Ukrainan kriisin myötä länsimainen valtamedia ryhmittyi presidentti Putinin vastaiseen rintamaan. Jo silloin Yhdysvaltain ex-ulkoministeri Hillary Clinton asennoitui Venäjän presidenttiin kuin arkkiviholliseen. Hän rinnasti Putinin Hitleriin ja Venäjän Natsi-Saksaan. Ex-ulkoministerin viesti meni hyvin perille. Jopa aiemmin journalistisella kunnianhimollaan ylpeilleet laatulehdet julkaisivat kuvia, joissa Putinin ylähuulta koristi Hitlerin tupsuparta.
Kesällä 2014 Hillary Clinton kierteli Eurooppaa markkinoimassa kampanjakirjaansa Kova valinta (2014). Tällöin häntä pyydettiin mukaan Günter Jauchin vetämään Saksan television keskusteluohjelmaan ”Naiset valtaan” (ARD 6.7.2014). Siinä hän mainosti olevansa feministi ja psykologisoi Putinin paitsi sovinistiksi myös mieheksi, joka on ”sulkeutunut, kova ja hienohipiäinen”. Lisäksi autokraattisella Putinilla ”ei ole mitään yhteyttä moderniin”.
Putin oli niin Hillary Clintonin kuin erilaisten länsimielisten Venäjä-asiantuntijoiden mielestä menneisyyden mies. Venäjä tulisi lähitulevaisuudessa kaatumaan talousongelmiin ja Putin sortumaan maan sisäisiin valtataisteluihin. Ennusteissa on ollut havaittavissa sen verran epätarkkuutta, että niiden esittäjiä voi aiheellisesti epäillä trolleiksi. Kun vielä Donald Trump nousi republikaanien presidenttiehdokkaaksi, läntinen valtamedia joutui kahden rintaman sotaan. Viime ajat se onkin joutunut keskittymään ensisijaisesti uhkaan nimeltä ”The Donald”.
Euroopan kannalta erityisesti Trumpin suhde Putiniin on muodostunut huolestuttavaksi. Syyskuun alkupuolella Trump julisti, että hän haluaa parantaa suurvaltasuhteita ja luoda läheiset välit Putiniin. Hän myös ylisti Venäjän presidenttiä miehenä, joka on hänen mielestään parempi johtaja kuin presidenttiBarak Obama.
Jos Clinton häviää presidentinvaalit, on vaara, että Trump ja Putin löytävät toisensa valtionpäämiehinä. Suurvaltapoliittinen asetelma saattaisi tällöin muuttua olennaisesti. Jo muutoinkin kompuroiva Eurooppa ja EU olisivat vaarassa joutua väliinputoajiksi. Länsimaisen eliitin kannalta on siis tärkeintä katkaista Trumpin kuningastie. Ratkaisu on amerikkalaisten äänestäjien käsissä ja heidän taivuttelemisekseen medialle kelpaa kaikki kättä pidempi.

Objektiivisuus lomalle

Juutalainen kolumnisti ja maailmanmatkaaja Tuvia Tenenbom kuvaa, miltä tilanne näyttää hyvinvoivan liberaalin Amerikan ydinalueelta Manhattanin Upper East Siden näkökulmasta (Die Zeit 12.9.). Siellä ihmiset eivät polta, joogaavat ja ulkoiluttavat koiriaan East Riverin rannalla, syövät gluteenitonta leipää, juovat makeuttamatonta kahvia, napsivat energia- ja vitamiinipillereitä – ja lukevat The New York Timesin”kauhutarinoita Donald Trumpista”.
”Donald on täällä tehnyt tyhmiä ehdotuksia, Donald on tuolla puhunut rasistisesti, Donald on tviitannut älyttömiä, Donald on tviitannut vihaa, Donald on tehnyt tätä pahaa ja tuota kauheaa, Donald on pahaksi sielulle ja pahaksi terveydelle.”
Tenenbomin mukaan New York Times on yhä vähemmän sanomalehti ja yhä selvemmin Hillary Clintonin imagobrosyyri, jonka mukaan Hillarysta tulee 87-prosenttisella varmuudella Yhdysvaltain seuraava presidentti.
Tuvia Tenenbomin mukaan Trumpin kampanja on aiheuttanut syvällisiä muutoksia, jotka vaalien lopputuloksesta riippumatta ulottuvat kauaksi. Poliittisella tyylillään Trump on lahdannut amerikkalaisten pyhät lehmät toisensa jälkeen. Trump on myös ”repinyt objektiivisuuden ihanteen, jonka puolesta parhaat amerikkalaiset lehtitalot ovat jatkuvasti taistelleet”, kirjoittaa Tenenbom.
Myös New York Times on Tenenbomin mukaan luopunut ”pyhästä” objektiivisuuden vaalimisesta. Hän toteaa lehden itse joutuneen myöntämään amerikkalaisille medioille harvinaisella rehellisyydellä, että ”siitä päivästä alkaen, kun herra Trump astui Trump Towerin kultaiselta valtaistuimelta tiedottaakseen ehdokkuudestaan, on objektivisuus joutanut lomalle”.
Tietysti amerikkalaisen laatulehdistönkin objektiivisuudesta erityisesti kriisitilanteissa voidaan olla montaa mieltä, mutta yhdessä asiassa Tuvia Tenenbom on oikeassa: toimittajien perinteinen etiikka on nyt joutunut testiin, josta se ei ole selvinnyt kunnialla.

Suloiset myrkynkeittäjät

Hyvän esimerkin valtamedian nykytilasta tarjoaa Hillary Clintonin romahdus 9/11-muistopäivän tilaisuudessa. Kaikki ponnistelut Clintonin hyväksi uhkasivat tuhoutua, kun hän joutui poistumaan kesken tilaisuuden polvet notkuen. Ilmassa olivat kaikki katastrofin ainekset.
Median ratkaisu ”Hillarycaseen” oli lievästi sanottuna käsittämätön. Esimerkiksi arvoisa The Washington Post, mm. Watergate-skandaalin paljastanut legendaarinen sankarilehti, julkaisi jo 12.9. jutun otsikolla ”CTE:n keksijä pitää mahdollisena, että Hillary Clinton tuli myrkytetyksi”.
Uutinen viittaa Benneth Omaluun, Nigeriassa syntyneeseen oikeuspatologiin, joka sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 2015. Hän tuli tunnetuksi diagnostisoituaan kroonis-traumaattisen enkefalopatian (CTE), aivokudosta tuhoavan sairauden, joka on koitunut useiden NFL-liigassa amerikkalaista jalkapalloa pelanneiden ammattilaisten kohtaloksi.
Häly nostettiin Benneth Omalun lähettämästä twiitistä. ”Minun täytyy neuvoa Clintonin kampanjaa teettämään rouva Clintonin verestä toksikologinen analyysi. On mahdollista, että hänet on myrkytetty.” Lisäksi Omalu mainitsee, ettei hän luota herroihin Putin ja Trump. “Kun kyse on näistä kahdesta, kaikki on mahdollista.”
Ikään kuin vahvistaakseen Putinia koskevia epäilyksiä Washington Post nosti jutun yhteydessä esille myös entisen KGB-agentin Alexander Litvinenkon myrkyttämisen Lontoossa 2005. Lehden mukaan on vahvaa näyttöä, että Venäjän valtio oli vastuussa tapahtuneesta. Tämä taas ei lehden mukaan olisi mahdollista ilman Putinin välitöntä suostumusta. Näin siis Hillary Clintonin heikotuskohtaus saattoi olla ainakin välillisesti Putin syytä.
Englannissa lehdistö veti mutkat vielä suoremmiksi. ”Huippulääkäri varoittaa: Hillary Clintonin romahduksen syy 9/11-muistojuhlassa: Trump tai Putin myrkytti hänet”, otsikoi The Sun 13.9. Vielä samana päivänä Express uutisoi jokseenkin samoin sanoin Putinin tai Trumpin mahdollisesta syyllisyydestä. Seuraavana päivänä Mirror puolestaan kysyi, ”myrkyttikö Putin Hillary Clintonin pakottaakseen hänet ulos presidenttikisasta”.
Esimerkki kuvastaa, mihin tilanteeseen media on ajautunut. Kunnollisen journalismin sijasta se tarjoilee salaisten palveluiden sepittämiä agenttitarinoita. Ei siis ihme, että tutkimusten mukaan kaikissa länsimaissa valtamedian uskottavuus yleisön silmissä on romahtanut.

Trumpin syyntakeettomuus

Viime vuosien aikana Putinin henkinen tasapaino on toistuvasti asetettu kyseenalaiseksi. Nyt myös Trump on joutunut samanlaisten hyökkäysten kohteeksi. On kehittynyt erityinen ”trumpologia”, Washington Postialainatakseni. Trumpiin liitettyjä persoonallisuuden häiriöitä ovat esimerkiksi patologinen itsetehostus, puuttuva kyky empatiaan ja pahalaatuinen narsismi.
Laajassa artikkelissaan ”Onko reilua eritellä Donald Trumpia etäältä” Bennedict Carey tarkastelee ongelmaa (New York Times 15.8. ja Die Zeit 25.8.). Nykyisin henkilön repiminen riekaleiksi on kehittynyt todelliseksi taiteen lajiksi, mutta on sitä osattu ennenkin. Carey tarkastelee aluksi ennakkotapausta, joka liittyy Barry Goldwateriin.
Vuoden 1964 vaaleissa senaattori Goldwater oli republikaanien presidenttiehdokas, mutta hänelle kävi huonosti. Hänet leimattiin persoonallisuutensa vuoksi sopimattomaksi presidentin toimeen ja tuloksena oli murskatappio. Kampanjan aikana Fact-niminen lehti julkaisi yli tuhannen psykiatrin ja psykologin allekirjoittaman vetoomuksen. Allekirjoittajien mukaan Goldwaterin persoonallisuushäiriöt olivat jokseenkin samoja, joita nyt on löydetty myös Trumpista. Tosin yksi lääkäri totesi ykskantaan, että Goldwater oli ”vaarallinen hullu”.
Barry Goldwater vei asian oikeuteen. Esimerkiksi yksi psykiatreista oli todennut hänen olevan ”anaalinen luonne”. ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä anaalinen luonne tarkoittaa”, selitti Goldwater oikeudelle. ”Olen yrittänyt etsiä sitä tietosanakirjoista, mutta en ole löytänyt mitään.” Oikeus oli samaa mieltä Goldwaterin kanssa, ja Fact-lehden kustantaja määrättiin maksamaan hänelle 75 000 dollaria kipurahoja. Kun Goldwateri kuoli vuonna 1998, esimerkiksi Washington Post muisteli tätä ”anaalista luonnetta” republikaanien ”kunnioitetuimpana vanhempana valtiomiehenä”.
Tapaus Goldwater aiheutti kuohuntaa psykologien ja psykiatrien ammattikunnan keskuudessa. Ilmeisesti he kokivat, että heidän ammatillinen uskottavuutensa oli vaarassa. Niinpä psykiatrien liitto American Psychiatric Association hyväksyi vuonna 1973 ns. Goldwater-säännön: ”Psykiatrille on epäeettistä antaa professionaalinen arvio, jos hän ei ole suorittanut tutkimusta eikä auktorisoinut lausuntoaan.”
Tämä tarkoittaa sitä, että etäanalyysit ihmistä häntä tapaamatta ovat yhtä tyhjän kanssa. Paul AppelbaumColumbian yliopistosta selittää, mitä pätevä analyysi tarkoittaa: ”Kyvykäs terapeutti tarvitsee kuukausia ja usein vielä pidemmänkin ajan, jonka aikana hän tapaa tutkittavan henkilön säännöllisesti ja asettaa syventäviä kysymyksiä ennen kuin ratkaisee, esiintyykö tutkittavalla henkilöllä jokin häiriö.”
Viime kesäkuussa William Doherty, psykologi Minnesotan yliopistosta, laittoi nettiin ”trumpismin” vastaisen manifestin, joka kyseenalaisti Trumpin henkisen terveyden ja kyvyn toimia presidenttinä. Sen on allekirjoittanut 2 200 amerikkalaista psykologia ja psykiatria.
Goldwater-säännön puolustajat arvostelivat manifestia ja sen allekirjoittajia. Perusteet olivat tuttuja. Kaukodiagnoosit ovat usein vääriä, ne stigmatisoivat kohteen ja kaiken lisäksi ne asettavat ammattikunnan maineen kyseenalaiseksi. Doherty puolusti ristiretkeään ”poikkeustapauksena”. Hänen mukaansa poikkeusmenetelmät ovat sallittuja, koska ”me olemme tekemisissä koko demokratiaa koskevan uhkan kanssa”.
Yksi merkittävimmistä auktoriteeteista, joka on ottanut kantaa kiistaan, on Allen Frances (Huffington Post6.9.). Tämä Duken yliopiston emeritusprofessori on tehnyt elämäntyönsä henkisiin häiriöihin liittyvien asioiden parissa. Hän on mm. ollut päätekijä laadittaessa psykologisen diagnostiikan käsikirjaa Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM).
Ensinnäkin Frances puuttuu amatöörimäisiin diagnooseihin esimerkiksi Trumpin persoonallisuushäiriöistä. Nämä ovat ”holtittomia ja poliittisesti motivoituja diagnooseja, jotka ovat virheellisiä, sopimattomia ja huolestuttavia”, sanoo Frances. Hänen mukaansa Trump saattaa olla vastenmielinen, mutta tässä ei vielä ole kyse persoonallisuushäiriöstä. Sen diagnostisointi edellyttäisi, että kliinisesti todetaan siihen liittyvät oireet. Pikemminkin on kyse siitä, että Trumpin käyttäytyminen aiheuttaa useissa muissa ihmisissä angstia, mutta ”hän itse vaikuttaa varsin stressittömältä”.
Monet henkiset sairaat ihmiset ovat Francesin mukaan ”mukavia, hienostuneita, hyvin käyttäytyviä, hyvin esiintyviä säädyllisiä kansalaisia”. Ihmisten, jotka inhoavat Trumpin törkeää käyttäytymistä, tulisi arvostella häntä tästä asiasta. ”Heidän ei kuitenkaan tule eikä saa lisätä kritiikkiinsä epäkelpoja diagnooseja mentaalisista häiriöistä”, sanoo Frances.
Toimittajien lisäksi siis myös osa psykologeista ja psykiatreista on heittänyt ammattitaitonsa ja ammattietiikkansa roskakoriin. Niillä ei ole käyttöä meneillään olevassa informaatiosodassa.

Viimeinen taisto

Edessä on vielä lopullinen kamppailu, itse vaalit. Jo nyt väännetään eri osavaltioissa kättä siitä, ketkä ylipäänsä pääsevät äänestämään presidentinvaaleissa. Tarkoituksena on pelata erilaisilla tempuilla ulos ryhmiä, joiden arvioidaan äänestävän ”väärin”. Lisäksi ongelma on vielä vanhentunut tietokonejärjestelmä. Vaaleissa on käytössä vuosituhannen vaihteesta peräisin oleva järjestelmä, joka on altis manipulaatioille.
Etyjin vaalitarkkailijoiden vetäjä Ilkka Kanerva valitteli, että äskettäin pidetyissä Venäjän parlamenttivaaleissa oli ”huomattavan paljon epäilyttävää toimintaa”. Harmi, ettei valpas Kanerva ollut tarkkailemassa Yhdysvaltojen vuoden 2012 presidentinvaaleja. Tarkkailijoiden puheenjohtajana toimi hollantilainen Daan Everts, jonka arvioon joudumme nyt turvautumaan.
Evertsin mukaan kyseisissä vaaleissa toivomisen varaa oli äänestysluetteloiden tarkkuudessa, vaalirahoituksen julkisuudessa ja itse äänteenlaskennassa. Yhdysvaltojen kutsumat tarkkailijat uhattiin pidättää Teksasissa lainvastaisesta sekaantumisesta vaalien kulkuun, kun he ilmaantuivat äänestyspaikoille. Tarkkailijoilla ei ollut asiaa äänestyspaikoille myöskään Alabaman, Floridan, Iowan, Michiganin, Mississipin, Ohion ja Pennsylvanian osavaltioissa. Everts huomauttaa, että juuri näissä osavaltiossa ehdokkaat olivat etukäteen arvioiden tasoissa.
Oman lukunsa ansaitsee tietysti George W. Bushin nousu ohi Al Goren Yhdyvaltain presidentiksi vuonna 2000. Ratkaisevaan asemaan nousi Floridan osavaltio, jonka kuvernöörinä oli tuolloin hänen veljensä Jeb Bush. Kaikenlaisten sähläysten jälkeen Bushista tuli muutaman sadan äänen erolla presidentti. Kukaan tuskin tietää todellista vaalien lopputulosta, mutta sen sijaan Bush nuoremman presidenttikauden lopputulos on liiankin hyvin selvillä.
Ei siis ihme, että presidenttiehdokkaiden on syytä olla huolissaan myös itse vaaleista. Tulosten manipulointi ei ole mahdollista ainoastaan teoriassa. Ainakin Trump on kiinnittänyt riskitekijöihin huomiota. Kenties hänellä onkin Hillary Clintonia suurempi vaara tulla vilpillisesti kampitetuksi.
Venäjän parlamenttivaalien lopullinen äänestysprosentti oli 47. Kanervan mukaan alle 50 prosentin tulos ”ei ole hyvin toimivan demokratian merkki”. Olisivatko hänelle ehkä paremmin kelvanneet Neuvostoliiton aikaiset, liki 100 prosenttia hipovat äänestysprosentit? Ehkä hyväksyttävyysrajan ylitse olisi kuitenkin mennyt Itävallan tänä vuonna suoritetun ja mitätöidyn presidentinvaalin tulos, jossa yhden äänestysalueen osallistumisprosentti oli 143.
Tasapuolisuuden vuoksi on syytä ottaa myös muutamia vertailukohtia, jotka Kanervan kriteeriä käyttäen kertovat demokratian heikkoudesta. Vuoden 2012 EU-vaaleissa jäsenmaiden äänestysprosentti oli keskimäärin 42, Suomessa 39. Vain Saksassa päästin samoihin lukuihin kuin nyt Venäjällä. USA:n kongressivaaleissa äänestysprosentti oli 1970-luvulta aina 2000-luvulle noin 45. Vuoden 2010 kongressivaaleissa äänestysprosentti putosi 41 prosenttiin ja vuoden 2014 välivaaleissa se oli enää 35 prosenttia.
Yhdysvaltain presidentinvaaleissa äänestysprosentti on perinteisesti ollut korkeampi kuin parlamenttivaaleissa. Viime vuosikymmenet presidentinvaalien osallistumisprosentti on ollut 50–60 välillä.Bill Clintonin kohdalla se oli huonoimmillaan 49 prosenttia ja Barak Obaman parhaimmillaan 62 prosenttia.
On odotettavissa, että Hillary Clintonin ja Donald Trumpin verinen taistelu nostaa äänestysprosentin ylitse entisten presidentinvaalien ennätysten. Suomessa vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestysprosentti oli 72,9. Vielä toisellakin kierroksella toisilleen hillitysti kohteliaisuuksia jaelleita Sauli Niinistöä tai Pekka Haavistoa äänesti 68,9 prosenttia kansalaisista. Olisi kuitenkin yllätys, jos Yhdysvalloissa nyt päästäisiin tällaisiin lukemiin.
Kuitenkin jo nyt on selvää, että Yhdysvaltain presidentinvaalien erityislaatuisuus ei johdu vain ehdokkaista. Yhdysvallat oirehtii niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin poliittisestikin. Tulevat presidentinvaalit, valittiinpa niissä Hillary Clinton tai Donald Trump, eivät tulee ratkaisemaan maan kohtaloa.