Presidentti Martti Ahtisaari on yhdessä Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen kanssa julkaissut keskustelukirjan  Miten tästä eteenpäin. Kirja on sinänsä hyvä saavutus liki 80-vuotiaalta presidentiltä ja 84-vuotiaalta ministeri Iloniemeltä. Kuitenkin kirja herättää kysymyksen, miksi arvostettu presidentti haluaa purkaa sappeaan erityisesti entistä puoluettaan sosialidemokraatteja kohtaan. Juuri sos.dem. puolueen avullahan Ahtisaari nousi presidentiksi. Myös Ahtisaaren kärjekkäät ulkopoliittiset näkemykset aiheuttavat ihmetystä.

Tapaaminen Ahtisaaren kanssa 1988

Ahtisaari oli luonut uraa YK:ssa mm. Namibian itsenäistyessä. Olin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä seuraamassa YK:n yleiskokousta v. 1988. Meillä oli tilaisuus tavata myös Martti Ahtisaari YK:n päämajassa. Ahtisaari teki minuun hyvän vaikutuksen. Hän oli hyvin avoin ja tuntui osaavan asiansa. Silloin minulla ei kyllä ollut aavistustakaan siitä, että olisin jonain päivänä tukemassa Ahtisaarta Suomen presidentiksi.

Tuomiojan soitto ratkaisi

Presidentinvaalit olivat lähestymässä tammikuussa 1993, kun Erkki Tuomioja soitti minulle ja kysyi, lähtisinkö tukemaan Ahtisaaren ehdokkuutta. Vastasin varsin nopeasti myönteisesti. Toinen ehdokashan oli Kalevi Sorsa. Minulla ei sinänsä ollut mitään Sorsa vastaan, mutta arvioin, että Ahtisaarella olisi paremmat mahdollisuudet tulla valituksi presidentiksi.
Myöhemmin on spekuloitu, kuka oikeastaan keksi Ahtisaaren presidenttiehdokkaaksi. Lasse Lehtinen oli ensimmäisiä, joka nosti Ahtisaaren nimen ehdokkaaksi. Toisaalta Erkki Tuomiojalla oli oma liike Ahtisaaren puolesta. Tuomiojahan ei koskaan tullut toimeen Kalevi Sorsan kanssa. Myös Matti Ahde oli alusta alkaen tukemassa Ahtisaarta. Sorsahan oli syrjäyttänyt Ahteen eduskunnan puhemiehen paikalta v. 1989.
Ahtisaarelle muodostettiin tukiryhmiä eri vaalipiireihin, ja itse johdin tukiryhmää Satakunnassa. Puolueäänestys presidenttiehdokkaasta oli kaikille avoin ja päättyi Ahtisaaren voittoon. Myös varsinaisessa presidentinvaalissa Ahtisaari selviytyi voittajaksi. Toisen kierroksen vastustaja oli Elisabeth Rehn, jota tukivat lähinnä porvarilliset puolueet.

Katkeruuden siemen – Ahtisaarta ei nimitetty ehdokkaaksi

Ahtisaaren presidenttikausi sujui ilman suuria ongelmia. Suomihan tuli EU:n jäseneksi 1.1.1995, ja jonkin verran kiistaa oli presidentin asemasta Suomen EU-politiikan johdossa. Kiista ratkaistiin siten, että presidentti osallistui yhdessä pääministerin kanssa EU:n huippukokouksiin.
Ongelmat alkoivat, kun vuoden 2000 presidentinvaalit lähestyivät, eikä Ahtisaaren jatkokaudelle löytynyt kannatusta. Puolueäänestyksessä olivat mukana Tarja Halonen, Pertti Paasio ja Jacob Söderman. Halonen voitti, ja hänet nimitettiin ehdokkaaksi. Halosesta tuli myös kahden kauden presidentti.
Selvää oli, että Ahtisaari katkeroitui sos.dem. puolueelle, mikä nyt heijastuu tässä juuri julkaistussa kirjassa. Ahtisaaren eräs erikoinen valinta oli Alpo Rusin nimeäminen kabinettipäällikökseen, eli lähimmäksi avustajaksi. Rusilla on keskustalainen tausta, eikä hänen valintaansa katsottu hyvällä sos.dem. puolueessa. Muutenkaan Rusi ei tee kovin vakuuttavaa vaikutelmaa olemuksellaan.
Näin siis Ahtisaaresta tuli katkera mies. Minusta hän on katkera ilman syytä. Sos.dem. puolueen avulla hän nousi tasavallan presidentiksi. Myös Ahtisaaren eräät ulkopoliittiset näkemykset herättävät kummastusta. Ei riitä Ahtisaaren mielestä se, että Suomi hakee NATOn jäsenyyttä, vaan Suomen pitää hakea sitä jo ennen Ruotsia. Myös Venäjästä Ahtisaari luo uhkakuvia, joille ei löydy mitään järjellisiä perusteita.


Valtiopäiväneuvos Mikko Elo on Euroopan neuvoston kunniajäsen ja Vastavalkea ry:n hallituksen jäsen.