TOIMITTAJAN uransa aikana Hannu Hyvönen on kirjoittanut artikkeleita mm. Suomen luontoon ja Vihreään lankaan sekä toiminut Elonkehä-lehden päätoimittajana. Myös Helsingin Sanomat on julkaissut häneltä artikkeleita mm. tiedesivuillaan. Ekometsätalouden liitossa toimiessaan hän osallistui Helsingin Sanomien palstoilla kansalaiskeskusteluun metsäpolitiikasta.
Nyt alkava prosessi juontuu yli kolmen vuoden takaisesta surullisesta löydöstä. Torstaina 26.4.2012 pieni joukko, johon kuuluivat Hyvösen lisäksi Helsingin Sanomien vakioavustajat Sampsa Oinaala ja Tommi Taipale, havaitsi Talvivaaran kaivosyhtiön prosessiliuosaltaassa suuren määrän kuolleita ja osin kuolemaisillaan olevia lintuja. Kaksi päivää myöhemmin Helsingin Sanomat nosti löydön julkisuuteen otsikolla ”Talvivaaran allasalueelta löytyi kymmeniä kuolleita lintuja”. Artikkelin kuvituksena oli Taipaleen ottama kuva rantakaistaleesta, jolla oli parisenkymmentä kuollutta lintua muutaman metrin matkalla.
Artikkelissa kerrotaan, että paikalle sattunut Talvivaaran vartija vei ryhmän alueen pääportille, jonne kutsuttiin yhtiön turvallisuuspäällikkö, viestintäpäällikkö, pörssitiedottaja, kaksi lakimiestä sekä poliisipartio. Oinaala kertoo poliisin puhutelleen ryhmän jäseniä yksitellen ja jopa kysyneen, veivätkö he itse kuolleet linnut altaaseen.
Hyvösen palattua myöhemmin allasalueelle häntä vastaan nostettiin syyte julkisrauhan häirinnästä. Syyte kaatui Kainuun käräjäoikeudessa helmikuussa 2013.

HELSINGIN SANOMIEN tutkiva journalismi Talvivaarasta tyrehtyi Hyvösen mukaan muutama viikko kipsisakka-altaan vuodon jälkeen joulukuussa 2012. Hän viittaa mm. eräissä valtakunnallisissa ja alueellisissa valtalehdissä levitettyyn näkemykseen,  että ihmisiä on turhaan peloteltu asialla, sekä niissä esitettyyn vihjailuun siitä, että Helsingin Sanomat on levittänyt ”kansalaisjärjestöjen puolitotuuksia”. Hyvösen mukaan loppuvuodesta 2013 Suomen mediassa vallitsi ”ilmapiiri, jossa aiempi innostunut tutkiva journalismi ja aktiivinen seuranta koettiin ylireagoivaksi yli-innokkuudeksi”.
Hieman ennen käräjäoikeuden vapauttavaa päätöstä Hyvönen lähestyi Helsingin Sanomien toimitusta sähköpostitse todeten, että lehden Talvivaara-seuranta on muuttunut pintapuoliseksi ja ”ohueksi”, ja korostaen, että oikeudenkäynnissä on panoksena myös median toimittajien mahdollisuus päästä vapaasti havainnoimaan kaivostoiminnan ympäristövaikutuksia kaivospiirien alueilla. Toimittajien toimintavapauksiin kohdistunut uhka ei tuntunut kiinnostavan lehteä. Hyvönen toi myös esille havaintonsa, ettei kansalaisten kaivoskriittisiä kirjoituksia julkaista Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.
Viestin lähettämisen jälkeen Hyvönen kertoo Oinaalan ottaneen häneen yhteyttä ja väittäneen Hyvösen leimaavan häntä aktivistiksi ja siten vaarantavan hänen avustajan paikkansa Hesarissa. Kirjeessään Hyvönen oli kuitenkin vain viitannut HS:n avustajien mukanaoloon lintuallasepisodissa.
Hieman myöhemmin Helsingin Sanomat julkaisi Oinaalan kolumnin ”Talvivaaran kaivoksen ympärillä velloo omituinen mediasota”, jossa hän ottaa etäisyyttä aktivisteihin ja toteaa aiemman yhteistyökumppaninsa Hyvösen olevan ”valtamedioihin maanisen vainoharhaisesti suhtautuva kansalaisaktivisti, joka vastustaa Talvivaaraa kiihkeästi”. Artikkelia kuvittaa karikatyyri Hyvösestä kuvaamassa itseään puhumassa megafoniin lähes maailmanloppua julistava plakaatti taustalla.
Näyttökuva Oinaalan kolumnin kuvituksesta.
Näyttökuva Sampsa Oinaalan kolumnin kuvituksesta.
Hyvönen kokee Suomen suurimman lehden sivuilla esitetyn luonnehdinnan loukkaavaksi ja katsoo sen aiheuttaneen merkittävää haittaa sekä itselleen että Stop Talvivaara -liikkeelle. Alla olevassa tutkintapyynnössä linkitettävät sähköpostiviestit osoittavat Hyvösen koettaneen löytää asiassa sopuratkaisua Helsingin Sanomien kanssa. Sen enempää silloinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen kuin häntä päätoimittajana seurannut Kaius Niemi eivät halunneet ottaa etäisyyttä avustajansa kirjoitteluun eivätkä ryhtyneet asiassa mihinkään toimenpiteisiin.
Syyksi siihen, että hän ryhtyy oikeustoimiin vasta nyt, Hyvönen kertoo tutkintapyynnössään, ettei yksinkertaisesti ole kyennyt siihen aiemmin: ”Mielenterveydelliseen leimaamiseen on lähes mahdotonta vastata joutumatta samalla altistumaan uudestaan tuolle leimaukselle.” Asia ei ole kuitenkaan missään vaiheessa lakannut vaivaamasta Hyvöstä, joka kokee nyt, että se on kaiken uhallakin nostettava käsittelyyn.

HANNU HYVÖSEN KOKEMUKSET herättävät olennaisia kysymyksiä median vallankäytöstä ja vastuusta. Voiko johtava kansallinen media tuosta vain ja seuraamuksitta leimata yksilön mielenterveydeltään häiriintyneeksi? Missä kulkevat vallan ja vastuun rajat? Viimeisen vuoden aikana on nähty, että valtamedia voi vapaasti rohkaista Ukraina-uutisointiinsa kriittisesti suhtautuvien ihmisten leimaamista trolleiksi, Venäjän propagandan levittäjiksi. Oikeuskansleri ja median itsesäästelyelimeksi profiloitunut Julkisen sanan neuvosto ovat katsoneet, että kansalaisten sananvapauden tukahduttaminen poliittisilla leimoilla kuuluu median sananvapauteen. Kuuluuko siihen myös psykiatristen leimojen lyöminen?
Tapaus herättää kysymyksen myös median taipumisesta painostukseen ja nöyrtymisestä suurten intressien edessä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun tutkiva journalismi loppuisi kuin seinään joutuessaan törmäyskurssille merkittävien taloudellisten tai poliittisten etujen kanssa. On kuitenkin epätodennäköistä, että Helsingin Sanomiin olisi kohdistettu mitään suoraa painostusta toisissa medioissa esitettyjen ”toppuuttelevien” puheenvuorojen lisäksi. On niin ikään epätodennäköistä, että lehden päätoimittaja tai toimituspäälliköt olisivat suorin sanoin kehottaneet avustajaansa ottamaan näkyvästi etäisyyttä aktivisteihin ja Hyvöseen. Jokainen asioista perillä oleva sosiologi tietää, ettei vallankäyttö ole tehokkaimmillaan, jos sitä joudutaan toteuttamaan suorasanaisilla kehotuksilla tai uhkauksilla. Tehokas vallankäyttö hyödyntää ihmismielen halua mukautua sosiaalisiin normeihin ja ryhmäpaineeseen, jolloin kehotuksiin ja uhkauksiin ei juurikaan tarvitse turvautua. Yleensä ihmiset itseohjautuvat kiltisti ruotuun — korkeintaan leimaavien sanojen (”aktivisti”, ”trolli”, ”salaliittoteoreetikko”) lievästi patistamina.
Hannu Hyvönen on tärkeällä asialla. Tarunhohtoinen kissa on nostettu pöydälle. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tästä seuraa, vai seuraako mitään.
Vesa Raiskila
Hannu Hyvösen tutkintapyyntö
25.8.2015 Iisalmessa
Lähettäjä:
Hannu Hyvönen
Vastaanottaja:
Helsingin rikospoliisi
Aihe:
Tutkintapyyntö kunnianloukkauksesta ja sananvapausrikkomuksesta
Pyydän Helsingin poliisia tutkimaan, rikkoivatko Helsingin Sanomien päätoimittaja ja toimitussihteeri lakia julkaistessaan Sampsa Oinaalan kirjoittaman ja toimitussihteerin editoiman kokosivun kolumnin otsikolla ”Talvivaaran kaivoksen ympärillä velloo omituinen mediasota”.
Kirjoitus julkaistiin 17.3.2013. Kirjoituksen nettiversio on edelleen Helsingin Sanomien sivustolla osoitteessa
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1363473551701
Kirjoituksessa allekirjoittanut nostetaan kuvan julkaisemisesta alkaen keskeiseen rooliin. Tosin suurin osa henkilööni liitetyistä määreistä on virheellisia ja osa selkeästi loukkaavia.
Kirkkaasti sananvapauden rajojen yli mennään, kun kirjoittaja luonnehtii minua ”valtamediaan maanisen vainoharhaisesti suhtautuvaksi kiihkeäksi Talvivaaran vastustajaksi”.
Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen kysyin puhelinkeskustelussa Oinaalalta, mihin hän luonnehdintansa perustaa. Hän vastasi, että esimerkiksi kirjeeni päätoimittaja Mikael Pentikäiselle, jossa pohdin miksi Helsingin Sanomat vaikenee meneillään olevasta kaivosdraamasta, on osoitus vainoharhaisuudesta.
Lähetin kyseisen kirjoituksen Pentikäiselle, joukolle muita Hesarin toimituspoliittisia päättäjiä ja Stop Talvivaara -liikkeen ydinryhmän keskustelulistalle maanantaina 11.2.2013 kello 14:49 (Ks. liite 1: Kysymyksiä sananvapaudesta ja Helsingin Sanomien toimituspolitiikasta)
Kirjoituksessa ihmettelen, miksi Hesari on lakannut seuraamasta kuolleet linnut -episodin jälkimaininkeja, joissa käydään kamppailua jokamiehen oikeuksien ja toimittajien oikeuksien puolesta oikeussalissa. Ihmettelin myös sitä, ettei lehti ole noteerannut meneillään olevaa huikeaa kaivosboomia journalisminsa kohteeksi.
Kirjeen lähettämisen jälkeen Sampsa Oinaala otti minuun yhteyttä tuohtuneena. Hän sanoi minun leimaavan häntä aktivistiksi ja vaarantavan hänen avustajan paikkansa Hesarissa. Olin kirjoituksessa maininnut, että Sampsa Oinaala oli mukana lintuallas-episodissa ja että juttu nostettiin Hesarin skuuppina julkisuuteen.
Oinaala kertoi päätoimittajan suuttuneen kirjoituksen johdosta ja sanoneen, ettei Hannu Hyvöstä tule käyttää lehdessä jatkossa tietolähteenä. Oinaalan mielestä tämä lausunto kertoi, että olin toiminut typerästi. Tilanne oli yllättävä. Olin toivonut, että suora puuttuminen Hesarin toimituspolitiikkaan kaivosasioiden osalta olisi avannut portteja. Olimme törmänneet Hesarin vaikenemiseen sekä kaikkien tiedotteidemme osalta että myös lehden mielipidesivulla.
Kuukausi myöhemmin Helsingin Sanomat julkaisi Oinaalan raportin, jossa hän Hesarin auktoriteetilla otti etäisyyttä kansalaisaktivismiin ja -journalismiin. Oinaalan mukaan aktivistien ei tiedonvälityksessään tarvitse noudattaa oikean journalismin yleisiä sääntöjä.
Seuraavassa hetkessä Oinaala kuitenkin antaa esimerkin sellaisesta journalismin tyylilajista, jota arvostaan kiinnipitävissä medioissa on harvoin nähty.
Omat journalistiset kriteerini kieltävät ehdottomasti henkilöihin kohdistuvan leimaamisen ja erityisesti mielenterveydellisten leimojen antamisen. Myös Stop Talvivaara -kansanliikkeen tiedotuksessa olemme ajaneet ehdotonta asialinjaa. Nimittelyyn emme ole sortuneet. Tietojen oikeellisuudenkin osalta olemme olleet tarkkoja, tarkempia kuin esimerkiksi Hesari. Varmasti olemme levittäneet virheellistäkin tietoa, mutta toistaiseksi emme ole saaneet yhtään yksilöityä virheilmoitusta tai oikaisupyyntöä.
Täyttääkö kansalaisaktivistin, dokumentaristin ja kansalaisjournalistin leimaaminen valtamediaan maanisen vainoharhaisesti suhtautuvaksi kiihkeäksi Talvivaaran vastustajaksi rikoksen tunnusmerkkejä?
Tilannehan on lähtökohtaisesti paradoksaalinen. Kansalainen arvostelee suppealle joukolle lähetetyssä kirjeessa maan päälehteä, ja tämän perusteella lehti leimaa kirjoittajan maanisen vainoharhaiseksi. Ei tarvitse olla kovinkaan vainoharhainen nähdäkseen tilanteessa sellaista mediavallankäyttöä, jota on totuttu näkemään vain totalitäärisissä valtioissa.
Kirjoituksessa nostettiin allekirjoittanut Stop talvivaara -kansanliikkeen johtohahmoksi ja annettiin sen jälkeen julkinen mielenterveysdiagnoosi.
Mielestäni kyse oli tältä osin selkeästä poliittisesta väkivallasta: hahmomurhasta ja kansanliikkeen leimaamisesta.
On vaikea kuvitella, ettei tuollainen leima säikyttäisi ihmisiä osallistumasta Stop talvivaara -liikkeen toimintaan. Kyse oli maan päälehden antamasta iskusta paitsi minulle myös koko Stop Talvivaara -kansanliikkeelle.
Käytännössä tilanne näkyi niin, että jouduimme täydelliseen mediasulkuun: mikään media ei enää tarttunut tiedotteisiimme ja tarjoamiimme uutisaiheisiin. Myös liikkeen tukitilin lahjoittajien määrä romahti.
Ammatillisesti luonnehdintä siirsi minut tukevasti marginaalin marginaaliin. Kukapa päätoimittaja tai tuottaja haluaisi ottaa työtä tai palveluksia mieheltä, jonka maan päälehti on määritellyt valtamediaan maanisen vainoharhaisesti suhtautuvaksi. Totuuteen pyrkivänä dokumentaristina koin luonnehdinnan ammatillisesti tappavaksi. Jokainen voi omalta osaltaan miettiä vastaavaa luonnehdintaa: Maanisen vainoharhainen rikoskomisario tai käräjätuomari. Maanisen vainoharhainen kirvesmies tai kirurgi.
Tuonkaltaisessa määrittelyssä on kyse kansalaiskunnian ja -luottamuksen menetyksestä, eikä sellaisia tuomioita kuulu kenenkään toimittajan eikä minkään lehden kenellekään antaa.
Katson, että kyseessä oli sekä loukkaus minun henkilökohtaista kunniaani kohtaan että myös poliittista väkivaltaa kansalaisten demokraattisia oikeuksia kohtaan. Lehden menettely aiheuttaa pelkoa ja lamaannusta. Ihmiset uskaltautuvat entistä harvemmin ottamaan omalla nimellään kantaa tai suostumaan kansalaisliikkeiden näkyviin rooleihin.
Maassamme täytyy olla oikeus arvostella mediaa joutumatta arvostelun kohteen julkisesti häpäisemäksi. Maassamme on oltava oikeus syntyä kansanliikkeitä, joiden johtoväkeä ei leimata hulluiksi. Näin tulee olla, jos maassamme valitsee demokratia.
Yksi rikosnimike, joka myös tulisi tutkia, on yllytys ja rohkaisu virkakieltoon aktivisteiksi nimettyjä ihmisiä kostaan. Sampsa Oinaalan henkilökohtaisena motiivina oli ilmeisesti yritys rimpuilla irti aktivistin leimasta. Kirjoituksessaan hän tekee selvää irtiottoa aktivisteista yleisesti ja minusta erityisesti.
Pelottavaa on, että kirjoitus lähtökohtaisesti kyseenalaistaa aktivistien tekemän journalismin ja vahvistaa vallitsevaa linjaa: aktivisti ei kelpaa journalistiksi. Tällainen ajattelu pitää sisällään poliittisen virkakiellon, ja sellaisen ylläpito on lainvastaista. Lehti tuntuu pitävän oikeutettuna sitä, ettei aktivisti voi olla journalisti.
Tämän päivän Suomessa ”aktivisti” on sana, jolla tukitaan toimittajien suita. On ammatillisesti vaarallista leimautua aktivistiksi. Oinaalan kirjoituksestakin henkivästä virkakiellosta johtuu osaltaan median ylivarovaisuus kriittisen journalismin harjoittamisessa.
Olen tehnyt toimittajan työtä lehdissä ja lehdille ja tehnyt samaa työtä kansalaisjournalistina kansanliikkeille ja järjestöille. Hyvin pitkälle kyse on aivan samasta työstä. Demokratiassa valtamedia ei koe kansalaisjournalismia uhkaksi, vaan yhteistyökumppaniksi.
Demokratiassa media on vallan vahtikoira, sanotaan.
Helsingin Sanomien uusien vainoharhaisuussyytösten uhallakin on todettava, että Hesarissa on saatettu ymmärtää termi väärin päin. Lehti näyttää olevan vahtikoira, joka haukkuen ja purren turvaa vallan linnakkeita.
Yhtä kaikki tällaistakaan tehtävää ei saa hoitaa niin suurella innolla, että lakeja rikotaan.
Koska Helsingin Sanomat on rikkonut lakeja ja perinteistä oikeuskäsitystä sekä aiheuttanut vahinkoa niin allekirjoittaneelle henkilönä kuin Stop talvivaara -kansanliikkeellekin, katson, että lehden on korvattava nämä vahingot ja myös kokemani henkinen kärsimys.
Kun maan päälehti leimaa jonkun maanisen vainoharhaiseksi, hän ei voi puolustautua. Mielenterveysleimat ovat äärimmäisen voimakkaita ja niiden kiistäminen on jokseenkin mahdotonta. Tällaisten leimojen antamiselle tuli olla ehdoton nollatoleranssi.
Jos toimittajan diagnoosi on totta, kyse on ihmisen yksityiselämään kuuluvasta asiasta. Ihmisten mielenterveysongelmia ei tule käsitellä mediassa ilman heidän suostumustaan.
Jos taas väite ei ole totta, sitä ei voi kumota. Väite jää elämään taakkana leimatun julkisessa hahmossa. Kyse on henkisestä väkivallasta ja mielenterveysdiagnoosien vastuuttomasta käytöstä.
Näen että tältä osin kirjoitus on loukannut myös mielenterveyspotilaiden oikeuksia luomalla pelkoa julkisen diagnostisoinnin mahdollisuudesta.
Jos Helsingin Sanomia ei tuomita eikä rangaista tämän kirjoituksen johdosta, sekä mielenterveysongelmaiset että valtamedian kriitikot ja kansalaisaktivistit saavat elää pelossa joutua häväistyksi lehden käyttämillä käsitteillä. Helsingin Sanomat saa siinä tapauksessa ottaa itselleen henkisen kenttätuomioistuimen ja ammatillisen lynkkaajan roolin.
Näenkin, että oikeudessa saatu tuomio olisi hyväksi myös lehdelle itselleen, jos ja kun vastuun ja vallan rajat ovat päässeet hämärtymään.
Olen lähestynyt jutun johdosta lehden entistä ja nykyistä päätoimittajaa toivoen asian selvittämistä, käsittelyä ja sovintoa. Lehti ei ole yhteistyön käteen tarttunut. Ainoa yhteistyöhakuisesti suuntautunut oli Eero Hyvönen, joka lupasi viedä sovintopyyntöni käsittelyyn lehtitalossa.
Valitettavasti hän sai muutama kuukausi myöhemmin lehdestä potkut, eikä keskusteluyhteys lehteen ole jatkunut kenenkään muun taholta.
Olen siis aktiivisesti hakenut sovintoa, mutta tuloksetta. Näyttää siltä, että lehti haluaa pidättää itselleen oikeuden antaa julkisia mielenterveysdiagnooseja kansalaisille. Tätä oikeutta heillä ei kuitenkaan Suomen lakien mukaan ole, eikä demokraattisessa maassa valtamedialle tule sellaista sallia.
Se, etten ole aiemmin tutkintapyyntöä tehnyt, ei johdu siitä, etten olisi kokenut joutuneeni rikoksen kohteeksi. Se johtuu siitä, etten ole kyennyt. Mielenterveydelliseen leimaamiseen on lähes mahdotonta vastata joutumatta samalla altistumaan uudestaan tuolle leimaukselle. Asia ei ole kuitenkaan kuluneena aikana lakannut vaivaamasta, ja tunnen, että se on kaiken uhallakin nostettava käsittelyyn. Helsingin käräjäoikeus lienee nyt oikea paikka lehden käyttämän mediavallan vastuun rajojen vetämiseen.
Edellä kerrotun perusteella pyydän tutkimaan, syyllistyikö Helsingin Sanomat ja sen silloinen vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen sekä toimitussihteeri ja toimittaja Sampsa Oinaala perättömän tiedon levitykseen ja kunnianloukkaukseen mainitussa lehtikirjoituksessa.
Pyydän myös tutkimaan, syyllistyikö lehden nykyinen päätoimittaja Kaius Niemi näiden rikosten suojeluun kieltäytymällä virheen tunnustamisesta ja sovinnon hakemisesta.
Pyydän lisäksi selvittämään, rikkoiko lehden toiminta myös kansalaisten järjestäytymis- ja mielipiteenvapautta.
*  *  *
Päivitys 27.8. kello 15: Artikkelin otsikko muutettu tarkempaan muotoon ”Kunnianloukkaussyytös Helsingin Sanomista”. Syytteen voi nostaa myöhemmin syyttäjä tai asianomainen itse.
Päivitys 28.8. kello 13.10: Lauseet, joissa käsiteltiin Hannu Hyvösen näkemystä, että Sampsa Oinaala ja Tommi Taipale lopettivat Talvivaaraa koskevien seurantaraporttien tekemisen kaivosyhtiön tutkintapyynnön jäävääminä, on poistettu Sampsa Oinaalan oikaisupyynnön perusteella.