Suomi ei anna aluettaan Venäjän vihollisen käyttöön. Tämä oli Suomen puolustuksen perusajatus koko sodanjälkeisen ajan. Vähintään yhtä keskeistä oli, että Suomi hoitaa puolustuksensa itse. Tänä keväänä Oregonin Ilmakansalliskaartin F-15 hävittäjien on määrä saapua reserviläispilotteineen Suomeen. Air Force Timesin mukaan ”pelotteeksi Venäjälle”. Tilanteessa, jossa suurvaltojen aseellisen konfliktin todennäköisyys on suurin vuosikymmeniin.
Miten tähän on tultu?
Argumentum ad nauseam
Vladimir Putinin Venäjän julkisuuskuva Lännessä on suunnilleen yhtä hyvä kuin Saddam HusseininIrakin vähän ennen kuin Irak tuhottiin. Laitonta, valheilla perusteltua hyökkäystä Irakiin ei enää kukaan pidä järkevänä. Vaikka tarina tyrannista yhdistää Venäjää ja Irakia, on syytä huomata, että tilanteilla on ratkaisevia eroja, ei vähiten Suomen kannalta. Vaikka USA ei ole vieläkään saanut sammumaan, mitä Irakissa sytytti, ei Irak, ei Libya, ei Afganistan eikä Syyria ollut mikään maailman suurin valtio. Ne eivät olleet ydinasevaltioita. Ne eivät olleet Suomen rajanaapureita. Eikä niiden johtajilla ollut 90 prosentin kansansuosiota.
Arvostettu Venäjä-tutkija, Yhdysvaltain Ulkosuhteiden neuvoston jäsen, professori Steven F. Cohenkirjoitti The Nation -lehdessä helmikuussa 2014, kuinka amerikkalaislehdistö – laatulehtiä myöten – on heittänyt journalistiset laatuvaatimukset romukoppaan Venäjää käsitellessään. Rappio alkoi jo 1990-luvulla, kun media omaksui Washingtonin narratiivin, jossa kaikki mitä presidentti Boris Jeltsin teki, oli ”siirtymistä kommunismista demokratiaan” ja siis Amerikan intressien mukaista.
Jeltsinin saama positiivinen julkisuus oli räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Oli kymmenien miljoonien venäläisten elämän pilanneet talouden ”šokkiterapiat” ja kansallisvarallisuuden ryöväämiset oligarkeille. Oli parlamentin aseellinen tuhoaminen ja ”presidentillisen” perustuslain läpivienti, mikä rampautti demokratian ja antaa nyt Putinille vallan. Oli verinen sota Tšetšeniassa, joka synnytti terrorismia. Oli uudelleenvalinnan vaalituloksen peukalointi.
Vuosituhannen vaihtuessa Jeltsin jätti jälkeensä – alle kymmenen prosentin kannatuslukemissa – hajoavan valtakunnan täynnä joukkotuhoaseita. Ja edelleen useimmat amerikkalaistoimittajat antavat Cohenin mukaan ymmärtää, että Jeltsin oli ihanteellinen Venäjän johtaja.
2000-luvun alkupuolelta lähtien amerikkalaismedia on noudattanut uutta – jälleen hallituksen politiikkaan sopivaa – johtajakeskeistä narratiivia, jossa monisyinen analyysi on korvattu Putinin demonisoinnilla, tosiasioista piittaamatta. Saman tavan on kritiikittä omaksunut myös Venäjän naapurimaa Suomi, jolle se on erityisen vaarallinen. Cohen kysyykin, tehtiinkö yhdestäkään neuvostojohtajasta vastaavaa roistoa.
”Siinä missä Jeltsinin Venäjän politiikka ja kansalliset intressit esitettiin legitiimeiksi, meille uskotellaan nyt että Putinin Venäjällä ei ole mitään legitiimiä kotimaassa tai ulkomailla – edes omilla rajoillaan, kuten Ukrainassa.”
Näyttää käyneen niin, että länsi on johtajiaan myöten alkanut uskoa omaan propagandaansa. Toistaiseksi valtamediaankin on mahtunut tasapainoisia ja asiantuntevia analyyseja. Niiden kirjoittaminen ja julkaiseminen käy kuitenkin yhä vaikeammaksi, kun julkinen tila muuttuu yhä sotaisammaksi ja vainoharhaisemmaksi. Tärkeässä maaliskuun 2014 puheenvuorossaan The Washington Post -lehdessäHenry Kissinger sanoi, ettei Vladimir Putinin demonisointi ole Lännelle mikään strategia vaan merkki sellaisen puutteesta.
Analyyttiset, tosiasioihin perustuvat yksittäiset puheenvuorot eivät valitettavasti horjuta propagandaa. Analyyttinen artikkeli on hidas lukea ja vaikea ymmärtää. Propagandaviesti taas perustuu yksinkertaisuuteen ja toistoon. Se takoo suoraan alitajuntaan kuin bassorumpu. Siksi propaganda toimii lopulta niihinkin, jotka aluksi näkevät sen läpi.
Puhtaasti teknisenä suorituksena voi vain ihailla sitä sitkeää johdonmukaisuutta, jolla vaikkapa valtion Yle liittää Venäjä- tai Putin-materiaaliinsa kyseenalaistuksen, halveksunnan tai paheksunnan varjon, mikä saa tunnetason viestin palvelemaan aina yhtä ja samaa päämäärää.
”Mikäli propagandanteossa halutaan vaihtelua, ei itse sen sisältöä, mitä propagandan avulla on määrä julistaa, saa koskaan muuttaa, vaan sen täytyy aina sanoa lopuksi sama asia. Niinpä täytyy samaa iskusanaa tietenkin valaista usealta eri puolelta, mutta aina pitää jokaisen katsauksen lopun päättyä itse iskusanaan. Ainoastaan sillä tavalla propaganda voi vaikuttaa ja se todella vaikuttaakin yhtenäiseltä ja kiinteältä.
Tämä suuri linja yksin, josta ei koskaan saa poiketa syrjään, voi alati yhtäläisenä pysyvällä tavalla, johdonmukaisesti tähdennettynä johtaa lopulliseen menestykseen. Silloin voidaan ihmettelyä tuntien todeta, miten tavattomiin, melkeinpä käsittämättömiin tuloksiin sellaisella sitkeydellä ja kestävyydellä voi päästä.”
Adolf Hitler, Taisteluni I.6. WSOY 1941. suom. Lauri Hirvensalo
Viholliskuvaa luomassa
Koska Tšetšenian sota menee ikävästi Jeltsinin piikkiin, on Georgian 2008 sodasta haettu pontta Putinilla pelottelulle. Georgian 2008 sota alkoi 7.8.2008 Georgian hyökkäyksellä[i] eikä Venäjän, kuten valitettavan usein esitetään. Eräs suomalainen pohjanoteeraus oli, kun kyseistä virhettä oikonutta puhelinsoittajaa pilkattiin ”Venäjän trollina” Suomen valtion yleisradioyhtiön suorassa lähetyksessä.
Alexander Stubbin Venäjää syyttänyttä 080808-puhetta – saati myöhempiä viittauksia siihen – on vaikea kuitata tietämättömyydellä, olihan hän ulkoministeri ja ETYJin puheenjohtaja. Georgian sodalla on historiallinen merkityksensä: Venäjä näytti käyttävänsä voimakeinoja, jos sen intressejä vastaan hyökätään sotilaallisesti. Mutta siinä, kuten Ukrainassa tai Syyriassakin, Venäjä on ollut reaktiivinen, ei proaktiivinen.
Sotšin olympialaisten aikoihin suomalainen kadunmies tiesi yhtäkkiä paheksua, että Putin syrjii homoja. Valtavan kansainvälisen mediakampanjan keppihevosena oli melko vähäpätöinen laki, jonka perusteella ”homo- tai pedofiilipropagandan” levittämisestä alaikäiselle voidaan antaa hallinnollinen sakko. Presidentti allekirjoittaa uudet lait. Siitä saatiin kytkös Putiniin. Kampanjan tekopyhyyttä arvostelleet Yalen yliopiston lakiprofessorit huomauttivat, että Yhdysvalloissa on paljon vakavammin homoja syrjiviä lakeja. Tosiasiat eivät Suomessakaan häirinneet aktivistisektorin tohkeilua. Ehkä on kohtuutonta odottaa, että aktivistit tunnistaisivat propagandakampanjan; kampanjathan on luotu heitä varten. Ala-arvoista ja syvästi huolestuttavaa sen sijaan on, että samaan tohkeiluun lähti mukaan myös hallituspuolueiden johtoa ja ministereitä.
Sotatoimialueelle ohjatun MH17-lennon alas ampumisesta on syyllistetty Venäjää, vaikka saatavilla olevan todistusaineiston objektiivinen tarkastelu puoltaisi pikemminkin päinvastaista tulkintaa. Matkustajakoneen turma oli pakotteiden keskeisiä motiiveja. Pakotteiden, joiden tehoon ei kukaan usko ja jotka vahingoittavat sekä eurooppalaisten että venäläisten elämää (ei toki amerikkalaisten).
Venäjän vastaisia pakotteita ja sotilaallista varustautumista perustellaan sillä, että Venäjä ”rikkoo kansainvälisiä pelisääntöjä”. Venäjän kiistellyin teko lienee Krimin liittäminen itseensä. Krim on nyt de factoosa Venäjää. De jure tilanne pysyy kiistanalaisena todennäköisesti hyvin, hyvin pitkään. Nikita Hruštšovlahjoitti venäläisen Krimin Neuvostoliiton sisäisenä symbolisena eleenä 1954 Venäjän neuvostotasavallalta Ukrainan neuvostotasavallalle. Krim on halunnut takaisin osaksi Venäjää Neuvostoliiton hajoamisesta saakka.
Kiovan 2014 vallankaappauksen vauhdittamasta Venäjään liittymisestä järjestettiin Krimillä kansanäänestys. Jopa Yhdysvaltain hallituksen oma tutkimus vahvisti Krimin väestön selvän enemmistön (82,8%) pitäneen kansanäänestyksen tulosta legitiiminä. Saman tutkimuksen mukaan 73,9% uskoi elämän muuttuvan paremmaksi Venäjään liittymisen ansiosta. Vain 5,5% Krimin väestöstä arvioi, että elämä ei muuttuisi osana Venäjää paremmaksi. Huomattavaa on, että kansanäänestyksellä ja liittymisellä oli selvä enemmistökannatus sekä etnisten ukrainalaisten että etnisen venäläisenemmistön keskuudessa. Tästä Yhdysvaltain hallituksen keväällä 2014 tekemästä keskeisestä tutkimuksesta on oltu lännessä hiljaa.
Saksalaisfirma teki vastaavan tutkimuksen, kun Krimin Venäjään liittämisestä oli kulunut vuosi. Tulos oli vieläkin selvempi. Nyt 93% piti Venäjään liittymistä hyvänä ja vain kaksi prosenttia ei. Vertailun vuoksi: Yhdysvaltain asettaman Ukrainan pääministeri Jatsenjukin kannatus on laskenut jo alle yhteen prosenttiin. On myös hyvä muistaa, että Krimin Ukrainasta irtautuminen ja Venäjään liittyminen tapahtui verettömästi.
Syyriassa Venäjä on laillisen hallituksen kutsumana ja siis kansainvälisoikeudellisesti ilmeisen laillisesti. Tämänkin tosiasian esiin tuomista Ylen lähetysikkunassa epäiltiin suorassa lähetyksessä ”trollaukseksi” (Ajankohtainen Ykkönen 15.10.2015 kohdassa 31:41). Kuten Ylen toimittaja Marja Manninen on todennut, Suomessa ei saisi kertoa mitään, mikä on Venäjälle edullista.
USA:n lukuisilla interventioilla ei ole kansainvälisoikeudellista legitimiteettiä, kansansuosiosta puhumattakaan. Niissä on 2000-luvulla kuollut satojatuhansia ihmisiä ja miljoonia on ajettu kodeistaan; on synnytetty terrorismia ja uusia sotia, tuhottu toimivia valtioita. Vaikkei Krim-liitos kaikkien normien mukaan mennytkään, olisi harhaanjohtavaa rinnastaa Venäjä Yhdysvaltoihin kansainvälisten pelisääntöjen rikkojana. Eroa on monta suuruusluokkaa.
Propagandasodan altavastaajana Venäjällä ei ole lännen kykyä valehdella massoille. Kremlin propagana-aseen kantama on venäläisen kielialueen ulkopuolella olematon. Venäjän kansainvälinen tiedotusstrategia onkin perustunut lähinnä Lännen valheiden paljastamiseen ja oman johdonmukaisuuden vaalimiseen. Tästä huolimatta liitetään toimituksissa kaikkeen, mitä Putin tai virallinen Venäjä ilmoittaa, tietty ”lähdekriittinen” varaus.
Vaikka esimerkiksi Berliinissä havaittiin Nato-komentaja Breedlove jo aikaa sitten sotaisaksi valehtelijaksi, on hän edelleen Euroopan komentaja kuin ei mitään. Hänen lausuntojaan media ei kyseenalaista, niihin ei sovelleta lähdekritiikkiä.
Presidentti ja liittoutumattomuus
Venäjää koskevan tiedon vääristyminen ei valitettavasti rajoitu joukkotiedotukseen. EU:n sotilastiedustelun päällikkö, kontra-amiraali Georgij Alafuzoff on ilmaissut huolensa EU:n tiedustelutiedon laadusta. Suomi on liittoutumattomuutensa ansiosta kyennyt toistaiseksi tuottamaan muita objektiivisempaa tietoa päätöksenteon tueksi. Hänen mukaansa ”Täysin objektiivisia tiedusteluarvioita on vaikea tehdä, jos on kovin voimakastahtoisen liittouman jäsen”. ”Liittoumassa tulee poliittisia paineita siihen, että asiat pitää sanoa tietyn suuntaisesti tai tietyn värisesti.”
Presidentti Sauli Niinistö saattaakin olla yksi parhaiten informoiduista länsijohtajista, vaikka ilmavoimien kenraalit eivät hänelle kaikkea muistakaan kertoa. Se myös näkyy hänen linjauksissaan, joita tosin sotkee kokoomuksen transatlanttisista sitoumuksista syntyvä ristiveto.
Oma arvioni on, että presidentti ei amerikkalaishävittäjiä tänne halunnut tai tilannut. Näyttäisi siltä, että kahden viimeisimmän presidentin lievä Nato-myönteisyys ennen vaaleja on terävöitynyt Nato-kielteisyydeksi, kun presidenttitason tilannekuva on avannut silmät sille, miten tuhoisaa liittoutuminen olisi Suomelle. Presidenteistä ehkä kumpaakaan ei olisi valittu presidentiksi, jos tietyt taustavoimat olisivat ennakoineet kielteisen Nato-kannan.
Tarja Halosen kielteinen Nato-kanta varmistui vasta 2003. Siihen saakka hänen julkinen kantansa oli epäselvä ja tietyissä piireissä eläteltiin toiveita myönteisestä kannasta. Presidentti Halonen esti Nato-jäsenyyden kaudellaan. Vaikka Natolla oli demareissakin kannattajia – etunenässä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari – oli Halosella Niinistöä vähemmän Nato-paineita. Presidentin omassa puolueessa mm. Mikko Elo ja Erkki Tuomioja korostivat liittoutumattomuutta. Yhdysvaltain presidenttiä Halonen ei enää Nato-kannan selvittyä päässyt tapaamaan.
Stubbin ja Niinistön kohdalla Nato-kysymys näyttäisi johtaneen välirikkoon. Kokoomus on jopa luvannut Puistotielle vievänsä Suomen Natoon. Lisäksi Niinistöllä on vastassaan maailman mahtavimmat propagandavoimat. Siksi annan presidentin luovinnasta erinomaisen arvosanan, vaikka hänen kaudelleen ovatkin osuneet sodanjälkeisen ajan suurimmat ulkopoliittiset munaukset: Venäjä-pakotteet ETYJ-skandaaleineen ja Naton isäntämaasopimus seurauksineen. Toisin kuin moni nuoremman polven poliitikko, Sauli Niinistö on kaikesta päättäen aidosti isänmaallinen mies, jolla on myös arvostelukykyä ja moraalista selkärankaa. Hänen arkistossaan tulee olemaan mielenkiintoista luettavaa.
Sen sijaan tuskin edes kokoomuksessa kovin moni enää uskoo Stubbin ajavan Suomen etua. (Puisto-osastoa Suomen etu ei taida edes kiinnostaa.) Stubbin poliittinen tähdenlento jää esimerkiksi siitä, miten pitkälle lähes pelkällä transatlanttisella kuuliaisuudella voi päästä. Hänen federalistinen EU-ideologiansakin on Washingtonin linjan mukaista. Koska kokoomus on syystä tai toisesta nykyisenkin hallituksen vaikutusvaltaisin puolue, on todennäköistä, ettei hallituksen ulkopolitiikka mene ainakaan huonompaan suuntaan Lappeenrannan kesäkuun puoluekokouksen jälkeen.
[i] EU:n tilaama vuoden 2009 riippumaton tutkimus (http://echr.coe.int/Documents/HUDOC_38263_08_Annexes_ENG.pdf) vahvisti Georgian aloittaneen sodan.
| Kommentti.
Putinia pelkääville:
Ehkä irvokkainta Putinin henkilöön perustuvassa pelottelussa on, että Putin edustaa Venäjällä verrattain länsimielistä ja maltillista linjaa. (Lännessä siteeratut ”opposition edustajat” ovat usein marginaalisia, ulkoa rahoitettuja ryhmiä.) Vladimir Putin joutuu aktiivisesti puolustamaan maltillisuuttaan selvästi kovemman linjan kenraaleille ja kilpaileville poliitikoille. Toisin kuin monet Venäjällä, Putin yhä uskoo länteen ja hakee yhteistyöratkaisuja. Jos Putin saataisiin syrjään joko venäläisin tai amerikkalaisin voimin, olisi hänen seuraajansa luultavasti länsivastaisempi tai hänellä ei olisi kansan saati turvallisuuskoneiston tukea. Kotona Putinia pidetään liian pehmeänä ja myöntyväisenä. Aivan kutenObamaa tai Kerryä, joka lienee hiukan presidenttiään paremmin tilanteen tasalla.
Nato-jäsenyyden kannattajille:
Ajatus, että USA (Nato) suojaisi Suomea Venäjältä on vaarallinen ja vailla perusteita, koska:
Teemu Huttunen
|
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti