Tyhmyyden aikakautemme
16.3.2017
16.3.2017
0
merikan yhdysvallat jo pidemmän aikaa ollut etenevän mielenvikaisuuden kourissa. Omalle sukupolvelleni tämä valkeni 1960-luvulla, kun sotateollinen kompleksi sai amerikkalaiset vakuuttuneiksi, että ellemme estä Vietnamin kansallismielistä johtajaa Ho Tši Minhiäyhdistämästä Vietnamia, ketjureaktiona seuraisi kommunistinen maailmanvallankumous. Tämä siis siitä huolimatta, että Stalin oli tappanut sukupuuttoon trotskilaiset maailmanvallankumoukselliset ja julistanut ”sosialismin yhdessä maassa”.
Kansallismieliset lännen siirtomaissa, kuten Vietnamissa ja Kuubassa, erehtyivät luulemaan, että puheet maailmanjärjestyksestä kansojen itsemääräämisoikeuden turvana koskisivat myös heitä. Ho Tši Minh auttoi USA:ta taistelussa Japania vastaan toisessa maailmansodassa. Hänen vetoomuksensa amerikkalaisavusta Vietnamin itsenäisyydelle Ranskasta sai tylyn vastaanoton presidentti Harry Trumaninhallinnolta. Minh ei kääntynyt Yhdysvaltoja vastaan ennen kuin Washington kääntyi Minhiä vastaan.
Yhdysvallat kävi Vietnamin sotaa kymmenisen vuotta. Tuo poikkeuksellinen verilöyly sotarikoksineen ei palvellut mitään muuta tarkoitusta kuin sotateollisen kompleksin vallan ja voittojen kasvattamista sekä USA:n ulkopoliittisen virkakunnan vainoharhoja.
Koska emme oppineet mitään, olemme kuluvallakin vuosisadalla toistaneet samaa virhettä. Tällä kertaa kohteena ovat valtiottomat muslimiterroristit, jotka jotenkin saatiin virallisessa amerikkalaispropagandassa sulautettua seitsemän Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtion hallituksiin. Seitsemäntoista vuotta naisten, lasten ja kylänvanhinten murhaamista, maiden infrastruktuurien tuhoamista, häiden, hautajaisten, lasten jalkapallopelien, koulujen ja sairaaloiden pommittamista: Washington on onnistunut ylittämään Vietnamin sodan rikoksensa.
Vietnamin sodan tyhmyys selvisi julkisesti vasta sen jälkipuinnissa. Sen sijaan tämän vuosisadan pahuudenvastaisen ristiretken tyhmyydestä saimme Lewis Laphamilta ajantasaisen selvityksen kerran kuussa. Laphamin Harper’sissa ja myöhemmin Lapham Quarterlyssa julkaistut esseet on nyt julkaistu kirjana Age of Folly: America Abandons Its Democracy (Tyhmyyden aikakausi: Amerikka hylkää demokratiansa).
Lapham kuuluu yhä harvalukuisempaan joukkoon intellektuelleja ajalta, jolloin oli vielä amerikkalaisia, joille totuus meni propagandalinjaan mukautumisen edelle. Kuluvalla vuosisadalla todellisuudentaju on ollut poissa muodista ja valitettavan harva on ottanut opikseen Laphamin aikalaiskritiikistä.
Laphamin kirjan nimi voisikin olla ”Tyhmyyden aikakautemme”. Kuten Laphamin kirjoituksesta käy ilmi, jokainen aikakausi on ollut tyhmä, ja Amerikka on synnystään saakka ollut hylkäämässä demokratiaansa, sikäli kuin Amerikalla koskaan on ollut demokratiaa, jota hylätä.
Harvat muistavat, että vuonna 2003 aloitetun, yhä jatkuvan Irakin sodan piti olla ”helppo nakki”, joka olisi ohi kolmessa viikossa. Sen ei pitänyt olla biljoonia dollareita nielevä katastrofi, joka se on. Meille vakuutettiin, että sota maksaisi vain 70 miljardia ja se maksettaisiin Irakin öljytuloilla. George W. Bush erotti Valkoisen talon ekonomistinsa, Lawrence Lindseyn, joka väitti, että sota tulisi maksamaan 200 miljardia. Sodan ainoat hyötyjät ovat sotateollisen kompleksin voittojen kuittaajat sekä poliisivaltiovirastot, jotka oikeutettiin ”terrorisminvastaisella sodalla”.
Lapham näkee kenraaliluutnantti Thomas McInerneyn ilmoituksessa, että Yhdysvallat aloitti ”vapautussodan Saddamin hallinnon poistamiseksi Irakista”, saman uhon, ylimielisyyden ja hegemoniapyrkimyksen, joka aiheutti muinaisen Ateenan kaupunkivaltion itsetuhon peloponnesolaissodissa.
Thukydideen Peloponnesolaissodan lukeminen, Lapham toteaa, ”on kuin lukisi The New York Timesinetusivua tai Pentagonin puolustuspoliittista selontekoa”.
Sivistyneenä miehenä Lapham hallitsee sanan säilän, ja moni kohde saakin terävän osuman: Michael Ignatieff, ”Harvardista rekrytoitu ulkopoliittisen kommentaattorin arkkityyppi”, kirjoittaa Washingtonin amerikkalaisen imperialismin puolesta ”mahtipontista, tyhjää proosaa, josta suurinta osaa on mahdoton erottaa muotitalon mainostekstistä. Vähänkin pidempää suoraa lainausta arvon professorin tekstistä voitaisiin erehtyä pitämään pilkantekona”.
Lapham kuvaa kuinka media ja turvallisuusasiantuntijat saivat ryysyisen ja kevyesti aseistetun Talibanin muutetuksi ”militantin islamin kimmeltävien sotalippujen alle tuomiopäivän taistelutantereelle järjestäytyneeksi arabisotajoukoksi”. Hän kertoo ulkopoliittisesta keskustelusta, jossa muuan asiantuntija sanoi, että on aika ”keikauttaa” Iran. Mutta Dimitri Simes, ajatushautomo Nixon Centerin johtaja pistikin paremmaksi ilmoittamalla, että on aika pudottaa atomipommi Afganistaniin, koska ”hyvin voimakas esimerkkivaikutus” saisi koko Lähi-idän tottelemaan Washingtonin määräyksiä. Kun joku arvosteli suunnitelmaa huolettomasta piittaamattomuudesta ihmiselämää kohtaan, Simes vastasi, että ”NATOn voitto Serbiassa ei tullut voittona serbien asevoimista, vaan koska olimme tehokkaita Serbian siviili-infrastruktuuria vastaan”.
Oi amerikkalaista moraalia. Vain voitolla on väliä.
Harva vaikuttaja kykeni vastustamaan houkutusta liittyä jahtaamaan Osama bin Ladenia, joka kuoli munuaisten vajaatoimintaan joulukuussa 2001, ennen kuin jahti ehti kunnolla edes käynnistyä. Lapham kertoo, kuinka Geraldo Rivera – ettei jäisi patrioottisessa pahuudenvastaisessa metsästyshengessä kenellekään toiseksi – ”matkusti Khaibarsolaan pistooli matkalaukussaan kertoen Fox-kanavan katsojilleen, kuinka hän harkitsee Osama bin Ladenin tappamista, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus jossain Tora Boran lumisilla huipuilla”.
LAPHAMIN ESSEET kuljettavat meidät läpi ajanjakson, joka ulottuu röyhkeästä ylimielisyydestä ongelmien suohon ja aina voitonjulistuksilla peiteltyyn tappioon saakka. Vuonna 2015 venäläiset joutuivat tulemaan Lähi-itään siivoamaan Washingtonin sotkut – mitä palvelusta emme ole antaneet heille anteeksi. Laphamin mukaan Harper’sin lukijat olisivat suoriutuneet paremmin USA:n ulkopolitiikan johtamisesta kuin imperiumin vartijat Washintonissa. Hän on epäilemättä oikeassa, ja samoin olisivat varmasti suoriutuneet omatkin lukijani.
LAPHAMIN ESSEET kuljettavat meidät läpi ajanjakson, joka ulottuu röyhkeästä ylimielisyydestä ongelmien suohon ja aina voitonjulistuksilla peiteltyyn tappioon saakka. Vuonna 2015 venäläiset joutuivat tulemaan Lähi-itään siivoamaan Washingtonin sotkut – mitä palvelusta emme ole antaneet heille anteeksi. Laphamin mukaan Harper’sin lukijat olisivat suoriutuneet paremmin USA:n ulkopolitiikan johtamisesta kuin imperiumin vartijat Washintonissa. Hän on epäilemättä oikeassa, ja samoin olisivat varmasti suoriutuneet omatkin lukijani.
Laphamille Yhdysvaltain hallitus on varsinainen tyhmyyden tyyssija. Hän näkee 2000-luvun USA:n hallituksissa samaa kuin Winston Churchill näki Britannian hallituksessa vuonna 1904: ”Isoja valta- ja talousintressejä kauhua herättäväksi liittoumaksi ryhmittyneenä; kotimaan korruption peittona hyökkäyssodat ulkomailla […] Saavikaupalla mielipiteitä; tuoppitolkulla patriotismia ja imperialismia; letkut kiinni julkisissa varoissa; piikki auki pubissa; kallista ruokaa miljoonille; halpaa työvoimaa miljonääreille.”
Ihan kaikki ei Laphamin kritiikissä mene oikein. Ronald Reagan ei saa reilua kohtelua eikä mainintaa ansioistaan stagflaation ja kylmän sodan lopettamisessa, vaan Lapham esittää Reaganin yhtenä rikkaiden palvelijana muiden joukossa. Lapham pääsee vasta myöhään kärryille 9/11-iskuista, mutta niin pääsi moni muukin – jopa arkkitehti Richard Gage, yli kolmetuhatjäsenisen Arkkitehdit ja insinöörit 9/11-totuuden puolesta -järjestön (Architects & Engineers for 9/11 Truth) perustaja.
Lapham ei missään sano suoraan, että 9/11 oli sisäpiirin keikka, mutta hän kuvaa taitavasti, kuinka orkesteri ja kuoro olivat mystisen valmiina soittamaan oikeaa säveltä, aivan kuten USA:n asevoimat olivat mystisen valmiina valtaamaan Afganistanin alle kuukausi 9/11:n jälkeen. Toisin sanoen, valtausjoukot olivat valmiina odottamassa tekosyytä hyökkäykseen, ja orkesteri ja kuoro olivat valmiina odottamassa 9/11-kapellimestarin tahtipuikkoa.
LAPHAM EI SÄÄSTÄ ketään, vähiten omaa yhteiskuntaluokkaansa. Nuorena miehenä hän oli yläluokan edustaja ja on tänäkin päivänä Ulkosuhteiden neuvoston (Council on Foreign Relations) jäsen. Hänen yhteiskuntaluokkansa takasi uran julkishallinnossa. Palattuaan Cambridgen yliopistosta (Iso-Britanniasta) Yhdysvaltoihin Lapham pääsi heti työhaastatteluun CIA:han, vapautta ja demokratiaa palvelevan jännittävän vakoojaelämän houkuttelemana.
LAPHAM EI SÄÄSTÄ ketään, vähiten omaa yhteiskuntaluokkaansa. Nuorena miehenä hän oli yläluokan edustaja ja on tänäkin päivänä Ulkosuhteiden neuvoston (Council on Foreign Relations) jäsen. Hänen yhteiskuntaluokkansa takasi uran julkishallinnossa. Palattuaan Cambridgen yliopistosta (Iso-Britanniasta) Yhdysvaltoihin Lapham pääsi heti työhaastatteluun CIA:han, vapautta ja demokratiaa palvelevan jännittävän vakoojaelämän houkuttelemana.
Kirjan kenties hauskimmassa osuudessa Lapham kuvaa valmistautumistaan CIA:n työhaastatteluun
lukemalla Leninin junamatkasta ja Stalinin vankiloista, Fuldan aukon leveydestä, Mustanmeren syvyydestä. Mutta minulta ei kysyttykään Brest-Litovskin rauhasta tai lokakuun vallankumouksesta.
Pöydän toisessa päässä istuneet nuoret miehet kysyivätkin kolme luokka-asemaani testaavaa kysymystä pääsyvaatimuksena paikkaan, jota he selvästikin pitivät parhaana veljeskuntana koko vapaan maailman kampuksella.
Yalen yliopiston käyneet haastattelijat halusivat todisteen Laphamin yläluokkaisuudesta ja luottivat kolmeen kysymykseen, jotka paljastaisivat, onko Lapham aito ”veli” vai ei. Laphamilta kysyttiin ensin, mikä maila otetaan bägistä tiiauspaikalla numero 13 Southamptonin kansallisella golfradalla. Seuraavaksi kysyttiin, mikä tuuli vallitsee auringonlaskun aikaan kun lähestytään purjeilla Hay Harborin kerhoa New Yorkin Fisher Islandilla. Viimeinen kysymys kuului: ”Käyttääkö Muffy Hamilton alushametta?”
Muffy oli hyvin kaunis, hyvin rikas nuori seurapiirinainen ”jota suuresti ihailtiin hänen sukupuolisten intohimojensa estottoman hehkun ansiosta”, mistä aidolla luokkaveljellä olisi kokemusta. Lapham vastasi oikein kahteen ensimmäiseen kysymykseen. Hänen kokemuksensa Muffysta rajoittuivat hänen Muffylle New Havenin miekkailukerholla sekoittamaansa drinkkiin. Hänellä oli vain toisen käden luotettava tieto, että Muffy suosi alusvaatteissaan brysselinpitsiä.
Kysymykset tappoivat Laphamin mukaan hänen mielenkiintonsa CIA-uraa kohtaan. Hän pyysi anteeksi, että oli lukenut työnkuvauksen väärin, ja käveli ulos haastattelusta. Sellainen määrä ”omahyväistä itsetyytyväisyyttä, kerskailevaa itsevarmuutta ja syntyperän korostamista kerättynä yhteen pieneen huoneeseen” loukkasi Laphamia ja paljasti hänelle asenteen, joka oli ”vähemmän sopiva tiedustelutiedon keräämiseen”.
Tiedustelun epäonnistuminen, eikä vain tiedusteluelinten kuten CIA:n, vaan tietämyksen puutteellinen taso koko johtavan luokan, poliitikkojen, median ja monien Amerikan kansalaisten keskuudessa, selittää tyhmyyden, joka on syönyt kansalaisvapautemme ja talouden näkymät kansalaisiltamme. Lapsemme eivät tunne maailman nykyhetkeä eivätkä menneisyyttä, mikä tekee heistä ”helppoja kohteita totalitaaristen toimintatapojen markkinoijille”, joista Amerikassa ei ole puutetta.
Digitaalisena aikanamme, kun sanataiturit ovat sukupuutossa, Laphamin esseiden lukeminen on todellinen nautinto meille, jotka olemme kyllin kypsiä hänen ansioitaan arvostamaan. Yksi Laphamin ansioista on, että hänen tekstinsä lukemisesta nauttii riippumatta siitä, onko hänen kanssaan samaa mieltä. Toinen tärkeä ansio on hänen taitonsa maalata sarkasmissaan realistista kuvaa tyhmyyden aikakaudestamme.
¤
¤
Tämä Teemu Huttusen suomentama artikkeli julkaistiin alun perin 9.3.2017 nimellä Our Age Of Folly.
Artikkelikuvan osat: DVIDSHUB via Flickr, manhhai via Flickr ja Sean A. Foley via Wikimedia Commons. Muokkaus: Johanna Lehtonen. Kiitos ohjaaja Jerome Thelialle luvasta käyttää Lewis Laphamin kuvaa.
Vastavalkea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti