähden. Teloitettujen upseerien ja puoluejohtajien vaikutus Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan oli 1930-luvulla mitätön.

 

Onkin syytä uskoa, että näiden täydennysten todellinen syy on jokin muu, jokin jota kirjassa ei mainita. Syitä saattaa olla itseasiassa kaksikin. Ensimmäinen on aivan selkeä: Maiskin, Litvinovin ja Stalinin toiminta on kirjan ja ennen muuta 1930-luvun ulkopolitiikan suhteen erittäin taitavaa, viisasta ja kaukonäköistä. Ilman runsaita mainintoja 'Stalinin hirmutöistä' teos saattaisi vaikuttaa Neuvostoliiton ylistykseltä, ja sellainenhan ei sovi.

 

Toinen syy on kylmän sodan perintönä saatu poliittinen liturgia, jossa kaavamaisesti toistetaan tietyt tutut ja turvalliset lauseenparret. Kun sellaiseen on tottunut, on siitä vaikea päästä eroon ilman, että omatunto rupeaa soimaamaan. Vielä 1980-luvulla useimmat meistä näkivät tämän ennen muuta kommunistien perisyntinä. Ajat ovat muuttuneet, kaavamaiset esitykset toistuvat enimmäkseen länsimaissa.

 

Ivan Maiski on hyvä esimerkki neuvostojärjestelmän tuottamasta huipputaidosta. Henkinen väsyminen - siinä määrin, kun sitä tapahtui ja varsinkin iäkkäämpien puoluejohtajien parissa - ja ideologinen jämähtäminen olivat 1970- ja 1980-lukujen murheita, mutta eivät silloinkaan missään mielessä kautta koko puoluehallinnon.

 

Kaikille meistä, joilla on ollut tilaisuus puhua yksityiskohtaisesti neuvostoajan diplomaattien kanssa, Maiskin laaja yleissivistys, tiukka analyyttinen ote ja vahva henkinen selkäranka ovat välittömästi tunnistettavia ominaisuuksia. Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrov on oman aikamme esimerkki.

 

Tuleva ulko- ja pääministeri Anthony Eden matkusti maaliskuussa 1935 Moskovaan, jossa hän tapasi myös Stalinin. Tapaaminen kesti tunnin ja 15 minuuttia. Brittilähteiden mukaan (s. 44) Eden aloitti sen yrittämällä imarrella Stalinia. Stalin keskeytti hänet sangen tylysti. Puhe kääntyi Saksan käytökseen ja Eden sanoi, etteivät britit usko Saksan politiikan olevan aggressiivista. Stalin haastoi Edenin kysymällä "Verrataan vaikka vuoteen 1913, onko tilanne mielestänne parempi vai huonompi?" Stalin ei lainkaan ollut vakuuttunut Edenin kertoessa, että muka parempi.

 

Eden kuvasi Stalinia tapaamisen jälkeen näin: "Mies, jolla on vahvat itämaiset luonteenpiirteet, järkähtämätön itsevarmuus ja itsehillintä, ja jonka kohteliaisuus ei millään tavoin peittänyt meiltä hänen leppymätöntä ankaruuttaan". Erään toisen lähteen (S. Fitzpatrick) mukaan Stalin osasi luontevalla käytöksellään saada esimerkiksi tapaamansa nuoret sotilaat välittömästi rentoutumaan.

 

Sivulla 81 kerrotaan Maiskin tapaamisesta entisen pääministeri Lloyd Georgen kanssa heinäkuussa 1937. Lloyd George oli tavannut Adolf Hitlerin edellisenä vuonna. Maiski kysyi tämän vaikutelmia vierailusta ja Lloyd George oikein innostui. "Kävin tapaamassa Hitleriä ja keskustelin hänen kanssaan pitkän tovin. Minusta hän vaikutti teeskentelemättömältä, säädylliseltä ja sangen hyvin koulutetulta mieheltä."

 

"Hänen kanssaan oli mahdollista keskustella asioista ja vaihtaa ajatuksia aivan tyynellä tavalla. Mutta silti, hänellä on arka paikka - kommunismi. Joka kerta, kun Hitler mainitsi kommunismin tai kommunistit, hän meni välittömästi pois tolaltaan ja hänen kasvojensa ilme muuttui täydellisesti: hänen silmänsä salamoivat häijyä tulta ja hänen huulensa rupesivat nykimään kouristuksenomaisesti."

 

Lloyd George yritti useaan otteeseen selittää, että "epäterveet suhteet Neuvostoliiton kanssa aiheuttaa Saksalle pelkkää haittaa. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hitleriin. Hän rupesi taas huutamaan kommunisteista ja kommunistien aiheuttamasta uhasta, eikä paljoa puuttunut, että hänen suupielistään olisi pursunut vaahtoa. Hän todella uskoo, että hänellä on tässä maailmassa aivan erityislaatuinen tehtävä: pelastaa länsimainen sivistys ja murskata kommunismi".

 

Tämän perusteella vain vahvistuu se käsitys, että natsien vihan pääkohde oli kommunismi. Juutalaisten suurin rikos oli kommunistien tukeminen. Kirjassa "Taisteluni" Hitler selkeästi ottaa rotuopin ja kiihkokansallisuusaatteen lyömäaseeksi kommunismia ja sosialismia vastaan.

 

Tauno Auer

Helsinki 5.12.2016