”Pyri aina tuntemaan syvästi jokainen epäoikeudenmukaisuus, joka kohdistetaan kehen tahansa ihmisyksilöön missä maailmankolkassa hyvänsä” (Che Guevara).
Che Guevara – ”l’être humain le plus complet de notre époque” [Che Guevara – aikamme täydellisin ihminen] (Jean-Paul Sartre)
Ernesto Rafael Guevara de la Serna (14.5.1928 Rosario, Argentina – ammuttu 9.10.1967 La Higuera, Bolivia), joka tunnetaan yleisesti nimellä Che Guevara, oli argentiinalaissyntyinen vallankumouksellinen sissijohtaja ja huomattava marxilainen poliittinen hahmo.
Guevara oli Fidel Castron johtaman 26. heinäkuuta -liikkeen jäsen. Kuuban vallankumouksen (26.7.1953–1.1.1959) päätteeksi mainittu liike otti vallan Kuuban diktatoriseksi presidentiksi itsensä sotilasvallankaappauksella korottaneelta Fulgencio Batistalta uudenvuodenpäivänä 1959. Guevarasta tuli Kuuban uudessa valtahierarkiassa toinen mies heti Castron jälkeen.
Guevara toimi lyhyen ajan kansallispankin johtajana sekä teollisuusministerinä mutta siirtyi sitten takaisin vallankumoukselliseen toimintaan. Hän yritti tuloksetta käynnistää vallankumouksia useissa maissa, erityisesti Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Boliviassa. Pienen sissiryhmän johtajana toimiessaan hän jäi Bolivian armeijan yksikön vangiksi 8.10.1967. Bolivialaiset teloittivat Guevaran CIA:n suostumuksella seuraavana päivänä.
Elämä ennen vallankumousta
Ernesto Guevara syntyi 14.5.1928 Argentiinan Rosariossa keskiluokkaisen espanjalais-irlantilais-sukuisen argentiinalaisperheen ensimmäisenä lapsena. Syntymätodistukseen kirjattiin päivämäärä 14. kesäkuuta, jotta vanhemmat välttyisivät ilkeiltä puheilta esiaviollisesta suhteesta. Isä oli Ernesto Guevara Lynch ja äitiCelia de la Serna y Llosa. Perheeseen syntyi yhteensä viisi lasta. Isä myötäili Espanjan tasavaltalaisia. Isän juuret olivat Espanjasta (eräiden lähteiden mukaan hän oli herttuallista sukua). Äidin suku oli ollut aiemmin hyvinkin varakas (eräänlaista maa-aatelia) mutta köyhtynyt myöhemmin. Myötäjäisrahoilla vanhemmat ostivat Rosariosta maatilan, josta oli tarkoitus tulla uuden nousun siemen.
Ernesto sairastui kaksivuotiaana astmaan, joka vaivasi häntä koko loppuelämän. Sairaus ei kuitenkaan estänyt häntä harrastamasta hurjia leikkejä ja osallistumasta joukkueurheiluun kuten rugbyyn. Nuoresta pitäen Ernesto luki paljon historiaa, filosofiaa ja runoja sekä haaveili maailmanmatkoista.
Kolmantena opiskeluvuotenaan (1950) Ernesto teki Argentiinassa pitkän polkupyörämatkan. Polkupyörä oli varustettu pienellä italialaisella Cucchiolo-apumoottorilla. Matka kesti kuusi viikkoa, ja kilometrejä taittui yli neljä tuhatta kahdentoista maakunnan halki.
Tammikuun 4. päivänä 1952 Ernesto lähti ystävänsäAlberto Granadon kanssa matkalle kohti pohjoista. Matkasta oli tuleva pitkä, ja kulkupelinä oli alkuvaiheessa Granadon 500-kuutioinen Norton-moottoripyörä La Poderosa II. Moottirpyörän hajottua ystävykset matkustivat jalkaisin, lentokoneella ja lautalla. Matkansa aikana he tekivät rahattomina erilaisia hanttihommia, ja matka vei Erneston aina USA:n Miamiin saakka, jonne hän saapui Venezuelan Caracasista lentoteitse 26. heinäkuuta.
Matkailun ja lukemisen ohella valokuvaus oli Ernestolle rakas harrastus. Kamerallaan hän ikuisti ihailemiaan intiaanikulttuurin muistomerkkejä. Matkallaan hän teki havaintoja maanosan köyhyydestä, ja tämä sai hänet kiinnostumaan syvemmin marxilaisista ajatuksista.
Valmistuttuaan Buenos Airesin yliopiston lääketieteellisestä koulusta 1953 Guevara matkusti Guatemalaan, jossa Jacobo Arbenz Guzmán oli juuri valittu presidentiksi. Guevara tapasi Guatemalassa useita Fidel Castron liittolaisia, jotka olivat maanpaossa Batistan hallintoa.
Poliittisten pakolaisten joukosta Guevara löysi ensimmäisen vaimonsa, perulaisen Hilda Gadean, joka synnytti Guevaralle esikoistyttären. Kun CIA rahoitti Arbenzin hallinnon kaatamisen ja USA pommitti Guatemalan pääkaupunkia 18.6.1954, Guevaran viha USA:ta kohtaan heräsi. Hän tarjoutui taistelemaan Arbenzin hallituksen tukemiseksi. Arbenz kehotti kuitenkin kannattajiansa poistumaan maasta, ja Guevara haki hetkellisesti turvapaikkaa Argentiinan suurlähetystöstä.
Kaksikymmentäviisivuotias Guevara oleskeli joulukuussa 1953 Costa Ricassa, jossa hän törmäsi United Fruit Companyn jättiomistuksiin. Hän päätyi arvioimaan aseellisen vastarinnan ainoaksi keinoksi vapauttaa Etelä-Amerikka USA:n vaikutusvallasta.
Muutettuaan Meksikoon Guevara uudisti ystävyytensä Castron liittolaisiin. Vapauduttuaan poliittisesta vankeudesta Kuubasta Fidel Castro siirtyi maanpakoon Meksikoon ja tapasi Guevaran. Guevara näki Castrossa kauan etsimänsä johtohahmon, jota seuraamalla hän voisi toteuttaa oppejaan käytännössä. Guevara liittyikin heti Castron 26. heinäkuuta -liikkeeseen, jonka tavoitteena oli syöstä Fulgencio Batista vallasta.
Castro oli vuokrannut syrjäisen maatilan Guadalajarasta sissiarmeijansa koulutuspaikaksi. Siellä Guevara sai ensimmäisen kerran muodollista sotilaskoulutusta, sillä hänet oli Argentiinassa vapautettu asevelvollisuudesta astman takia. Sissien kouluttajana toimi Espanjan sisällissodan veteraani Alberto Bayo. Jo tässä vaiheessa Guevara osoitti olevansa vallankumouksen mallioppilas. Hän kuitenkin liittyi Castron vallankumouksellisiin sissijoukkoihin aluksi ensisijaisesti lääkärinä, joka tuossa vaiheessa oli hänen kutsumuksensa. Guevara oli unelmoinut lääkärikoulutuksensa alusta asti jonakin päivänä voivansa käyttää taitojaan kansan olojen parantamiseksi ja kehitti kirjoituksissaan idean ”vallankumouksellisesta lääkäristä”.
Maatilalla harjoiteltiin aseiden käsittelyä ja sissielämän taitoja sekä annettiin ideologista koulutusta. Kuri oli erittäin kova, mikä oli Guevaralle mieluisaa. Koulutuskeskus paljastui varotoimista huolimatta, ja asiasta tehtiin poliisitutkinta. Paikalta takavarikoitiin paljon aseita, ja johtohahmot pidätettiin joksikin aikaa. Tämä aikaisti Castron maihinnousua Kuubaan, koska käytännössä Meksikon hallitus karkotti vallankumoukselliset joukot alueeltaan.
Vallankumoussota
Castro, Guevara ja 80 muuta vallankumouksellista lähtivät matkaan Tuxpánista, Meksikosta Granma-nimisellä jahdilla marraskuussa 1956. Vallankumoukselliset nousivat maihin soisella alueella lähellä Niqueroa Kaakkois-Kuubassa ja joutuivat heti Batistan joukkojen hyökkäyksen kohteeksi. Vain 12 heistä selvisi hyökkäyksestä ehjin nahoin. Granman rippeet kokosivat voimansa ja pakenivat Sierra Maestran vuoristoon, josta ne aloittivat sissisodan. Guevara, joukon lääkäri, vaihtoi taistelun melskeessä lääkärintarvikkeita täynnä olleen reppunsa ammuslaatikkoon. Se oli hetki, joka hänen itsensä mukaan merkitsi siirtymistä lääkäristä taistelijaksi.
Tulevien kuukausien aikana Che Guevara nousi korkeimpaan arvoon, vallankumouksellisen armeijan majuriksi (comandante). Hänen johtamansa Santa Claran valtaus loppuvuodesta 1958 ja panssarijunan raiteilta suistaminen olivat diktaattori Batistan joukkojen viimeiset kohtalokkaat tappiot. Batista joutui pakenemaan maasta 1. tammikuuta 1959. Fidel Castron johtama vallankumous oli voittanut.
Johtajana Che Guevara oli tinkimätön, eikä hän suosinut ketään. Hän uskoi esimerkin voimaan. Monet silminnäkijät ovat todistaneet, että hän otti osaa taisteluihin miestensä rinnalla ja taisteluissa myös haavoittuen. Taistelujen edetessä guerrillerot oppivat luottamaan Che Guevaraan, joka oli lunastanut paikkansa rohkeudellaan ja vaatimattomuudellaan. Monet hänen joukoissaan taistelleista, kuten Harry Villegas Tamayo (”Pombo”), hylkäsivät siviilielämänsä ja seurasivat Chetä aina Afrikkaan ja Boliviaan asti. Luultavasti Chen ulkomaisella taustalla oli osuutensa miesten muodostaessa hänestä mielipidettään.
Che Guevara osoitti laupeutta sellaisia sotavankeja kohtaan, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin. Heiltä otettiin ainoastaan aseet ja varusteet pois ja heidät vapautettiin. Haavoittuneille vihollisille annettiin hoitoa mahdollisuuksien mukaan. Che Guevaran valloitetun alueen vallankumoustuomariksi valitsema Duque de Estrada muisteli myöhemmin saaneensa Cheltä käskyn, että ”vangit oli pidettävä hengissä eikä heitä saanut teloittaa”.
Che pidättäytyi alkoholista mutta joi lakkaamatta matéta, eteläamerikkalaista yrttijuomaa, ja poltti samalla sikareita. Hän perusti valloitetuille alueille sikaritehtaita työllistääkseen paikallisia asukkaita ja varmistaakseen sikarien saatavuuden sotilailleen kaikissa oloissa.
Vallankumouksen jälkeen
Havannaan marssivat kapinalliset perivät vararikkoon ajautuneen maan, jolla oli varoja ainoastaan 500.000 USA:n dollaria ja 1,3 miljardia ulkomaista velkaa. Fidel Castro matkusti New Yorkiin vakuuttamaan hyvää tahtoaan ja houkuttelemaan maahan sijoittajia. Castro vetosi kansaan, ja ihmiset maksoivat veronsa jopa vuoden etukäteen. Kuudessa kuukaudessa kerättiin 232 miljoonaa dollaria. Batistan mukanaan viemät 500 ja 1.000 Kuuban dollarin setelit mitätöitiin.
Che Guevara oli noussut vallankumouksellisten kärkikolmikkoon. Guevara oli Fidel Castron veljen Raúl Castron ohella se vallankumousjohtajista, joka selkeimmin veti Kuubaa kommunismia kohti. Kevään 1959 maareformin suunnittelu vei vallankumousta yhä enemmän vasemmalle, etäännytti Castroa tukeneita liberaaleja ja johti ristiriitaan USA:n kanssa. Che Guevaran asema vallassa ei ollut selvä. Fidel Castro lähetti hänet kolmeksi kuukaudeksi Kuuban edustajana kiertämään sitoutumattomia maita samaan aikaan, kun vallankumouksellisten liberaalien ja tulevien kommunistien välit katkesivat. Näihin aikoihin Guevara erosi Hildasta, jota ei ollut tavannut sitten Granman lähdön, ja nai Aleida Marchin, joka oli kuulunut hänen sissitaistelijoihinsa.
Vuonna 1959 Che Guevara nimitettiin La Cabañan linnakkeen vankilan ylimmäksi syyttäjäksi. Hän oli komentajana 1959–1963 ja toimi tuona aikana puheenjohtajana arviolta 500 poliittisen vangin oikeudenkäynneissä. Guevara oli erittäin tarkka muotoseikoista ja harkitsi tuomioita pelkkien asiatietojen pohjalta.
Chen Guevaran päämäärä Kuubassa jo sissisodan alkuvaiheista alkaen oli maareformi: suurtilojen kansallistaminen, pilkkominen ja maatilkkujen jako sitä viljeleville. Guevara perusti asiaa hoitamaan viraston, jonka avulla hän saattaisi Kuuban todelliselle vallankumoukselliselle tielle. Virasto sai nimen Kansallinen maareformi-instituutti (INRA), mutta sen toimiala oli paljon laajempi käsittäen myös teollisuuden. INRA:sta käsin Che Guevara ohjaili jopa hallitusta ja hallinnon keulakuvaksi asetettua presidentti Urrutiaa.
Maaomaisuuden jakaminen katkaisi välit USA:han, sillä suurin osa omaisuudesta oli yhdysvaltalaisten yritysten hallussa. Yli 990 eekkerin maaomaisuudet jaettiin maatyöläisille. Maaomaisuus korvattiin 4,5 prosentin korolla valtion 20 vuoden obligaatioilla, mutta suurmaaomistajia tämä ei tyydyttänyt. Vuonna 1960 kolme yhdysvaltalaista jalostamoa kieltäytyi käsittelemästä Neuvostoliitosta tullutta öljylastia, jolloin ne asetettiin valtion valvontaan. USA vastasi leikkaamalla Kuuban sokerin tuontikiintiöitä. Tällöin Neuvostoliitto tarjoutui ostamaan sen. Sitten Kuuban hallitus kansallisti sähkölaitoksen, puhelinlaitoksen, jalostamot ja sokeritehtaat, jolloin USA asetti Kuuban kauppasaartoon ja valmistautui syrjäyttämään Fidel Castron hallinnon.
CIA:n tukema joukko kuubalaisia yritti maihinnousua huhtikuussa 1961 Sikojenlahdella (Che Guevara oli välikohtauksen aikana muualla), mutta se ei saanut kaipaamaansa kansan tukea, ja hyökkääjät murskattiin nopeasti.
Maauudistuksen jälkeen Che Guevara nimitettiin Kuuban keskuspankin pääjohtajaksi. Ensi töikseen hän perui pankin Havannan pääkonttorin suurellisen pilvenpiirtäjähankkeen. Guevara oli harvoin kotona. Hän työskenteli INRA:ssa ja pankissa viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Lauantaipäivänsä tai sunnuntaiaamunsa hän oli omistanut vapaaehtoistyölle sokeriruokopelloilla tai tehtaissa (el trabajo voluntario, talkootyöt). Vapaaehtoistyöllä Guevara näytti henkilökohtaisesti esimerkkiä ”uudesta sosialistisesta ihmisestä”. Hän odotti alaisiltaan samankaltaista uhrautuvuutta ministeriössään.
Lokakuussa 1960 USA:n julistaessa kauppasaarron vienti pysähtyi ja valuuttavaranto kävi neljän kuukauden päässä ehtymisestä. Lääkkeet ja kulutustavarat loppuivat. Che Guevara matkusti Tšekkoslovakiaan, Neuvostoliittoon ja Kiinaan, jotka tarjosivat avokätisesti lainaa ja tarjoutuivat ostamaan Kuuban sokeria. Myös Pohjois-Vietnam ja Itä-Saksa tarjosivat apua. Guevaran palatessa koko sokerisato oli myyty.
Vuonna 1961 Guevara nimitettiin teollisuusministeriksi. Kuubaa oli ryhdyttävä teollistamaan. Maidolle, lihalle, kengille ja hammastahnalle asetettiin säännöstely. Vaikeuksista huolimatta vuoden 1961 elintaso oli 60 prosenttia korkeampi kuin vuonna 1959. Che Guevara kehitti neuvostotaloudesta poikkeavan talousmallin, ”budjettirahoitusjärjestelmän”, jossa valtion yritykset jakavat yhteiset resurssit kilpailematta keskenään tuotantotavoitteiden täyttämisestä.
Ennen Kuuban ohjuskriisiä Guevara oli kuubalaisen delegaation jäsen, joka vieraili Moskovassa vuonna 1962. Mukana oli myös Raúl Castro, Fidel Castron veli ja kovan linjan kommunisti. Delegaatio suositteli neuvostoliittolaisille ydinohjusten sijoittamista Kuubaan. Che Guevara uskoi, että neuvosto-ohjukset suojelisivat Kuubaa USA:n mahdolliselta suoralta maihinnousulta. Matkat Neuvostoliittoon 1960–1962 ja Hruštšovin takinkääntö ohjuskiistassa etäännyttivät Guevaraa neuvostoideologiasta ja saivat hänet lähentymään Kiinaa ja kolmansia maita.
Che Guevaran suhde Neuvostoliittoon kylmeni sitä mukaa kuin Kuuba joutui yhä tiukemmin taloudellisesti riippuvaiseksi Neuvostoliitosta. Kuuba allekirjoitti kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa 17.2.1965. Juopa Neuvostoliittoon leveni, kun Guevara piti 12. lokakuuta ministeriössään puheen, jossa hän kritikoi kauppakumppaninsa ”katastrofaalista maatalouspolitiikkaa”. Lopullisen välirikon aiheutti helmikuussa 1965 hänen Algerissa pitämänsä puhe, jossa hän rinnasti Neuvostoliiton ja sen satelliitit lännen imperialisteihin, koska ne eivät riittävästi tukeneet ”vapautuksen tielle nousevia kansakuntia” vaan päinvastoin pyrkivät saamaan tuotteistaan maailmanmarkkinahinnan sosialistisilta veljesmailtaan, joille itselleen jäi keskinäisessä kaupankäynnissä ainoastaan raaka-ainetuottajan rooli.
Vallankumouksen muista johtajista poiketen Che Guevara päätti jättää valta-asemansa Kuubassa palatakseen vallankumouksellisille taistelukentille, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa. Vaikuttimena henkilökohtaiseen osallistumiseen (Che kutsui tätä ”kiristämiseksi läsnäololla”) lienee ollut Kuuban tukemien kapinahankkeiden vesittyminen Latinalaisessa Amerikassa (muun ohella Panamassa ja Dominikaanisessa tasavallassa).
Joulukuun 11. päivänä 1964 Che Guevara piti puheen YK:n 19. yleiskokouksessa New Yorkissa. Puheessaan hän vaati (1) Kiinan kansantasavallalle Tšiang Kai-šekin ja ”hänen joukkionsa kaappaamaa” paikkaa YK:ssa ja (2) Kongossa YK:n nimissä suoritetun ”vääryyden” oikaisemista. Guevara päätti puheensa sotahuutoon:
”Mitta on täysi. Ihmiskunnan suurten massojen marssi on alkanut kohti itsemääräämisoikeutta. Tällä kertaa he kuolevat vapautensa puolesta kuin kuubalaiset Playa Girónilla.”
Kongo
Palattuaan Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kautta, jossa hän tapasi muun muassa Egyptin Nasserin ja Algerian Ahmed Ben Bellan, hän päätti matkustaa Kongoon avustamaan sissiliikettä taistelussa länsivaltojen ja Etelä-Afrikan tasavallan tukemaa Mobutua ja Belgian tuella Katangan maakunnan Kongosta irrottanutta Moise Tshombea vastaan. Che Guevara jätti Fidel Castron haltuun kirjeen, poliittisen testamenttinsa, jossa hän ilmoitti luopuvansa uuden kotimaansa kansalaisuudesta ja lähtevänsä tapaamaan kohtaloaan uusilla taistelukentillä. Fidel Castro julkisti kirjeen sisällön lokakuun 3. päivänä 1965 pitämässään puheessa.
Guevara taivutteli Castron tukemaan häntä salaisessa yrityksessään vaikuttaa Afrikkaan. Hän halusi toimia yhteistyössä Simba-liikkeen (lumumbistit) kanssa entisessä Belgian Kongossa (myöhemmin Zaire ja nykyään Kongon demokraattinen tasavalta). Guevara oli Ben Bellan kanssa käymiensä pitkien keskustelujen nojalla vakuuttunut, että Afrikka oli ”imperialismin heikko lenkki” ja Saharan eteläpuolisen Afrikan maista juuri Kongoa voisi käyttää mantereenlaajuisen ystävällismielisten maiden tukeman vallankumouksen alkuna. Nasser puolestaan varoitti Chetä, että hänen suunnitelmansa ei ottanut huomioon Kongon todellisuutta, vaan hän oli vaarassa joutua ”Tarzanin rooliin” keskellä mustaa Afrikkaa.
Che Guevara ja Víctor Dreke, hänen lähin miehensä komentoketjussa, sekä kaksitoista kuubalaista sissitoveria saapuivat Kongoon 24.6.1965. Loppuosa kuubalaisista tuli myöhemmin perässä. Guevara joukkoineen havaitsi pian, että yksi onnistunut vallankumous ei välttämättä johtanut toiseen. Huolimatta sitoutumattomien maiden (Algeria, Egypti, Tansania, Kenia, Ghana, Guinea, Uganda ja Mali) laajasta tuesta hankkeelle Guevaran ei onnistunut pelastaa Kinshasan Kongon vastarintaliikkeen kapinaa, mikä oli hänen välittömin tavoitteensa.
Brittiläissyntyisen Mike Hoaren palkkasotilaat ja USA:n armeijan erikoisjoukkojen neuvonantajat työskentelivät Kongon armeijan kanssa ja tarkkailtuaan Guevaran viestiliikennettä onnistuivat väijyttämään kapinalliset aina heidän yrittäessään hyökätä. Samaan tapaan myös kapinallisten huoltolinjoja häirittiin. Guevaralla oli myös erimielisyyksiä Simba-liikkeen johdon kanssa, eikä vallanjako miellyttänyt kumpaakaan osapuolta.
Afrikkalaisten sissien käsitys sodankäynnistä erosi länsimaisesta: he sotivat mielensä mukaan eivätkä silloin, kun se olisi ollut strategisesti edullista. Kongolaiset eivät ylpeinä suostuneet myöskään kantamaan muuta kuin aseensa, ja paikalliset poppamiehet myivät miehille kuolemattomaksi tekevää juomaa. Kaiken keskellä Che kuubalaisine tovereineen yritti parhaansa mukaan tehdä strategisia hyökkäyksiä Tanganjikajärven yli. Viimein myöhään samana vuonna (1965) Guevara lähti Kongosta mukanaan pieneksi huvennut kuubalaisjoukko. Che olisi halunnut jäädä jälkeen taistelemaan ”vallankumouksellisena esimerkkinä”, mutta Castro ja muut toverit saivat hänen mielensä taivutettua lähdön kannalle.
Che Guevara vietti seuraavat kuusi kuukautta Kuuban lähetystössä Dar-es-Salaamissa Tansaniassa (jonne Aleida-vaimo lennätettiin Havannasta) ja Prahassa. Joutoajan hän käytti pääosin kirjoittamalla raakavedokset kahteen kirjaansa filosofiasta ja taloustieteestä ja viimeistelemällä selostuksensa Kongon sotaretkestä. Hän vieraili koemielessä väärän henkilöllisyyden turvin joissakin Länsi-Euroopan maissa, muun muassa Ranskassa, jossa hän tutustui Pariisin Louvren kokoelmiin. Vaikka Castro kehotti ”maatonta” Chetä palaamaan kotiin, hän oli jo päättänyt palata Kuubaan incognito tarkoituksenaan valmistautua uuteen sissisotaretkeen Etelä-Amerikassa.
Bolivia
Toivuttuaan pitkään ensin Tansaniassa, sitten Prahassa ja Kuubassa, Che Guevara matkusti väärennetyllä passilla Boliviaan marraskuussa 1966. Hänen suunnitelmansa oli järjestää vallankumous, kaataa Bolivian oikeistolainen sotilashallitus ja nostaa valtaan kommunistinen hallinto. Bolivian oli tarkoitus olla ensimmäinen dominonappula Chen kaavailemassa vallankumousten sarjassa kohti yhdistynyttä latinojen ja intiaanien Etelä-Amerikkaa. Guevara oli valinnut vallankumouksensa käynnistysmaaksi Bolivian, koska maa oli hänen mukaansa USA:n suhteen Etelä-Amerikan valtioista toisarvoisin, elintasoltaan köyhimpiä (mikä edesauttaisi vallankumouksellisuutta), ja maalla oli keskeinen sijainti viiden rajanaapurinsa kanssa, joten vallankumousta olisi sen onnistuttua Boliviassa helppo levittää naapurimaihin.
Pala viidakkoista maata Nancahuazússa, jonka paikalliset kommunistit ostivat, toimi harjoitusmaastona. Guevaran toive vallankumouksen nostamisesta Boliviassa vaikuttaa kaatuneen väärinkäsityksiin ja virheellisiin laskelmiin. Yksikään maatyöläinen ei halunnut liittyä hänen sissijoukkoonsa. Köyhät intiaanitalonpojat olivat hiukan aiemmin saaneet pienet ja elinkelpoisuudeltaan rajalliset maatilansa omikseen eli heistä oli tullut eräänlaisia pientilallisia.
Che oletti joutuvansa taistelemaan ainoastaan kansallista sortohallitusta vastaan. Mutta Boliviassa USA:n etuja valvoivat yhdysvaltalaiset. Kun USA:n hallitus sai tietää Guevaran olevan Boliviassa, CIA:n agentteja lähetettiin auttamaan paikallisia joukkoja kapinan vastaisissa toimissa. Toisin sanoen, kun Guevara oli olettanut taistelevansa huonosti koulutettua ja varustettua kansallista armeijaa vastaan, hän saikin vastaansa USA:n erikoisjoukkojen kouluttamia armeijan sotilaita ja uunituoreita eliittijoukkoja.
Che oletti myös, että Bolivian toisinajattelijat tukisivat häntä. Myös Castro oli kertonut, että Bolivian kommunistinen puolue auttaisi sissejä. Tukea ei noilta tahoilta kuitenkaan herunut.
Guevara ja hänen liittolaisensa joutivat pian toteamaan, että heidän sissiliikkeensä oli vaikeuksissa taistellessaan Bolivian yhdysvaltalaisten kouluttamia joukkoja vastaan vailla paikallisten kapinallisten tukea. Lisäksi CIA:n toimesta pystytettiin kuulustelutaloja niiden bolivialaisten kuulustelemiseksi, joiden epäiltiin tukevan Che Guevaran sissiliikettä. Noissa taloissa harjoitettiin myös kidutusta.
Guevaran läsnäolo maassa vahvistui, kun ranskalainen toimittaja Régis Debray kertoi kuulustelussa tavanneensa Guevaran. Myös saksalais-argentiinalaisen sissin ja vakoojan Tamara Bunken (”Tania”) kiireessä taaksensa jättämät valokuvat Nancahuazún hylätyllä leirillä kielivät kuubalaisen sissijohtajan toiminnasta maassa. Paikallinen väestö ilmiantoi sissien liikkeitä.
Tarkemman tiedon Chen sissijoukon sijainnista Bolivian armeija sai eräältä sissijoukon karkurilta. Lokakuun 8. päivänä 1967 sissit motitettiin Churon rotkoon lähellä La Higueran kylää. Che Guevara vangittiin parituntisen taistelun jälkeen yhdessä bolivialaisen sissin Simeon Cuba Sarabian (”Willy”) kanssa. Che antautui haavoituttuaan jalkoihin ja luodin rikottua hänen aseensa. Paikalla olleiden sotilaiden mukaan heidän lähestyessään Guevaraa tämä huusi: ”Älkää ampuko! Olen Che Guevara ja olen arvokkaampi teille elävänä kuin kuolleena.”
CIA:n agentti Felix Rodriguez kuuli sissijohtajan vangitsemisesta ja välitti tiedon CIA:n päämajaan. Bolivian presidentti Barrientos määräsi Guevaran välittömästi ’teloitettavaksi’. Sissijohtaja ammuttiin La Higueran koulurakennuksessa vain vuorokauden vankeuden jälkeen ilman oikeudenkäyntiä hieman kello 13:n jälkeen 9.10.1967. Willy oli ammuttu vähän aikaisemmin viereisessä huoneessa. Väitetään, että Che sanoi ampujalleen kersantti Mario Teránille, joka epäröi ennen ampumista: ”Ammu, pelkuri, tapat vain ihmisen.”
Ilmeisesti tunnistamisen helpottamiseksi, ja jotta kuolema näyttäisi tulleen taistelukentällä, Rodriguez oli kieltänyt Teránia ampumasta kasvojen alueelle. Joidenkin väitteiden mukaan Guevaraa ammuttiin sydämeen, toisten mukaan useita kertoja keskivartalon alueelle. Surmaamisen jälkeen Rodriguez otti Guevaran Rolex-rannekellon ja ylpeili sillä useissa haastatteluissa tulevina vuosina.
Guevaran ruumis lennätettiin helikopterilla läheiseen Vallegranden kaupunkiin ja asetettiin esille sairaalan pesuhuoneeseen yleisön nähtäväksi. Hänet haudattiin merkitsemättömään hautaan muiden tovereittensa joukkoon sen jälkeen, kun CIA oli amputoinut Guevaran kädet. Paikallisten keskuudessa syntyi nopeasti legenda pyhimyksestä nimeltä San Ernesto de La Higuera ja El Cristo de Vallegrande.
Che Guevaran sissijoukosta selviytyi hengissä ainoastaan kolme guerrilleroa siitä 27 sissin ryhmästä, joka lähti uskaliaaseen yritykseensä helmikuun 1. päivänä 1967. He ylittivät Andit ja päätyivät Chileen, josta aikanaan jatkoivat Kuubaan.
Castro saa tiedon Chen kuolemasta
Kuubassa Fidel Castro sai varmuuden Che Guevaran kuolemasta 15. lokakuuta. Lokakuun 18. päivänä 1967 Castro piti muistopuheen miljoonapäiselle kuulijakunnalle Havannan Plaza de la Revoluciónilla. Tilaisuudessa näytettiin Santiago Alvarezin Fidelin toimeksiannosta 48 tunnissa valmistama dokumenttiHasta la victoria siempre. Maassa julistettiin kolmen päivän suruaika Chen muistoksi.
Chen kuolemasta ja viimeisestä leposijasta tuli julkisuuteen täsmällisempiä tietoja vasta vuonna 1995, kun Bolivian armeijan kenraali Mario Vargas Salinas kertoi, että Guevara tovereineen haudattiin Vallegranden kaupungin ulkopuolelle lähelle päällystämätöntä lentokenttää. Che Guevaran ja hänen toveriensa luut löydettiin lopulta vuonna 1997. Chen maalliset jäännökset haudattiin saman vuonna hänen nimeään kantavaan mausoleumiin Kuuban Santa Clarassa.
Presidentti Fidel Castro ylisti puheessaan Che Guevaraa todeten, ettei Guevara milloinkaan kuole vaan”elää edelleen esimerkkinä ja innoituksena kaikille niille, jotka taistelevat oikeudenmukaisemman maailman puolesta”. Castro kutsui Guevaraa ”profeetaksi, josta tuli symboli maailman kaikille köyhille”. Che Guevaran hautajaisiin osallistui satojatuhansia kuubalaisia.
Mario Terán
Maanantaina 9. lokakuuta 1967 kello 13:40 armeijan kersantti Mario Terán astui luokkahuoneeseen pienessä Higueran kaupungissa Boliviassa. Huoneeseen pääsi valoa vain yhdestä puoliksi peitetystä ikkunasta. Hän otti muutaman askeleen M-2 automaattikivääri kädessään. Haavoittunut Guevara tuijotti häntä hetken, Terán perääntyi pari askelta ja poistui. Sotilaat, jotka ulkopuolella odottivat kuulevansa laukaukset, vilkaisivat toisiinsa hämmästyneinä. Kuului vihaisia komentoja ja Terán palasi luokkaan. Äkkiä hän kohotti aseensa ja laukaisi sen. Luotiryöppy iski Guevaraan. Viimeisenä elonhetkenään Guevara kohotti kädet suulleen ja avuttomana puri sormiaan tukahduttaakseen tuskanhuutonsa: Sitten hänen eloton ruumiinsa kaatui hitaasti seinää vasten. Hänen silmänsä tuijottivat likaisista, parrakkaista kasvoista seesteisinä ja täynnä toivoa. Ernesto “Che” Guevaraa ei enää ollut. Legendasta oli tullut myytti.
Che Guevaran ampuja Mario Terán sai vuonna 2006 Kuuban valtion ilmaiseksi tarjoaman harmaakaihileikkauksen, joka palautti hänen näkönsä ennalleen. ”Nyt, vanhana miehenä, Terán voi taas nauttia taivaan ja metsän väreistä, lastenlastensa hymyistä ja katsella jalkapallopelejä”, Granma kirjoitti. Yksi Teránin pojista pyysi paikallista lehteä julkaisemaan kiitoksen kuubalaisille lääkäreille, jotka palauttivat hänen isänsä näkökyvyn.
Che Guevaran murha pähkinäkuoressa
Riippumaton tutkimus on päätynyt käsitykseen, jonka mukaan Che Guevaran surma oli harkittu poliittinen murha. Siitä ei järjestetty rikosoikeudenkäyntiä, eikä rikoksesta saatettu ketään oikeudelliseen vastuuseen. Che Guevaran murhasta olivat vastuussa ainakin seuraavat tahot ja henkilöt: USA:n hallitus (presidenttiLyndon B. Johnsonin hallinto), USA:n keskustiedustelupalvelu CIA (johtajaRichard M. Helms), CIA:n palkkalistoilla ollut Bolivian sotilasdiktatuurin (1964–1982) aikainen presidentti René Barrientos (1964–1969), eversti Andrés Selich, majuri Zenteno Anaya, kapteeniGary Prado ja kersantti Mario Terán.
(Johnson kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana kotitilallaan Johnson Cityssä 22.1.1973. Helms tuomittiin aikanaan rangaistukseen kongressille valehtelusta. Helms kuoli luusyöpään 22.10.2002. Barrientos sai surmansa 27.4.1969 ’helikopterionnettomuudessa’, jota monet epäilivät sabotaasiksi. Hugo Banzerin diktatuurin [1971–1978] kaudella salaliitosta syytetty Selich kuoli pidätysaikanaan saamiinsa iskuihin. Bolivian Ranskan suurlähettilääksi noussut, Chen aikaisesta majurista kenraaliksi korotettu Zenteno Anaya ammuttiin kuoliaaksi Pariisissa tiistaina 11.5.1976. Pradoa ammuttiin vuonna 1981, jolloin hän halvaantui vyötäröstä alaspäin. Mario Terán menetti näkönsä [harmaakaihi], mutta sai sen takaisin vuonna 2006 kuubalaisten silmälääkärien ansiosta.)
Päivä, jolloin jättiläinen polvistui
Kuuba ja Yhdysvallat ovat palauttaneet yli viisikymmentä vuotta sitten katkenneet viralliset diplomaattisuhteensa vasta Barack Obaman presidenttikaudella. USA:n suurlähetystö Havannassa ja Kuuban suurlähetystö Washingtonissa avattiin uudelleen maanantaina 20.7.2015.
Ihmeiden aika ei ole todellakaan ohi. Siitä muistuttaa ikimuistoinen päivä, maanantai 21.3.2016. Tuona päivänä USA:n presidentti Barack Obama lausui julkisesti seuraavaa:
”Yhdysvallat tunnustaa edistyksen, jonka Kuuba on tehnyt kansakuntana, sen suunnattoman suuret saavutukset koulutuksessa ja terveydenhoidossa. Ja mikä kenties tärkeintä, minä vahvistan, että Kuuban kohtalosta ei päätä Yhdysvallat tai mikään muukaan kansakunta. Kuuba on täysivaltainen ja omaa oikeutetusti suuren ylpeyden, ja Kuuban tulevaisuudesta päättävät kuubalaiset, eivät ketkään muut.” (presidentti Barack Obama, lehdistökonferenssi [yhdessä Kuuban presidentin Raul Castron kanssa] Havanna 21.3.2016)
Kuuban sosiaalisia saavutuksia
Odotettavissa oleva elinikä: 76,7 v. (Latinalainen Amerikka 70,6)
Lapsikuolleisuus: 5,8 promillea (Latinalainen Amerikka 27,0)
Lääkäreitä /100 000 as: 596 (Latinalainen Amerikka 137)
Lukutaidottomuus: 2 % (Latinalainen Amerikka 12)
Koulutus maailman huipputasoa (Suomen, Kanadan ja Etelä-Korean kanssa)
Naisten osuus: parlamentissa 42 %, johtajista 33,5 %, tutkijoista 51,6 %
Koulutus Kuubassa
YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco suosittelee, että valtiot varaisivat opetusmenoihin vähintään seitsemän prosenttia bruttokansantuotteestaan. Latinalaisen Amerikan maista Kuuba on ainoa, joka on päässyt tavoitteeseen. Kuubassa opetukseen käytetään 8,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Muissa alueen maissa osuus on keskimäärin 2,5 – 4 prosenttia.
YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon mukaan Kuubassa on myös Latinalaisen Amerikan parhaat koulut. Kuuban opetuksen taso pitää pintansa, kun vertailukohdaksi valitaan rikkaat länsimaat. Unescon luokituksen mukaan Kuuba on maailman johtava valtio koulutuksen alalla yhdessä Suomen, Kanadan ja Etelä-Korean kanssa.
Kuuba on ainoa kehitysmaa, joka on saavuttanut paremman koulutustason kuin suurin osa kehittyneistä maista. Koulutus on Kuubassa ilmaista ja mahdollista kaikille esikoulutasolta yliopisto-opintoihin saakka.
Tapio Kuosma on espoolainen kirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
Lähteet
Álvarez de Toledo, Lucía: The story of Che Guevara. Quercus. London 2011.
Anderson, Jon Lee: Che Guevara : a revolutionary life. Bantam Press. London 1997.
Che : Ernesto Che Guevaran muistopäivän kunniaksi [otteita Fidel Castron puheista]. Suomi-Kuuba-Seura. Helsinki 1978.
Farren, Mick: The CIA Files: Secret of the “Company”. Bramley Books 1999.
González, Luis J.: Che Guevara ja Bolivian sissit. WSOY. Porvoo 1970.
Guevara, Ernesto: Bolivian diary. Pimlico. London 2000.
Guevara, Ernesto: Dagbok : 7 november 1966 – 7 oktober 1967. Aldus/Bonnier. Stockholm 1968.
Guevara, Ernesto: Guerilla warfare. Souvenir Press. London 2003.
Guevara, Ernesto: Moottoripyöräpäiväkirja. WSOY. Helsinki 2001.
Guevara, Ernesto: The Bolivian diary. Harper Perennial. London 2009.
Guevara, Ernesto: Tien päällä taas. WSOY. Helsinki 2006.
Guevara, Ernesto: Vallankumoussota Kuubassa. Otava. Keuruu 2005.
Guevara, Ernesto: Venceremos! : the speeches and writings of Ernesto Che Guevara. Weidenfeld and Nicolson. London 1968.
Guevara, Ernesto Lynch: The young Che : memories of Che Guevara. Vintage Books. London 2007.
Latinalaisen Amerikan solidaarisuusverkosto. https://latamsolidaarisuus.wordpress.com/
Rodriquez, Horacio: Che Guevara : mythe ou réalité. Julliard. Paris 1969.
Sandison, David: Che Guevara. Hamlyn. London 1997.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti