”VAPAA AJATUSTEN JA MIELIPITEIDEN VAIHTO ON IHMISTEN KALLISARVOISIMPIA OIKEUKSIA. KAIKKI KANSALAISET VOIVAT PUHUA, KIRJOITTAA JA JULKAISTA MIELIPITEITÄÄN VAPAASTI PAITSI SILLOIN, KUN HE SYYLLISTYVÄT TÄMÄN VAPAUDEN LAISSA MÄÄRITELTYYN VÄÄRINKÄYTTÄMISEEN.”
(Ranskan kansalliskokouksen julkaisema Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus [Déclaration des droits de l’homme et du citoyen] 26.8.1789; 11 artikla)
SANANVAPAUDELLA (liberté d’expression; freedom of speech; Redefreiheit, Meinungsfreiheit; libertà di parola; yttrandefrihet) tarkoitetaan oikeutta ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Sananvapaudella voidaan ymmärtää sitä valtiosääntöoikeudellista käsitettä, joka Suomessa on ilmaistu perustuslain 12 §:ssä. Sen ohella sananvapaus on kansainvälisoikeudellisesti suojattu ihmisoikeus (ks. esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 19 artikla ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artikla). Sananvapautta on pidetty myös eräänlaisena oikeudellisesta sääntelystä irrallisena yhteiskunnallisena perusarvona.
Käsitykset siitä, mitä sananvapaus arvona tarkoittaa, ovat vaihdelleet eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnallisissa ympäristöissä. Myös perusoikeutena sananvapaus on tulkinnanvarainen. Suppeimmillaan sillä voidaan ymmärtää ilmaisuvapautta eli oikeutta eri tavoin lähettää sanomia ja viestejä.
Sananvapauden rinnastaminen ilmaisuvapauteen jättää käsitteen kapea-alaiseksi. Ilmaisuvapauden merkitys on vähäinen, ellei viestillä ole vastaanottajia. Sananvapauden voidaan katsoa edellyttävän vapaata informaatioprosessia, jossa on sanoman lähettämisen vapaus, vapaat ja vapaasti valittavat välityskanavat sekä sanoman vastaanottamisen vapaus. Tällainen laaja sananvapauden määrittely kytkee sananvapauden toimintaympäristöönsä ja funktioonsa. Se korostaa sananvapauden ja joukkotiedotuksen läheistä yhteyttä ja niiden merkitystä vapaalle mielipiteenmuodostukselle. Tätä kautta sananvapautta pidetään tavallisesti yhtenä tärkeimmistä poliittisista perusoikeuksista. Perusoikeutena sillä on läheinen yhteys kokoontumisvapauteen, mielenosoitusvapauteen ja yhdistymisvapauteen.
Perustuslain sananvapaussäännös suojaa jokaisen sananvapautta sekä viestiä lähetettäessä että vastaanotettaessa kansalaisuudesta riippumatta. Suojaa annetaan kaikenlaiselle viestinnälle riippumatta sen keinoista tai välineistä. Tarkempien säännösten antaminen on pidätetty lain tasolle. Vain kuvaohjelmien (elokuvat, videot jne) rajoittaminen on mahdollista tavallisella lailla, jos se on lasten suojelemiseksi välttämätöntä.
Sananvapaussäännökset ja -määräykset ovat siinä määrin tulkinnanvaraisia ja elävä elämä niin monimuotoinen, että sananvapauden ulottuvuus ja rajat joudutaan monesti selvittämään oikeusteitse. Tämä tapahtuu oman maamme osalta viime kädessä korkeimmassa oikeudessa tai korkeimmassa hallinto-oikeudessa sekä ihmisoikeusvalituksia ratkaisevassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.
Sananvapaus ei ole käytännössä ehdotonta. Sananvapauden käyttöä rajoittavat sananvapausrikoksia koskevat säännökset.
Sananvapaus
Suomen perustuslain 12 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Lailla voidaan säätää kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta. Tämä artikla ei estä valtioita tekemästä radio-, televisio- ja elokuvayhtiöitä luvanvaraisiksi.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleessa todetaan seuraavaa: Koska näiden vapauksien käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, se voidaan asettaa sellaisten muodollisuuksien, ehtojen, rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 19 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus mielipiteen vapauteen ilman ulkopuolista puuttumista. Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaisella on sananvapaus; tämä oikeus sisältää vapauden hankkia, vastaanottaa ja levittää kaikenlaisia tietoja ja ajatuksia riippumatta alueellisista rajoista joko suullisesti, kirjallisesti tai painettuna taiteellisessa muodossa tahi muulla hänen valitsemallaan tavalla. Artiklan 3 kappaleen mukaan edellisessä kohdassa tarkoitettujen vapauksien käyttö merkitsee erityisiä velvollisuuksia ja erityistä vastuuta. Se voidaan sen tähden saattaa tiettyjen rajoitusten alaiseksi, mutta näiden tulee olla laissa säädettyjä ja sellaisia, jotka ovat välttämättömiä 1) toisten henkilöiden oikeuksien tai maineen kunnioittamiseksi, 2) valtion turvallisuuden tai yleisen järjestyksen (”ordre public”), terveydenhoidon tai moraalin suojelemiseksi.
Sananvapaus ei ole ehdotonta eikä rajoittamatonta vapautta. Sananvapauden käyttöä rajoittavat esimerkiksi monet rikoslain (RL) säännökset. Niistä keskeisimpiin kuuluvat kunnianloukkausta (RL 24:9), yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä (RL 24:8), kiihottamista kansanryhmää vastaan (RL 11:10) ja uskonrauhan rikkomista (RL 17:10) koskevat säännökset.
Kunnianloukkaus
Ihmisyksilön yksityiselämää suojataan perustuslain 10 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä 8 artiklan 1 kappaleen on katsottu antavan suojaa myös henkilön maineelle ja kunnialle (ks. esimerkiksi ratkaisu Cumpana ja Mazare v. Romania 17.12.2004, kohta 91).
Sananvapauden suojaaminen yhtäältä ja kunnian suojaaminen toisaalta voivat ristiriitatilanteissa vaatia niiden välisen kohtuullisen tasapainon määrittelemistä. Sananvapauden käyttöä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla. Rangaistaviksi on yleensä säädetty sellaiset lausumat, jotka loukkaavat toisen mainetta ja kunniaa. Toisaalta kunnianloukkausta koskevien rangaistussäännösten tulkinnassa tulee ottaa huomioon myös sananvapauden suoja (ks. esimerkiksi KKO 2009:3 kohta 5).
Kunnianloukkaus on säädetty rangaistavaksi rikoslain 24 luvun 9 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan kunnianloukkauksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi se, joka 1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka 2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista. Säännöksen 2 momentin mukaan ei 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.
Kunnia on osa perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa säädettyä yksityiselämän suojaa. Tämän vuoksi voidaan esimerkiksi rikoksesta epäillyn kunniaa koskevan suojan arvioinnissa saada tukea käytännöstä, jota noudatetaan rikokseen syyllistyneen henkilön yksityiselämän suojaa koskevassa arvioinnissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jättänyt ilmeisen perusteettomana tutkimatta korkeimman oikeuden vahvennetun jaoston tekemää ratkaisua KKO 2005:136 koskevan hakemuksen (Lappalainen v. Suomi 20.1.2009). Asiassa oli kysymys siitä, että eräässä lehdessä oli julkaistu pahoinpitelyyn, vapaudenriistoon ja heitteillejättöön syyllistyneen henkilön nimi. Hänet oli tuomittu vuoden ja yhden kuukauden vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoi, ettei rikoksista tuomitun henkilön nimen julkaiseminen ollut sellainen asianomaisen henkilön yksityisyyden suojaa loukkaava rikollinen teko, jonka perusteella olisi voitu tuomita vahingonkorvauksia.
Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2005:136 perusteluissa todetaan, ettei rikos ole siihen syyllistyneen yksityisasia. Yksityiselämään kuuluva oikeus elää rauhassa kuuluu kuitenkin lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle (kohta 10). Edelleen mainitussa ratkaisussa todetaan, että rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen ilman hänen lupaansa joukkoviestinnässä merkitsee aina jonkinasteista puuttumista asianomaisen yksityiselämään perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetussa mielessä (kohta 12).
Rikokseen tai rikoksentekijään sekä olosuhteisiin kokonaisuudessaan voi liittyä seikkoja, jotka puoltavat yleisön oikeutta saada rikoksentekijän nimi ja henkilöllisyys tietoonsa (KKO 2005:136, kohta 12). Ratkaisun perusteluissa on viitattu ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun von Hannover v. Saksa 24.6.2004 ja todettu, että on eroteltava yhtäältä ne tapaukset, joissa tiedon kertomisella edistetään yleiseltä kannalta kiinnostavista ja tärkeiksi koetuista seikoista käytävää julkista keskustelua, ja toisaalta ne tapaukset, joissa yksityiselämään puuttuvan tiedon paljastaminen olisi tarkoitettu ainoastaan tyydyttämään tietyn lukijakunnan uteliaisuutta (ks. myös ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Standard Verlags GmbH v. Itävalta 4.6.2009, kohta 52).
Arvioinnissa vaikuttavat rikoksen laatu ja sitä koskevan oikeudenkäynnin luonne sekä asian saama muu julkisuus kuin myös rikoksentekijän oma henkilö ja yhteiskunnallinen asema sekä hänen lähiympäristönsä olosuhteet (KKO 2005:136, kohta 13). Mitä julkisemmassa ja yhteiskunnallisesti tärkeämmässä yhteydessä rikos tehdään, sitä suurempi yhteiskunnallinen kiinnostavuus ja merkitys on myös rikoksentekijän henkilöä koskevilla tiedoilla (KKO 2005:136, kohta 14 ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Selistö v. Suomi 16.11.2004, kohta 51).
Ratkaisusta KKO 2005:136 ilmenee (kohta 19), että rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamisen sallittavuutta arvioitaessa on huomiota kiinnitettävä paitsi lehtikirjoituksen sisältöön ja sanomaan myös sen yleiseen sävyyn sekä otsikointiin ja kuvitukseen. Yksityiselämän loukkaamiskynnyksen ylittyminen on todennäköisempää silloin, jos rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden julkaisemisen yhteyteen liittyy muita yksityiselämän piiriin puuttuvia paljastuksia tai jos koko kirjoituksen ja siihen liittyvän kuvituksen katsotaan tapahtuneen sellaisessa epäasiallisessa ”häirinnän ilmapiirissä”, jonka ihmisoikeustuomioistuin totesi leimaa-antavaksi esimerkiksi tuomiossaan von Hannover v. Saksa 24.6.2004. Vastaavasti ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa Tammer v. Viro 6.2.2001 todettiin (kohdat 65–67), ettei artikkelissa käytettyjen loukkaavaan kieliasuun puettujen arvoarvostelmien käyttäminen ollut välttämätöntä mielipiteen ilmaisemiseksi.
Rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa on kysymys valheellisesta tiedosta tai tietoa lähellä olevasta vihjauksesta. Saman momentin 2 kohdassa on kysymys puolestaan muunlaisesta halventavasta lausumasta, joka voi olla yhtäältä tosiseikkoihin perustuva lausuma tai sitten arvostelma, jollaisen osalta ei ole mielekästä puhua lausuman totuudellisuudesta. Tätä jaottelua vastaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä jako yhtäältä tosiasiatoteamuksiin ja toisaalta arvoarvostelmiin. Esimerkiksi edellä mainitussa ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisussa Cumpana ja Mazare v. Romania 17.12.2004 on todettu, että tosiasioiden olemassaolo voidaan näyttää, mutta arvoarvostelmien totuudenmukaisuus ei ole näytettävissä (kohta 98).
Tosiasiaväitteiden kysymyksessä ollessa ihmisoikeustuomioistuin on rikosuutisten julkaisemista koskevissa, erityisesti kunnian loukkaamista koskevissa ratkaisuissaan korostanut sitä, millaiseen selvitykseen väitteet ovat perustuneet. Väitteiden esittämistavalla on erityistä merkitystä silloin, kun tiedot esitetään ennen kuin esitutkinta on käynnistetty tai asia on tuomioistuimessa ratkaistu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 6.4.2010 antamassa ratkaisussa Ruokanen ym. v. Suomi oli kysymys lehtikirjoituksesta, jossa oli asianomistajan kertomukseen perustuen väitetty, että Suomen mestaruuden voittaneen, erään pienen paikkakunnan urheilujoukkueen jäsenet olisivat mestaruusjuhlien yhteydessä raiskanneet nuoren naisen. Nämä väitteet oli esitetty tosiasiaväitteinä. Väitetyn tapahtuman toisen osapuolen näkemyksiä ei ollut kysytty eikä tuotu esille kirjoituksessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että toimittajan tuomitsemiselle kunnianloukkauksesta oli ollut riittävät perusteet.
Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa White v. Ruotsi 19.9.2006 oli kysymys Ruotsissa julkaistusta kirjoituksesta, jossa väitettiin kirjoituksessa mainitun henkilön surmanneen pääministeri Olof Palmen. Ruotsalainen tuomioistuin oli katsonut kirjoituksen olevan objektiivisesti arvioiden kunniaa loukkaava. Koska tiedot oli kuitenkin tarkastettu olemassa olevista lähteistä ja koska kysymys oli yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta, tuomioistuin oli hylännyt syytteen. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, ettei asiassa ollut ylitetty kansalliselle tuomioistuimelle kuuluvaa harkintavaltaa ja katsoi, ettei kirjoituksen kohteena olleen henkilön ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaista kunnian suojaa ollut loukattu (White v. Ruotsi 19.9.2006, kohdat 28–30).
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2000:54 oli kysymys vireillä olevaa rikosasiaa koskevan uutisen julkaisemisesta. Ratkaisussa on todettu, että uutisen otsikointi ja teksti antoivat lukijalle sellaisen käsityksen, että syytetyn syyllisyys olisi ollut selvä. Mistään ei ollut ilmennyt, että kysymys oli ollut syyttäjän kannasta ja että syytteet oli kiistetty. Ratkaisussa on kiinnitetty huomiota vireillä olevien oikeudenkäyntien selostuksien tarkkuuteen. Syytetyn leimaaminen syylliseksi kesken käsittelyn ja pelkästään toisen osapuolen kannan esiintuominen merkitsevät ennenaikaista julkista tuomiota. Myös tuomioistuinten toimintaedellytyksiä silmällä pitäen voidaan edellyttää, ettei yleisölle luoda vääriä käsityksiä ja odotuksia.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa Tammer v. Viro 6.2.2001 on todettu, että lehtiartikkelissa käytetyt viron kielen sanat merkitsivät loukkaavaan kieliasuun puettuja arvoarvostelmia, joihin turvautuminen ei ollut ollut välttämätöntä kielteisen mielipiteen ilmaisemiseksi. Kritiikki olisi voitu muotoilla turvautumatta niin loukkaaviin ilmaisuihin (Tammer v. Viro 6.2.2001, kohdat 65–67).
Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Rikoslain 24 luvun 8 §:n ja sitä edeltäneen 27 luvun 3 a §:n (908/1974) esitöistä (Hallituksen esitys 84/1974 vp, s. 3, HE 184/1999 vp, s. 31) ilmenee, ettei yksityiselämän käsitteelle ole niissä tarkoitettu antaa suppeaa tai tarkoin rajattua sisältöä. Esitöissä on todettu yksityiselämän käsitteen ytimeen kuuluvan, että yksilöllä tulee olla tietty rauhoitettu ala, johon kuuluvat asiat hänellä on oikeus pitää omana tietonaan, jos hän haluaa. Yksityiselämän piiriin kuuluvista asioista esitöissä mainitaan esimerkkeinä henkilön perhe-elämä, vapaa-ajan käyttö, terveys ja ihmissuhteet (HE 84/1974 vp, s. 3). Yksityiselämää suojataan myös totuudenmukaisten tietojen levittämiseltä (HE 184/1999 vp, s. 31). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että yksityiselämän käsitteellä on lavea merkityssisältö, joka ei ole yleisellä käsitteellä tyhjentävästi määriteltävissä (esimerkiksi Amann v. Sveitsi, 16.2.2000, suuri jaosto, kohta 65). Suomen korkein oikeus on ratkaisukäytännössään arvioinut yksityiselämän käsitettä edellä esitetyistä lähtökohdista.
Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan vain sellainen yksityiselämää koskevan tiedon tai vihjauksen oikeudeton levittäminen on rangaistavaa, joka on omiaan aiheuttamaan loukatulle vahinkoa, kärsimystä tai halveksuntaa. Tätä tulisi lainkohtaa koskevien esitöiden (HE 184/1999 vp, s. 31–32) mukaan arvioida siitä lähtökohdasta, mikä on tiedon tai vihjauksen luonne. ”On omiaan”-ilmaisulla on haluttu sulkea soveltamisalan ulkopuolelle sellaiset teot, jotka kyllä tosiasiallisesti ovat aiheuttaneet loukatulle kärsimystä, mutta vain sen vuoksi, että hän on reagoinut asiaan yllättävällä tavalla. Lainkohdassa tarkoitetun teon tulisi olla sellainen, että sen yleisesti ajatellaan aiheuttavan kärsimystä suurelle osalle sellaisia ihmisiä, joihin se kohdistuu. Vastaavalla tavalla tulisi arvioida halveksuntaa.
Rikoslain 24 luvun 8 §:ssä tarkoitettu loukkaavuus ei edellytä sitä, että tiedot sinänsä koskisivat poikkeuksellisia, arkaluontoisia tai hävettäviä seikkoja, vaan olennaista on henkilön yksityiselämän joutuminen yleisön tietoon ja puheenaiheeksi ilman asianomaisen suostumusta. On myös selvää, että julkaistujen tietojen sisällöllä ja tietojen yksityiskohtaisuudella samoin kuin sillä tavalla, jolla tiedot on hankittu, on vaikutusta yksityiselämän suojan tarpeeseen ja turvaamisen keinoihin.
Ollakseen rangaistavaa toisen yksityiselämään koskevien tietojen ja vihjausten levittämisen tulee olla oikeudetonta.
Rikoslain 24 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan rangaistavaa ei ole esittää politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivan henkilön yksityiselämästä sellaisia tietoja, jotka voivat vaikuttaa tällaisen henkilön toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä ja joiden esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Säännöksen tarkoituksena ei ole yleisesti kaventaa julkisuudessa esiintyvien henkilöiden yksityisyyden suojaa, vaan mahdollistaa sananvapauden kannalta keskeinen julkinen keskustelu ja arvostelu.
Yleisön oikeus tiedonsaantiin voi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan erityisissä tapauksissa ulottua myös julkisuuden henkilöiden yksityiselämän piiriin kuuluviin seikkoihin (von Hannover v. Saksa 24.6.2004, kohta 64, Karhuvaara ja Iltalehti v. Suomi 16.11.2004, kohta 45 ja MGN Limited v. Yhdistynyt Kuningaskunta 18.1.2011, kohta 147). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on erotellut yhtäältä ne tapaukset, joissa yksityiselämään puuttuvan tiedon kertomisella edistetään yleiseltä kannalta kiinnostavista ja tärkeäksi koetuista asioista käytävää julkista keskustelua, ja toisaalta ne tapaukset, joissa tiedon paljastaminen olisi tarkoitettu ainoastaan tyydyttämään tietyn lukijakunnan uteliaisuutta (esimerkiksi von Hannover v. Saksa 24.6.2004, kohta 65 sekä Saaristo ym. v. Suomi 12.10.2010, kohdat 66–67 ja Reinboth ym. v. Suomi 25.1.2011, kohta 86). Tältä osin voidaan viitata kansainvälisesti tunnetun mallin yksityisyyden suojaa koskevaan ratkaisuun (MGN Limited v. Yhdistynyt Kuningaskunta 18.1.2011, kohta 143). Sananvapauden suojaa voidaan tulkita kapeammin tapauksessa, jossa tiedotusvälineessä julkaistut lausumat koskivat vain henkilökohtaista elämänaluetta (Gourguenidze v. Georgia 17.10.2006, kohta 40 ja von Hannover v. Saksa 24.6.2004, kohdat 64–67 siinä viitattuine tapauksineen).
Henkilön nimenomainen tai hiljainen suostumus tekee yksityisasioista kertomisen luvalliseksi. Rikoslain 24 luvun 8 §:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 184/1999 vp s. 32) mukaan hiljaisen suostumuksen perusteella on katsottu sallituksi kertoa esimerkiksi viihdetaiteilijoiden ja muiden paljon julkisuudessa esiintyvien henkilöiden yksityisasioita. Lakivaliokunta on kuitenkin mietinnössään (LaVM 6/2000 vp s. 5) katsonut, että hiljaisen suostumuksen olettaminen on ongelmallista, koska kyse on perusoikeutena suojatusta oikeushyvästä. Ilman nimenomaista lupaa ei ole yleensä perusteltua olettaa, että henkilö olisi suostunut ainakaan yksityiselämänsä ydinalueelle kuuluvan tiedon julkistamiseen. Korkein oikeus on arvioinut suostumusedellytystä ratkaisussaan KKO 2010:39 (kohta 28) toteamalla, että yksityiselämää koskevan tiedon koskiessa useita henkilöitä tiedon levittäminen edellyttää lähtökohtaisesti kunkin suostumusta ja että jokainen voi antaa suostumuksensa vain omasta puolestaan.
Tieto voi menettää yksityisen luonteensa, jos se on tullut yleiseen tietoon. Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan MGN Limited v. Yhdistynyt Kuningaskunta 18.1.2011, kohta 147, erotellut tiedot sen perusteella, oliko henkilö itse julkistanut tiedot, jolloin ne olivat tulleet julkisen keskustelun piiriin, vai oliko kyse tiedoista, joita henkilö ei ollut itse julkistanut. Ratkaisussaan Hachette Filipacchi Associés (”Ici Paris”) v. Ranska 23.7.2009, kohta 53, olennaista merkitystä on annettu sille, että valittaja oli aiemmin erityisesti omaelämäkerrassaan paljastanut henkilöään koskevia seikkoja julkisuudessa, minkä tuomioistuin katsoi vähentävän hänen yksityiselämänsä suojan tarvetta. Myös ratkaisussa Reinboth v. Suomi, 25.1.2011, kohta 87, esitetään, ettei ollut tarpeen estää tietojen julkistamista uudelleen, kun kyseiset yksityiselämää koskevat tiedot oli jo kaksi vuotta aikaisemmin julkaistu ja ne olivat siten tulleet yleisön saataville ja mahdollisesti suurenkin ihmisjoukon tietoon.
Korkein oikeus on katsonut, että yksityisasioitaan julkisuuteen tuovan ja julkisuutta jopa hyväkseen käyttävän henkilön on lähdettävä siitä, että hänen yksityiselämänsä on ainakin aiemmin julki tuoduilta osilta tullut yleisön tietoon ja julkisen keskustelun kohteeksi. Tämän vuoksi mainitunlaisen henkilön velvollisuus sietää yksityiselämäänsä koskevaa kirjoittelua ja kommentointia on tavallista yksityishenkilöä suurempi, vaikkakin myös viihdejulkisuutta hyödyntävän henkilön on voitava saada suojaa yksityiselämänsä ja etenkin sen ydinalueen turvaamiseksi. Tiedotusvälineiden toimintamahdollisuuksien kannalta on lisäksi perusteltua katsoa, että yksityiselämäänsä itse julkisuuteen tuoneella henkilöllä saattaa olla myös korostunut toimintavelvollisuus, jollei hän halua yksityiselämäänsä tai jotakin sen osa-aluetta julkisuudessa käsiteltävän.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan
Rikoslain 11 luvun (Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan) 10 § (13.5.2011/511) (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) kuuluu seuraavsti:
”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
Saman luvun 10 a § (13.5.2011/511) (Törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan) kuuluu puolestaan seuraavasti:
”Jos kiihottamisessa kansanryhmää vastaan kehotetaan tai houkutellaan
1) joukkotuhontaan tai sen valmisteluun, rikokseen ihmisyyttä vastaan, törkeään rikokseen ihmisyyttä vastaan, sotarikokseen, törkeään sotarikokseen, murhaan tai terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn tappoon tai
2) muuhun kuin 1 kohdassa tarkoitettuun vakavaan väkivaltaan siten, että teolla selvästi vaarannetaan yleistä järjestystä ja turvallisuutta
ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.”
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hyväksynyt, että syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus otetaan huomioon tulkittaessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapautta koskevaa 10 artiklaa (ks. Jersild v. Tanska, 23.9.1994, kohta 30).
Mainittujen rangaistussäännösten soveltamisessa ja rangaistavuuden rajaamisessa on tärkeää ottaa huomioon säännöksen suhde perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suojaamaan sananvapauteen. Viestintään ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä ottaen huomioon sananvapauden merkitys kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa. Niinpä esimerkiksi maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan tai siitä vastuussa olevien ankarakaan arvostelu ei sellaisenaan täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Rangaistavaa kuitenkin on kansanryhmien uhkaaminen, solvaaminen tai panettelu.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan päätellä, että rikosoikeudelliseen seuraamukseen tuomitseminen on tullut kysymykseen sananvapauden suojasta huolimatta lähinnä silloin, kun voidaan katsoa ihmis- ja perusoikeuksia loukatun vihaan tai väkivaltaan yllyttämisen muodossa. Vihapuheiden, jotka saattoivat loukata henkilöitä tai henkilöryhmiä, ei ole katsottu ansaitsevan sananvapauden suojaa (esimerkiksi Karatepe v. Turkki, 31.7.2007, kohta 25, Erbakan v. Turkki, 6.7.2006, kohdat 56 ja 57 ja Müslüm Gündüz v. Turkki, 4.12.2003, kohdat 40 ja 41).
Sananvapauden rajoja maahanmuuttoon liittyvässä poliittisessa kirjoittelussa koskee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu asiassa Feret v. Belgia, 16.7.2009. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että kansallismielisen puolueen puheenjohtajan ja parlamentin jäsenen tuomitseminen kiihottamisrikoksesta vankeusrangaistukseen ja menettämään vaalikelpoisuutensa hänen maahanmuuttajiin kohdistamansa poliittisen arvostelun johdosta ei ollut rikkonut sananvapautta koskevaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa. Poliitikko oli kirjoituksillaan pitänyt maahan muuttaneita ulkomaalaisia rikollisina, jotka tulivat maahan käyttääkseen hyväkseen maahan asettumisestaan johtuneita etuuksia. Ratkaisun mukaan tällaiset puheet olivat omiaan herättämään yleisössä, varsinkin asioihin vähemmin perehtyneissä henkilöissä, halveksuntaa ja eräissä jopa vihaa ulkomaalaisia kohtaan. Rasistista syrjintää ja ulkomaalaisvihaa tuli vastustaa niiden kaikissa muodoissaan niin pitkälle kuin mahdollista ja silloinkin, kun puheella ei kehotettu ryhtymään mihinkään tiettyyn väkivaltaiseen tai muutoin rikolliseen tekoon. Ratkaisussa katsottiin, että valittajan asema parlamentaarikkona ei vähentänyt hänen vastuutaan ja että oli olennaisen tärkeää, että poliitikot välttivät julkisissa puheissaan ilmaisuja, jotka olivat omiaan herättämään ja ylläpitämään suvaitsemattomuutta. Käytetyt stereotyyppiset iskulauseet tai ilmaisut olivat omiaan saattamaan keskustelun järkevän väittelyn ulkopuolelle, mikä lisäsi rasististen puheiden haitallisia vaikutuksia.
Uskonrauhan rikkominen
Rikoslain 17 luvun 10 §:n 1 kohdan mukaan uskonrauhan rikkomisesta tuomitaan se, joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä.
Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että uskonnollisen yhteisön asiallinen arvostelu ei toteuta uskonrauhan rikkomisen tunnusmerkistöä. Sitä ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita. Säännöksen soveltaminen edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää myös, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle (Hallituksen esitys 6/1997 vp s. 128).
Niin kuin perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 23/1997 vp s. 3) on todettu, rangaistussäännöksen suojelukohteina ovat kansalaisten uskonnolliset vakaumukset ja tunteet sekä uskonrauha yhteiskunnassa. Säännöksen taustalla on siten sekä yleinen järjestys että toinen perusoikeus, yksilön uskonnonvapaus.
Uskonnonvapautta turvataan Suomen perustuslain 11 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklassa. Rangaistussäännöksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon perustuslain 12 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa turvattu sananvapauden suoja. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan 2 kohdan mukaan sekä uskonnonvapautta että sananvapautta voidaan lailla rajoittaa, jos se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa yleisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai muiden henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. Perustuslakivaliokunta on edellä mainitussa lausunnossaan todennut, että uskonrauhan rikkomista koskevan rangaistussäännöksen taustalla olevia, kohdassa 6 mainittuja perusteita sananvapauden rajoittamiselle voitiin pitää tuolloisen hallitusmuodon 10 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleen mukaisina (Perustuslakivaliokunnan lausunto 23/1997 vp s. 3).
Uskonrauhan rikkomista koskevan rangaistussäännöksen sisällössä on pyritty ottamaan huomioon vastakkain olevat perusoikeudet. Ne on myös säännöstä sovellettaessa sovitettava yhteen ja pyrittävä toteuttamaan rinnakkain. Perusoikeuksien keskinäinen punninta on tapauskohtaista, ja siinä on otettava huomioon muun muassa se, millaisesta, missä asiayhteydessä ja tarkoituksessa tehdystä ja kuinka voimakkaasta uskonnollisia arvoja vastaan kohdistuneesta loukkauksesta sananvapauden käyttämisessä on kysymys sekä muut olosuhteet. Tältä pohjalta on arvioitava, kuinka välttämättömänä sananvapauteen puuttumista on pidettävä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useassa yhteydessä todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohta ei juurikaan antanut mahdollisuutta rajoittaa poliittista puhetta tai keskustelua yleisesti kiinnostavista kysymyksistä ja että poliittisen keskustelun vapautta voitiin rajoittaa vain pakottavin perustein. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toisaalta korostanut sitä, että poliittisenkaan keskustelun vapaus ei ollut rajoittamaton ja että demokraattinen ja pluralistinen yhteiskunta perustui suvaitsevuuteen ja ihmisten tasa-arvoon. Sen vuoksi oikeasuhtaisia seuraamuksia saattoi olla tarpeen määrätä silloin, kun luotiin muun muassa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa tai siihen yllytettiin taikka sitä yritettiin perustella (esimerkiksi Müslüm Gündüz v. Turkki, 4.12.2003, kohdat 40 ja 41, Erbakan v. Turkki 6.7.2006 kohdat 55.iv ja 56, Karatepe v. Turkki 31.7.2007 kohta 25 ja Féret v. Belgia 16.7.2009 kohdat 63 ja 64). Kun kaiken suvaitsemattomuuden vastustaminen kuului olennaisena osana ihmisoikeuksien suojeluun, oli erittäin tärkeää, että poliitikot välttivät puheissaan lausumia, jotka saattoivat ruokkia suvaitsemattomuutta (Erbakan v. Turkki kohta 64).
Uskonnollisia kysymyksiä koskevan sananvapauden osalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on todettu muun muassa, että uskonnonharjoittajien tuli suvaita ja hyväksyä se, että toiset torjuivat heidän uskonnolliset käsityksensä tai jopa levittivät heidän uskolleen vihamielisiä oppeja. Uskonnollisten mielipiteiden yhteydessä sananvapauden käyttämiseen liittyviin vastuisiin kuitenkin sisältyi velvollisuus mahdollisimman pitkälle välttää aiheettoman hyökkääviä ja siten toisten oikeuksia loukkaavia ilmaisuja, jotka eivät mitenkään edistäneet ihmisoikeuksista käytävää julkista keskustelua. Näin ollen saattoi olla välttämätöntä kieltää tai säätää rangaistaviksi uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvat sopimattomat hyökkäykset edellyttäen kuitenkin, että toimenpiteet olivat suhteessa hyväksyttäviin päämääriin. Sananvapauden rajoitusten välttämättömyys tuli perustella vakuuttavasti (Otto-Preminger-Institut v. Itävalta 20.9.1994 kohdat 47, 49 ja 50 sekä I.A. v. Turkki 13.9.2005 kohdat 24–28).
Euroopan neuvoston yleiskokous on vuonna 2006 antanut päätöslauselman ilmaisunvapaudesta ja uskonnollisten vakaumusten kunnioittamisesta (Resolution 1510(2006) Freedom of expression and respect for religious beliefs) sekä vuonna 2007 suosituksen koskien jumalanpilkkaa, uskonnollisia loukkauksia ja vihanlietsontaa henkilöitä vastaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa perusteella (Recommendation 1805(2007) Blasphemy, religious insults and hate speech against persons on grounds of their religion). Päätöslauselma ja suositus kuvastavat pyrkimystä korostaa ilmaisunvapautta uskonnollisten aiheiden kriittisenkin käsittelyn yhteydessä ja ohjata kansallista lainsäädäntöä niin, että rangaistavaksi säädettäisiin lähinnä sellaiset uskonnollisiin aiheisiin liittyvät loukkaavat ilmaisut, jotka ovat rinnastettavissa uskonnollista ryhmää vastaan suunnattuun kiihottamiseen, väkivallan tai vihan lietsontaan taikka jotka vakavasti häiritsevät yleistä järjestystä.
Lopuksi
Sananvapaus on perustavaa laatua oleva ihmis- ja perusoikeus, joka muodostaa demokraattisen yhteiskunnan perusmuurin. Suomen perustuslain sananvapaussäännöksen keskeisenä tarkoituksena on taata kansanvaltaisen yhteiskunnan edellytyksenä oleva vapaa mielipiteenmuodostus, avoin julkinen keskustelu, joukkotiedotuksen vapaa kehitys ja moniarvoisuus sekä mahdollisuus vallankäytön julkiseen kritiikkiin (ks. Hallituksen esitys 309/1993 vp). Ydinajatukseltaan sananvapautta voidaan pitää poliittisena perusoikeutena. Sananvapaus ei kuitenkaan rajoitu vain poliittisiin ilmaisuihin, vaan sen piiriin on totunnaisesti luettu muunkin tyyppiset ilmaisut niiden sisällöstä riippumatta. Sananvapaus antaa yleisesti turvaa erilaisille luovan toiminnan ja itseilmaisun muodoille. (ibid.)
Sananvapaus on vastuullista vapautta. Sananvapauden käyttö voidaan asettaa sellaisten rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömiä kansallisen turvallisuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi taikka muiden henkilöiden oikeuksien tai maineen turvaamiseksi.
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti. Häneltä on äskettäin julkaistu tietokirja Sananvapaus : demokratian peruspilari (Livres ’Belles-Lettres’ [LB-L@windowslive.com], 2015).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti