”Je me révolte, donc je suis.” [Kapinoin, siis olen {olemassa}.]
– Albert Camus
Kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnettiin 16. lokakuuta 1957 Albert Camus’lle ”hänen tärkeästä kirjallisesta tuotannostaan, joka selvänäköisellä vilpittömyydellä valaisee omantunnon ongelmia meidän aikanamme” (“for his important literary production, which with clear-sighted earnestness illuminates the problems of the human conscience in our times” — Nobelprize.org).
Ranskalaisten intellektuellien ehdottomaan kärkeen kuulunut Albert Camus oli paitsi kirjailija ja journalisti myös omaleimainen filosofi, joka nerokkuudellaan nosti itsensä eksistentialismin ja absurdismin johtohahmojen joukkoon. Camus oli yksi monista ranskalaisista ’mustajaloista’ (pied-noir) synnyttyään Algerian Mondovissa (nykyisin: Dréan) 7. marraskuuta 1913. Hän kuoli 46-vuotiaana Villeblevinissä, Ranskassa 4.1.1960.
Tässä kirjoituksessa keskitytään tarkastelemaan Camus’n filosofiaa yhden ainoan teoksen kautta. Teos on Camus’n vuonna 1942 julkaistu läpimurtoromaani Sivullinen (L’Étranger). Vertailun vuoksi otetaan tarkasteluun Camus’n kilpailijan ja ystävän, ranskalaisen eksistentialismin toisen suuren nimen Jean-Paul Sartren vuonna 1938 julkaistu maailmankuulu romaani Inho (La Nausée).
Ihmiselämän tarkoituksen jäljittämisessä voidaan Raamatusta löytyvän jumalallisen tarkoituksen vastapainoksi tarkastella ’maallisen’ eksistentialismin tulkintoja eli teologisen eksistentialismin ulkopuolisen eksistenssifilosofian väittämiä. Tässä kirjoituksessa elämän tarkoitusta käsitellään kahden ranskalaisen romaanihenkilön elämäntarkoituksen etsinnän kautta. Mainitut henkilöt ovat Camus’n romaanin Sivullinen päähenkilö Meursault ja Sartren romaanin Inho päähenkilö Antoine Roquentin.

Sivullinen (L’Étranger)

Le Monden kyselyssä 20. vuosisadan sadasta parhaasta kirjasta ensimmäiseksi äänestetty Camus’nSivullinen alkaa toteamuksella Meursault’n äidin kuolemasta: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.” 
Sähkeen saapumisen jälkeiset muutamat päivät päähenkilö elää tavallista elämää: syö, tapaa naisen, tupakoi, käy työssä. Se tosiseikka, että hän ampuu miehen hengiltä helteisenä ja aurinkoisena iltapäivänä, johtuu silkasta sattumasta.
Tästä alkaa romaanin toinen osa. Siinä kerrotaan, miten Meursault lopulta tuomitaan, erityisesti siitä syystä, että hänet on leimattu yhteiskunnan ulkopuoliseksi tuntemattomaksi hirviöksi.
Camus’n Sivullinen saavutti jo varhain kulttimaineen. Romaani on päätynyt lukemattomien kirjojen, tutkielmien ja tulkintojen aiheeksi. Kirjoittajansa samainen romaani korotti kirjallisuuden ja eksistentialismin kuolemattomaksi ikoniksi.

Inho (La Nausée)

Sartren päiväkirjan muotoon kirjoitetun Inhon päähenkilö, hotellissa asuva poikamies Antoine Roquentin on vähäisen yksityisen varallisuuden turvin omistautunut 1700-luvulla eläneen seikkailijan, markiisi de Rollebonin elämäkerran kirjoittamiselle.
Roquentinin ongelmana on, että kaikki, mikä häntä koskettaa, kuten oman ruumiin aiheuttamat tuntemukset, saa hänessä aikaan voimakkaan melankolian, aina kuvottavuuteen saakka. Hän päättelee tämän johtuvan olemassaolon (eksistenssi) merkityksettömyydestä. Roquentinin ajattelussa ihmisyksilön eksistenssi syntyy vailla tarkoitusta, ja hän elää heikkoudessa ja kuolee sattumalta.
Sartren Inho sai heti osakseen paitsi suuren yleisön suosion myös koko kirjallisen älymystön hyväksynnän. Vuonna 1950 romaani otettiin Ranskassa puolen vuosisadan parhaiden romaanien Grand Prix -listalle (Le Grand Prix des meilleurs romans du demi-siècle).

Camus’n ja Sartren eksistentialismi

Niin Camus kuin Sartrekin palkittiin aikanaan kirjallisuuden Nobel-palkinnolla, Camus jo vuonna 1957 ja Sartre seitsemän vuotta myöhemmin (1964). (Viimeksi mainittu tosin kieltäytyi palkinnon vastaanottamisesta.) On selvää, että sekä Sartren Inholla että Camus’n Sivullisella oli oma merkittävä panoksensa mainittuja Nobel-ratkaisuja harkittaessa.
Mikä on Sartren Inhon ja Camus’n Sivullisen salaisuus? Miksi Roquentin ja Meursault saattavat kiehtoa ajattelevaa lukijaa tänäkin päivänä? Vastaus piilee mainittujen romaanihenkilöiden kokemista ihmisenä elämisen ongelmista ja siitä, mihin johtopäätöksiin he elämänsä tietyssä vaiheessa päätyvät.
Meursault. Camus’n Sivullisen päähenkilölle, algerianranskalaiselle Meursault’lle, joka on alemman keskiluokan pied-noir (’mustajalka’ eli Pohjois-Afrikan ranskalainen), periaatteessa kaikki on samantekevää (”cela m’est égal”). Hänen kannaltaan elämä ei milloinkaan muutu, eikä se missään tapauksessa ole elämää kummempaa. Meursault on omalla tavallaan ’ajelehtija’, joka ei koe tai tunne ’hard feelings’. Elämä, jota Meursault joutuu elämään, ei itse asiassa ole hullumpaa. Hän on ’tässä ja nyt’-ihminen: ”Olin aina kokonaan kiinni siinä, mitä parhaillaan tapahtui, tässä päivässä tai huomisessa.” Ainoaksi huolenaiheeksi jää ehkä tietynlainen vieraus, syrjästä katsominen, sivullisuus, mikä tarkoittaa algerianranskalaisen yhteisön jäsenen sivullisuutta kristillisessä moraalijärjestelmässä.
Taposta syytetylle Meursault’lle raskauttavaksi ongelmaksi koituu hänen ateisminsa. Tutkintatuomarin kysymykseen Jumalaan uskomisesta hän antaa yksiselitteisen vastauksen: ”En [usko].” Tuossa vaiheessa arpa on jo heitetty. Tutkintatuomari kommentoi romaanin avainkohdassa: ”Kaikki ihmiset uskovat Jumalaan. Tahdotteko, ettei minun elämässäni ole järkeä?”
Meursault’lle maailma edustaa ’järjettömyyttä’, ’absurdiutta’. Hänen maailmastaan näyttää puuttuvan kiinnekohta, koska hän ei kykene uskomaan Jumalan olemassaoloon. Sen vuoksi absurdilla maailmalla ei ole tarjottavana Meursault’lle muuta kuin teloitus giljotiinilla, ei vaikka Meursault onnistuu toteamaan, ettei hänen aikomuksenaan ollut tappaa arabia ja että tappo johtui auringosta.
Tuomion täytäntöönpanon vääjäämättä lähestyessä Meursault ajattelee pitkästä aikaa äitiään ja oivaltaa äkkiä, miksi tämä oli elämänsä lopulla ottanut ”sulhasen” ja ’leikkinyt’, että kaikki alkaa uudelleen alusta. Kun pappi sanoo Meursault’lle olevansa varma, että tämä on joskus toivonut toista elämää, Meursault vastaa, että tietysti hän on toivonut, ”mutta se ei ollut sen kummempaa kuin toivoa olevansa rikas (…)”. Papin tiedustellessa, millainen kuva Meursault’lla on tuosta toisesta elämästä, tämä vastaa: ”Sellainen, että voisin muistella siellä tätä elämää.”
Meursault ei tiedä, mitä synti on. Hän tietää ainoastaan, että hänet on todettu syylliseksi ja että hän maksaisi syyllisyydestään. Enempää häneltä ei voida vaatia. Hän on valmis yhteiskunnan langettaman tuomion täytäntöönpanoon. Romaanin loppusivuilla Meursault herää ”tähtien tuikkiessa” kasvojensa yläpuolella. ”(…) minä avauduin tuon (…) tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas.”
Sivullisen päätösjakso avartaa lukijan käsitystä Meursault’sta. Hän ei ole tunteeton, päinvastaisista viitteistä huolimatta. Meursault’ssa asustaa syvällinen intohimo totuutta kohtaan. Mutta Meursault ei suostu valehtelemaan eikä tuntemaan tunteita, joita hän ei todellisuudessa tunne, vaikka hän toisin menetellen onnistuisi pelastamaan oman henkensä. Meursault onkin loppujen lopuksi totuudellinen ja rehellinen.
Roquentin. Sartren Inhon päähenkilön, Roquentinin melankolian, alakulon, pohjimmainen syy on sen oivaltaminen, ettei Jumalaa ole olemassa eikä niin ollen myöskään perimmäistä tarkoitusta maailman olemassaololle. Roquentinille maailmankaikkeus on lopultakin täysin perusteeton, satunnainen ja viime kädessä absurdi. Ihmisyksilötasolla reaktiona voi Roquentinin tapauksessa olla ainoastaan surumielisyys, äärimuotonaan kuvottava pahoinvointi. Jumalan poissaolo, puuttuminen, johtaa siihen että kaikkea leimaa sattumanvaraisuus, sanalla sanoen perusmielettömyys.
Roquentinin ’pelastukseksi’ koituu kahvilan jukeboksista löytyvä vaudeville-esiintyjä ja laulaja Sophie Tuckerin tulkinta Shelton Brooksin säveltämästä laulusta Some of These Days. Roquentin tajuaa, että laulu, matemaattisten käsitteiden tavoin, on vapaa arjen olemassaolon pahoinvointia aiheuttavasta mielettömyydestä. Sävelmän eksistenssi elää omaa elämäänsä ikään kuin sattumanvaraisen fyysisen olemassaolon ulkopuolella. Laulu jatkaisi olemassaoloaan jopa levyn rikkouduttua. Sävelmä on jotakin muuta kuin vaikkapa puu — tai ihminen.
Roquentinin tunteeseen pohjautuva rationaalinen päätelmä johtaa oivallukseen, joka mahdollistaa järjettömän maailman ja arjen ’ohittamisen’ tai ’ylittämisen’. Koska Jumalaa ei ole osoittamassa tarkoitusta ihmisyksilön elämälle, yksilön itsensä on sellainen tarkoitus omalle elämälleen löydettävä tai luotava. Roquentinille ainoa ajateltavissa oleva keino selviytyä umpikujasta on kirjoittaa kirja.
Roquentinin tapauksessa kirjan on määrä olla vapaa luonnolliselle maailmalle ominaisesta vastenmielisestä vetelyydestä. Se olisi kirja, joka saisi ihmiset häpeämään eksistenssiään.

Camus ja Meursault, Sartre ja Roquentin

Roquentin ja Meursault eivät näytä jäävän yksinomaan ’romaanisankareiksi’. He ovat selvästi kuvajaisia kirjoittajistaan. Päähenkilöillä on ikään kuin oman kertomuksensa ulkopuolisia tehtäviä. Mainitut romaanihenkilöt palvelevat myös ja kenties erityisesti kirjoittajiensa romaanikirjallisuuden ulkopuolisia päämääriä.
Sartren Inho ja Camus’n Sivullinen on nähty tärkeiksi teoksiksi paitsi sellaisinaan, myös ja erityisesti ranskalaisen eksistentialistisen kirjallisuuden lajityypin vankkoina edustajina. Kiintoisaa on, että siinä missä Sartre on tunnustautunut eksistentialistiksi, Camus on torjunut eksistentialistin leiman. Mistä mahtaa olla kysymys?
Sartren käsitteistössä ja doktriinissa eksistentialismi merkitsee yritystä tehdä kaikki päätelmät täydellisen ateismin näkökulmasta. Juuri tuo ajatus muodostaa Inho-romaanin keskeisen teeman koko teosta hallitsevan tuntemuksen (melankoliasta johtuva pahoinvointi) muotoon puettuna.
Camus’lle ihmisen eksistenssi ja osa maailmassa näyttäytyvät absurdiuden kautta. Absurdi on myösSivullinen-romaanin sisään rakennettu kantava ajatus. Olemassaolo on sinänsä turhaa. Ihmisyksilön olemassaolon merkitys ja tarkoitus on kuitenkin löydettävissä eksistenssin mielettömyyteen osallistumisen kautta. Kiinnostavaa on ’absurdin’ kanssa toimeen tuleminen, koska absurdi selittää maailman kammottavan ”läpitunkemattomuuden ja outouden”, jonka jokainen ihmisyksilö väistämättä kohtaa.
Isättöminä jo yksivuotiaista kasvaneiden Sartren ja Camus’n ’maailmojen’ ulkopuolinen lukija on näkevinään mestarien romaaneissa kosolti yhtymäkohtia. Toisaalta on myös selkeitä eroavuuksia: Camus’nSivullisen ääriongelmat (tappo, tuomio, teloitus) puuttuvat Sartren Inhon välineistöstä. Yhteinen nimittäjä muodostuu joka tapauksessa Roquentinin ja Meursault’n kokeman maailman kaoottisuudesta, vieraudesta, tarkoituksettomuudesta ja absurdiudesta. Sen vuoksi ei olekaan oudoksuttavaa, että Sartren ja Camus’n tiet kohtasivat ja että tuo kohtaaminen johti ystävyyteen.
Jean-Paul Sartre ja Albert Camus.

Välirikko

Lienee perustellusti väitettävissä, että Camus’n ja Sartren maailmankatsomusten ytimien samankaltaisuus oli omiaan myöhemmin erottamaan kumppanit toisistaan. Oliko niin, että ’isättömät’ Sartre ja Camus omaksuivat kirjaimellisesti omien romaanihenkilöittensä ehdottomuuden, Roquentinin ja Meursault’n periksi antamattoman tinkimättömyyden? Joka tapauksessa ystävyys päättyi väistämättömään välirikkoon. ’Pariisinranskalaisen’ ateistin Sartren ja pied-noir-taustaisen agnostikon Camus’n keskinäinen kiista tuntuu sitäkin valitettavammalta, kun muistaa molempien osallistuneen Ranskan vastarintaliikkeen sankarilliseen taisteluun Hitlerin miehittäjiä vastaan.
Yhdeksi oudoksuttavimmista piirteistä jättiläisten välisessä älyllisessä kiistelyssä näyttää jäävän Camus’n machomainen ja ylimielisen halventava loppukommentti: ”Mitä minun pitäisi tehdä? Vetää häntä turpaan? Kaveri on liian pieni.”

Ranskalainen eksistentialismi – pessimismiä vai optimismia?

Sartreen ja hänen Inho-romaaniinsa tutustuminen lienee monelle vaikeaa sen vuoksi, että eksistentialismiin on toisinaan kiinnitetty joko tietoisesti tai tiedostamatta ’harhaanjohtava’ tai ’pessimistinen’ leima. Tarkoitan väitettä tai kuvausta, jonka mukaan eksistentialismi selittää jokaisen ihmisyksilön olevan ”pakotettu” valitsemaan olemisen tapansa itse. Sanotunlainen väite saattaa antaa vaikutelman totalitaarisesta filosofiasta, jonkinlaisesta pakkojärjestyksestä.
Samalla tavalla Camus’hyn ja hänen Sivullinen-romaaniinsa yhdistetty absurdius saattaa koitua potentiaalisten lukijoiden karkotteeksi. Viittaan toisinaan tapahtuvaan väärin käsittämiseen filosofisen termin ’absurdi’ osalta. Esimerkiksi lause ’Sehän on absurdia!’ lienee monen mielestä varsin negatiivinen ja antaa vaikutelman siitä, että jatkokeskustelu on poissuljettu. Kuitenkin Camus’lle ’absurdi’ merkitsee kaiken modernin kokemuksen perustaa, epämukavaa oloa ja ennen muuta ristiriitaisuuden tunnetta. Camus’n ’absurdi’ on siis vasta lähtökohta elämän ja elämäntarkoituksen pohdinnalle.
Eksistentialismin ja absurdin käsitteisiin liitetty negatiivisuus ja pessimistisyys peittävät Camus’n Sivullisenja Sartren Inhon tapauksessa näkyvistä mainittuihin romaaneihin liittyvän myönteisyyden (positiivisuus) ja toiveikkuuden (optimismi) säikeen. Muistanemme, että Inhon Roquentin löysi lopulta itselleen oman elämänsä tarkoituksen ja että Sivullisen Meursault jäi tyynesti odottamaan kohtaloaan (teloitus) tuntien olleensa ”onnellinen” ja olevansa ”sitä [onnellinen] taas”.
Toisin sanoen, se seikka, että elämän tarkoitusta ei ole minkään yliluonnollisen olennon tai voiman toimesta ennalta määrätty, on lopultakin varsin lohdullinen: ihmisyksilö voi itse omalla toiminnallaan vaikuttaa oman elämänsä muotoutumiseen. Periaatteessa siis ihminen itse joko määrittelee oman elämänsä tarkoituksen tai jättää sen määrittelemättä. (Mainittua periaatetta rajoittavat tietysti käytännössä kunkin yksilön henkilökohtaiset elinehdot ja olosuhteet.)
Roquentinin pelastukseksi koitui, kuten todettua, Sophie Tuckerin levytys laulusta Some of These Days. Meursault puolestaan havahtui tunteeseen omakohtaisen eksistenssin onnellisuudesta ajattelemalla kuolleen äitinsä edesottamuksia tämän ”elämän lopulla”.
On kiintoisaa havaita, ettei kummassakaan tapauksessa ollut kysymys olemassaolon merkityksen ja elämän tarkoituksen rationaalisesta käsittämisestä, vaan eksistenssin oivaltamisesta voimakkaiden ja merkityksellisten tunteiden avulla. Voitaneenkin väittää, että Roquentinin ja Meursault’n tapauksessa traditionaalinen Homo sapiens oli kokenut huomattavan muodonmuutoksen.
Tilalle astui Homo sensus tai kenties täsmällisemmin ilmaistuna Homo sensus-sapiens.

Loppuhuomautukset

Albert Camus kuuluu niihin suhteellisen harvoihin toisen maailmansodan jälkeisiin kirjallisuuden nobelisteihin, jotka ovat osoittaneet omaavansa suuren sydämen ja henkilökohtaisen rohkeuden sekä puhuneet, kirjoittaneet ja toimineet globaalin oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Sellaisia nobelisteja ovat Camus’n lisäksi olleet muun ohella Bertrand Russell (kirjallisuuden Nobel 1950), Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta), Pablo Neruda (1971), Dario Fo (1997) ja Harold Pinter (2005).
Camus lahjoitti puolet Nobelin palkintosummasta Espanjan sisällissotaan osallistuneiden, Francon fasistihallintoa Ranskaan paenneiden anarkistien järjestölle. Hän oli aito kapinallinen.
Taiteilijan (ja kirjailijan) tehtävän Albert Camus määritteli Uppsalan yliopistossa 14.12.1957 pitämässään luennossa seuraavaan tapaan:
”Sadanviidenkymmenen vuoden aikana ovat kauppiasyhteiskunnan kirjailijat muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kuvitelleet voivansa elää onnellisen vastuuttomina. Niin he todella elivätkin ja sitten he kuolivat yksin, aivan kuin olivat eläneet. Me 20. vuosisadan kirjailijat emme ole enää koskaan yksin. Meidän pitää päinvastoin tietää, ettemme voi paeta yhteistä kurjuutta ja että, mikäli meillä yleensä on mahdollisuutta hankkia olemassaolollemme oikeutusta, me saamme sen puhumalla omia kykyjämme käyttäen niiden puolesta, jotka eivät voi itse esittää asiaansa. Mutta meidän on vain puhuttava kaikkien tällä hetkellä kärsivien puolesta, mikä heitä sitten painaakin, mennyt tai tuleva, valtiot tai puolueet: taiteilijalle ei ole olemassa lempipyöveleitä. Näin kauneus ei tänäänkään, ja erikoisesti ei tänään, voi palvella minkään puolueen etua; se palvelee pitkällä tai lyhyellä tähtäimellä vain ihmisten kärsimystä tai vapautta. Taiteilija ei voi muuten osallistua taisteluun kuin kummastakin päärintamasta riippumattomana, tarkoitan vapaaehtoisena tarkk’ampujana. Kauneus ei opeta hänelle silloin, mikäli hän rehellisesti ottaa sen läksyn vastaan, egoismia, vaan karua veljeyden tuntoa. Näin tajuttuna kauneus ei ole koskaan orjuuttanut ketään ihmistä.”
Tapio Kuosma.
Tapio Kuosma.
Tapio Kuosma on espoolainen kirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.

Lähteet ja kirjallisuus

Camus, Albert: Anteckningar 1935–1942. Översättning av Anna Säflund. Interculture 1990.
Camus, Albert: Discours de Suède 1957. L’artiste et son temps. Discours du 14 décembre 1957.http://classiques.uqac.ca/classiques/camus_albert/discours_de_suede/discours_de_suede_texte.html
Camus, Albert: Esseitä. Valikoima. Suomentanut Leena Löfstedt. Kolmas painos. Otava 1963.
Camus, Albert: Kapinoiva ihminen: esseitä ja katkelmia. Suomentanut Ulla-Kaarina Jokinen. Otava 1971.
Camus, Albert: L’Étranger. Gallimard 2003.
Camus, Albert: Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Neljäs painos. Otava 2010.
Sartre, Jean-Paul: Inho. Suomentanut Juha Mannerkorpi. 6. painos. Tammi 1999.
Sartre, Jean-Paul: La Nausée. Gallimard 2004.
Sartre, Jean-Paul: Mitä kirjallisuus on? Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1976.
Sartre, Jean-Paul: Sanat. Suomentanut Raili Moberg. Toinen painos. Otava 2005.
Sartre, Jean-Paul: Äcklet. Översättning av Eva Alexanderson. Albert Bonniers Förlag 2001.
The Nobel Prize in Literature 1957: Albert Camus.https://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1957/
The Nobel Prize in Literature 1964 : Jean-Paul Sartre.https://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1964/