OLISIKOHAN KLEPTOKRATIA eli varkaiden valta osuvin käsite kuvaamaan nykymaailmaa? Enkä nyt tarkoita vain yhä tutummaksi tullutta taskuvaraskulttuuria, etelä- ja itäeurooppalaisia EU-tukikäytäntöjä tai alikehittyneiden diktatuurimaiden valtionjohtajia, jotka maan tavan mukaan ryöväävät miljardimäärin omien kansojensa omaisuutta Sveitsin pankkiholveihin.
Kleptokratia viittaa valtajärjestelmään, joka on niin korruptoitunut, että varastamisesta on kehkeytynyt yhteiskunnallinen instituutio ja varkaudesta luonnollinen osa taloudellista ja poliittista toimintaa.
Karkeimmillaan varkaus on ainakin länsimaisin silmin vaivatta tuomittavaksi ymmärrettyä. Näin on monien afrikkalaisten, aasialaisten ja eteläamerikkalaisten diktaattorien tapauksissa, joissa on kyse valtionvarojen puhaltamisesta ja suurinumeroisesta lahjonnasta. Venäjän ja vaikkapa Ukrainan oligarkkien nousussa oli paljon samoja piirteitä.
Esimerkkejä on uusia ja vähän vanhempia. Indonesian entisen presidentin Suharton kohdalla arviot puhalluksen koosta liikkuvat 15–35 miljardissa dollarissa, Zairen ex-presidentin Mobutun kohdalla viiden miljardin tuntumassa. Haitin entisen diktaattorin Duvalierin tapauksessa liikutaan vaatimattomasti 300–800 miljoonan dollarin suuruusluokassa.
Tämmöisten esimerkkien valossa kritiikittömät puheet kehitysavun lisäämisestä kumisevat ontosti — ellei nyt logiikka kulje niin, että kansainvälisten pankkien kyky rahoittaa Suomen valtionvelkaa paranee diktaattorivarkaiden talletuksista, joita puolestaan osaltaan lihottavat suomalaisella valtionvelalla maksetut kehitysapumiljoonat.
Rahan kaataminen korruption ja mädän poliittisen järjestelmän syvään kaivoon ei auta maailman köyhiä eikä maailmaa. Kokonaan toinen asia on yhteistyö, jolla aidosti ollaan mukana edistämässä parempien insituutioiden aikaansaamista ja ihmisten mahdollisuuksia auttaa itse itseään.
Varastaloudellisen ravintoketjun toinen pää on hankalasti havaittavissa. Tai ainakin se on fiinimpi kuin luonnonvaroiltaan rikkaiden, mutta muuten köyhien kansojen ryöväys. Mutta niin vain on, että muun muassa juuri arvokkaan oloiset Sveitsin pankit ovat perinteisesti olleet veristen diktaattoreiden luotettavia ystäviä, joita ilman varastalous ei kunnolla kukoistaisi.
Tämmöiset suuren ja likaisen rahan turvasatamat ja veroparatiisit olisi ensi tilassa pistettävä järjestykseen. Se olisi parasta kehitysapua, tehokkainta kriisintorjuntaa ja ehkä halvin tapa parantaa maailmaa edes hitusen siedettävämmäksi paikaksi elää miljardeille ihmisille.
Siksi onkin hyvä kysymys, miksi asiassa ei ole tapahtunut oikeastaan lainkaan edistystä, vaikka ongelma tiedetään.
EI TUNNU USKOTTAVALTA, että Suharton nykykollegoilla olisi niin paljon poliittista vaikutusvaltaa kehittyneissä länsimaissa, että he pystyisivät estämään vero- ja pankkiparatiisien avaamisen.
Mutta Sveitsin pankeilla ja niiden menestyksestä hyötyvillä tätä vaikutusvaltaa ilmeisesti on ainakin omassa maassaan, ja se on jo paljon kansainvälisten säätelyhankkeiden torjunnassa.
Vastaavasti muutkin pimeän rahan piilopaikat kamppailevat kiihkeästi tuottoisan elinkeinonsa puolesta.
Tämä ei silti yksin riittäisi, elleivät vaikuttavat osat johtavien talousmahtien valtaeliiteistä pitäisi varastaloutta ylläpitäviä järjestelmiä puolustamisen arvoisina.
Minne muuallekaan kansallisomaisuutta itselleen privatisoineet oligarkit ja rosvoparonit salakuljettaisivat miljardejaan turvaan kuin Sveitsiin tai Neitsytsaarille? Ex-presidentti Bushin lähipiirin öljymiehet ja sotateollisuuden edustajat tarvitsivat myös rahan turvasatamia sekä irakilaisten voideltaviensa lahjusten että omien voittojensa piilottamiseen — ja viulut maksoi amerikkalainen veronmaksaja.
Ja tarvitsevathan suomalaiset formulakuskit ja kaikenmaalaiset rocktähdetkin monaconsa, kun osallistuminen yhteisten velvollisuuksien rahoittamiseen kiinnostaa vähemmän kuin rusinoiden nyppiminen pullasta.
VARKAIDEN VALTA on tunkeutunut lonkeroineen kaikkialle, ei vain Afganistaniin, Irakiin ja Zaireen, jossa se vastenmielisen räikeytensä ansiosta näkyy kauas. Tähän mennessä viimeisin finanssikriisikin on ymmärrettävissä varastaloudesta käsin.
Jos on niin kuin on arvioitu, että arvostetut luottoluokituslaitokset reittasivat amerikkalaisia subprime-roskaluottoja (jotka kai jo sellaisenaan olivat Bushin hallinnon ja pankkien kleptokraattinen projekti) laatulainoiksi ja olivat näin Goldman Sachsin ja muiden mukana ottamassa omaa siivuaan huijattavilta sijoittajilta, mistä muusta tällaisessa on kysymys kuin varastaloudesta?
Varkaiden vallan yksi kiusallisimmista puolista on, että lasku koituu aina lopulta suuren enemmistön taakaksi.
Yhdysvalloissa varaspankkiirien tekoja maksettiin veronmaksajien jättiponnistuksilla, tosin niin, että tiettävästi ainakin osa saatiin sittemmin takaisin. Euroopassa on kuittailtu pitkään Kreikan poliittisen kleptokratian kustannuksia pelastamalla varastalouteen mukaan menneitä saksalaispankkeja kurittamalla rivikreikkalaisia ja -euroooppalaisia ja ajamalla koko maanosa lamaan.
Onnetonta on, että mätämunien haju tarttuu kaikkialle ja johtaa myös syyttömien rankaisuun. Vaarana on kallis ja byrokratriaa lisäävä ylisääntely, joka kohdistuu asiansa hyvin ja tunnollisesti hoitaneisiin rahalaitoksiin. Hyvässä sääntelyssä pitäisi aina yhdistyä kirurgin tarkkuus, höyhenen keveys ja panssaridivisioonan iskuvoima, jotta toimet osuisivat oikeisiin kohteisiin raskauttamatta liikaa tervettä taloudellista toimeliaisuutta.
Mutta kuka sellaisen osaa luoda? Tai haluavatko korkeat päättäjät sellaista, meillä ja maailmalla? Uutiset Suomen valtiovarainministeriön hallintarekisteriuudistuspyrinnöistä viittaavat täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Vastoin poliisin, veroviranomaisten ja avoimuutta puolustavan median varoituksia ison rahan poliittiset asianajat ajavat ponnekkaasti veroparatiisien ja varastalouden toimintaedellytysten parantamista.
Markku Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori. Kirjoitus on päivitetty versio aiemmin Kalevassa julkaistusta kolumnista.