Ukrainan kriisi toi suomalaiseen keskusteluun monille vähemmän tutun, ellei jopa tuntemattoman käsitteen: hybridisodan. Suomalaismedioissa esiintyneiden asian­tuntijoiden puheissa ”hybridisota” on erityisesti Venäjän harjoittamaa toimintaa, vaikka sitä toteuttavat Suomessakin tiettävästi muutkin valtiot, kuten alempana käy ilmi. Venäjän hybridisodan sanotaan olevan Suomessa ensisijaisesti informaatiovaikuttamista, jolla se pyrkii muokkaamaan ihmisten ajattelua ja mielipiteitä.
Hybridisodasta puhuminen on hieman ongelmallista, koska käsitteelle ei tiettävästi ole yhtä selvää määritelmää. Damien van Puyvelde Texasin yliopistosta kirjoitti viime vuonna, ettei edes Naton 28 jäsenmaata päässyt yksimielisyyteen hybridisota-käsitteen määrittelystä. Samassa yhteydessä hän kysyi, miten Nato-johtajat kuvittelevat luovansa tehokkaan sotilasstrategian, mikäli he eivät kykene edes määrittelemään uhkakuvaa.
Jarmo Limnéll ja Charly Salonius-Pasternak kirjoittivat Ulkopoliittisen instituutin julkaisussa 6/2015, että hybridisodassa ”yhdistellään sotilaallisia, taloudellisia, poliittisia ja muita ei-fyysisiä toimia poliittisten päämäärien saavuttamiseksi”. Äskettäin Suomen valtioneuvostoa ja ministeriöitä avustava Turvallisuuskomitea listasi Suomen hybridiuhkia. Komitean sihteeristön yleissihteeri Tatu Mikkola kertoi Ylelle, että ”uudempia hybridisodan ilmiöitä ovat pakolaisvirrat, informaatiosota ja maanhankinta strategisten kohteiden läheltä”. Viime aikoina Venäjää on syytetty muun muassa tarkoituksellisesta turvapaikanhakijoiden ohjaamisesta Pohjois-Suomeen. Iltalehden mukaan Nato-kenraali Philip Breedlovesyytti Venäjää ”pakolaiskriisin käyttämisestä aseena länttä vastaan”.
Vaikuttaa siltä, että hybridisotaa voi olla oikeastaan mikä tahansa toiminta tai sitten lähes mikä tahansa toiminta voidaan tulkita hybridisodaksi. Tämä voi koitua ongelmalliseksi, koska tulkinnanvaraisuus antaa esimerkiksi viranomaisille mahdollisuuden määritellä hybridisota ja -uhat enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti. Mitä epämääräisempi, tulkinnanvaraisempi ja abstraktimpi uhka on, sitä helpompi valtaapitävien on käyttää sitä hyväkseen. Näin kävi muun muassa Yhdysvalloissa Joseph McCarthyn”noitavainojen” aikaan, jolloin kommunismin uhan sanottiin vaanivan kaikkialla. Todellisuus oli lopulta aivan jotain muuta.
Ukrainan kriisiin ja hybridisotapuheiden myötä Suomessa on koettu jonkinlainen mccarthyismin uusi tuleminen. Kommunistit on korvattu Venäjä-trolleilla, jotka käyttävät äänitorvenaan ”vastamediaa”. Neuvostoliiton sijaan uhka on nyky-Venäjä ja presidentti Vladimir Putin mitä epämääräisimpine salajuonineen.
Kuvitteelliset Venäjä-trollit maanpettureina
Venäjän informaatiovaikuttamiseen ja hybridisotaan on Suomessa siis yhdistetty sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja väitetyillä ”disinformaatiosivustoilla” toimivat niin sanotut Venäjä-trollit. Ylen Kioskin julkaiseman artikkelin mukaan Venäjä-trollit käyttävät aseinaan valheita ja psykologista häirintää. Ylen laajaa huomiota saaneessa ”trollikampanjassa” on ollut alusta alkaen perustavanlaatuisia ongelmia pelkästään jo siksi, että perusteet ovat olleet heikkoja tai todella heikkoja. Tai sitten niitä ei ole ollut lainkaan.
Vastavalkean artikkelista ”Trollijahti sananvapauden tyrehdyttäjänä” ilmenee, ettei laajasta Venäjä-trolli-keskustelusta huolimatta ole selvinnyt, toimiiko Suomessa todella Venäjän palkkaamia trolleja siinä mielessä kuin on väitetty. Kun sotatieteiden tohtori Saara Jantuselta kysyttiin, onko Suomessa Venäjän valtion maksamia trolleja, hän sanoi, ettei kukaan tiedä kysymykseen vastausta. Jantunen totesi myös, että trolleiksi on saatettu leimata ihmisiä, jotka vain ottavat kantaa asioihin. Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen ei myöskään pystynyt yksilöimään sosiaalisessa mediassa suomen kielellä trollaavia henkilöitä.
Myös aktiivisesti Ylen Kioskiin kirjoittaneen Jessikka Aron trolliväitteistä paistaa todisteiden puute. Ehkä juuri siksi Venäjä-trollin määritelmää on ajan myötä väljennetty. Alun perin Aro nimitti trolleiksi verkkohäiriköitä, jotka muun muassa nimittelivät toisia keskustelijoita ja vääristelivät tietoja. Myöhemmin hän alkoi puhua ”Venäjä-mielisestä trollauksesta”, eli keskustelusta, joka tukee ”Kremlin agendaa”. Jos jollakulla on sattunut olemaan samansuuntainen näkemys jostakin asiasta kuin ”Kremlillä”, hänestä on tullut automaattisesti Venäjä-mielinen trolli. Lienee sanomattakin selvää, että verkkohäiriköinnillä ja jostain asiasta jotain mieltä olemisella on suuri ero.
Jo edellä mainitut esimerkit riittävät osoittamaan, miten heikoin perusten trollijahtia on Suomessa ylläpidetty. Aivan perustellusti tämä on nostanut esiin huolen sananvapauden tilasta maassamme, sillä kansalaisia on leimattu ja heidän motiivejaan asetettu kyseenalaisiksi pelkästään eriävien mielipiteiden vuoksi. Ilmaisun- ja sananvapaus ovat tunnetusti kiinteä osa demokraattisen yhteiskunnan kivijalkaa.
Näyttökuva Sanna Ukkolan kirjoituksen alkuosasta Ylen sivuilla.
Näyttökuva Sanna Ukkolan kirjoituksen alkuosasta Ylen sivuilla.
Ylen Sanna Ukkola ihmetteli äskettäin blogikirjoituksessaan Venäjän Suomessa käymää informaatio- ja hybridisotaa kyseenalaistaen samalla ”vasta­median” toimintamotiivit. Heti kirjoituksensa alussa hän antaa ymmärtää, että mainittu media toimii Suomessa Venäjän organi­soimana, koska ”tyhjästä ponnistaneet [vastamedia]sivustot eivät kirjoita mitään negatiivista Venäjästä”. [Toimituksen huomio: Vastavalkean artikkelin ”Vladimir Putinin tie vaihtoehtomedian lemmikiksi” kommentissa esitetään syitä sille, miksi vaihto­ehto­mediat niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa näyttäy­tyvät usein ”länsivastaisina” ja ”Venäjä-mielisinä”.]
Jutun lopussa Ukkola puolestaan kysyy, miksi vastamedian sepitettyjä uutisia jakavat eivät ymmärrä toimivansa vieraan vallan hyväksi.
Ukkola näyttää pyrkivän rinnastamaan vastamedian toiminnan ja uutisten jakaminen maanpetokselliseen toimintaan (toimintaan vieraan vallan hyväksi). Onko hän lainkaan ymmärtänyt kirjoituksensa vakavuutta? Haluaako Ukkola todella, että vastamediaan jollain tapaa yhdistettävät henkilöt leimataan esimerkiksi työpaikoilla ja tuttavapiireissä vieraan vallan kätyreiksi ja maanpettureiksi?
Entäpä ne muut maat?
Ukkola kysyy myös ”Miksi niin monelta jää näkemättä, että me olemme informaatiosodan osapuoli – vaikka rajojen yli ei vyörykään tankkeja eikä lentokoneita?” Totuttuun tapaan kirjoittaja näyttää olettavan, että informaatio- ja hybridisota kohdistuu Suomeen vain Venäjältä. Tämä on erikoista, sillä tietoturva-asiantuntija Jarno Limnéll kertoi Ylelle jo 13.9.2014, että useat maat käyttävät Suomessa informaatiovaikuttamista osana hybridisotaa. Jessikka Aron kirjoittaman artikkelin alussa kirjoitetaan seuraavasti:
”Suomessa hybridisota on Limnéllin mukaan käytännössä mielipideilmapiiriin vaikuttamista, jota Suomessa tekevät useat maat, kuten Venäjä.”
Olisikohan Ukkolan, Aron tai kenen tahansa muun toimittajan syytä selvittää, mitä nämä muut maat ovat ja miten ne käyvät hybridisotaa? Erityisesti valtiolliselta Yleltä tästä voisi odottaa selvitystä ihan jo tasapuolisen uutisoinnin nimissä.
Jos Venäjä pyrkii hybridisodallaan kääntämään suomalaiset toisiaan vastaan, kuten Ukkola blogissaan väittää, mihin muut valtiot sitten pyrkivät? Jos Suomen niin sanotussa vastamediassa toimii maanpettureita Venäjän hyväksi, kuten Ukkola antaa ymmärtää, toimiiko Suomessa myös maanpettureita muiden valtioiden hyväksi niiden käymän hybridisodan puitteissa?
Lisäksi olisi kiinnostavaa tietää, mihin ”useisiin” maihin Limnéll viittaa. Miten muidenkin valtioiden (kuin Venäjän) informaatiovaikuttaminen näkyy Suomessa? Mitkä ovat maiden motiivit ja tavoitteet? Toimivatko ne kenties kansalaisjärjestöistä (non-governmental organizations, NGOs), sosiaalisesta mediasta tai jostain valtiollisesta tai kaupallisesta mediasta käsin? Ovatko näiden maiden informaatiovaikuttajat yksityis­henkilöitä tai kenties heidän kokoamiaan yhteisöjä ja järjestöjä? Perustuuko toiminta vapaa­ehtoisuuteen vai toimiiko Suomessa maksettuja ammattimaisia informaatiovaikuttajia? Ovatko toimijat Suomen kansalaisia, ulkomaalaisia vai kenties molempia?
Miksi asiasta kirjoittaneet toimittajat eivät ole kysyneet Limnélliltä tarkentavia kysymyksiä? Miksi näin oleelliset tiedot ovat jääneet artikkeleista pois?
Lähteet