Venäjän federaatiosta kertovan artikkelikokonaisuuden ensimmäisessä osassa keskityttiin Venäjän federaation syntyhistorian tarkasteluun. Tässä toisessa osassa käsitellään erityisesti kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n vaikutusta uuden valtion kehitykseen.

Neuvostoliiton raunioilla keinottemalla Venäjän eliitiksi

Mihail Gorbatshovin julistaman perestroikan aikana ostaminen valtion sääntelemillä hinnoilla ja jälleenmyyntivapailla markkinoilla sekä huijaaminen ja lahjonta olivat vaurastumisen pääasiallisia lähteitä. Nämä entisten virkamiesten ja puolueen jäsenten pimeät liiketoimet muuttuivat laillisiksi osuuskuntia koskevan lain tultua voimaan toukokuussa 1988.
Laki salli yksityisten liikeyritysten ja yhteisyhtiöiden muodostamisen. Ne toimivat valtionyritysjärjestelmän rinnalla. Valtionyritysten johtajat myivät (viralliseen hintaan) ”oman” valtion yrityksensä tuottamia tuotteita omille yksityisesti omistetuille ”osuuskunnilleen” (eli itselleen), ja samat tuotteet myytiin sitten vapailla markkinoilla hyvin suurella voitolla.
Vuonna 1989 osuuskuntien sallittiin luoda omia liikepankkeja ja ryhtyä ulkomaankauppaan. Kaksoishintajärjestelmän säilyttäminen johti siihen, että vuosien 1987–1989 yritysuudistukset – sen sijaan että ne olisivat rohkaisseet varsinaista kapitalistista yrittäjyyttä – tukivatkin henkilökohtaista rikastumista, korruptiota ja vääristyneen ”basaariporvariston” kehittymistä.
Entisessä Neuvostoliitossa omaisuuden alkuperäisen kasautumisen salaisuus perustui nopeaan rahaan: valtiolta varastettiin ja ostettiin yhteen hintaan ja jälleenmyytiin toiseen hintaan. Venäjän uusien ”biznesmanien” synty Brezhnevin kommunistisen kauden nomenklatuuran johdannaisena on perustunut ”apparatshik kapitalismin” kehittymiseen.
IMF:n ohjelma sai demokraattien ehdottoman tuen, koska IMF-uudistukset olivat tuon uuden kauppakapitalistiluokan kapeiden etujen mukaisia. Jeltsinin hallitus piti suoranaisesti yllä kysymyksessä olevien ”dollareilla varustettujen eliittien” (dollarieliitit) etuja. Hintojen vapauttaminen ja ruplan romahduttaminen IMF:n ohjauksessa edistivät ainoastaan väestön vähäisen osan rikastumista.
Dollareista käytiin kauppaa Interbankin valuuttahuutokaupassa. Niitä vaihdettiin myös vapaasti katukioskeissa eri puolilla entistä Neuvostoliittoa. IMF:n ja Jeltsinin hallinnon toteuttamat uudistukset tulivat merkitsemään sitä, ettei ruplaa enää pidetty vakaana ”arvon varastona”. Valtion rahayksikön arvon putoamista vauhditti osaltaan se, että tavalliset kansalaiset säilyttivät säästönsä mieluiten dollareina.
Kylmä sota oli periaatteessa, terminologisesti, sotaa ilman fyysistä tuhoamista. Sen julmassa jälkitilassa makrotalouspolitiikan välineet tulivat näyttelemään ratkaisevaa osaa lyödyn kansakunnan talouden nujertamisessa. IMF:n uudistuksia ei suunnattu markkinakapitalismin ja länsieurooppalaistyylisen sosiaalidemokratian tai pohjoismaisen hyvinvointivaltiodemokratian rakentamiseen vaan entisen vihollisen neutraloimiseen ja sen estämiseen, että Venäjästä kehittyisi merkittävä kapitalistinen suurvalta.
Lännen edistämät taloudelliset toimenpiteet tulivatkin myötävaikuttamaan kansalaisyhteiskunnan tuhoon ja perustavien yhteiskunnallisten suhteiden vääristymiseen: taloudellista aktiivisuutta muutettiin suoranaiseksi rikollisuudeksi, valtion omaisuutta ryöstettiin. Samalla harjoitettiin rahanpesua ja annettiin pääomien paeta ulkomaille. Lännen vaatimat uudistukset ovat siis tukeneet kuvatunlaista kehitystä.
Yksityistämisohjelma, valtion yritysten julkisen huutokaupan avulla, on suosinut valtion omaisuuden merkittävän osan siirtymistä järjestäytyneille rikollisille. Venäjän federaatiossa järjestäytynyt rikollisuus pääsi itse asiassa läpäisemään valtiokoneiston ja muodostamaan voimakkaan painostusryhmittymän, joka yleisesti ottaen tuki presidentti Jeltsinin suorituttamia makrotalousuudistuksia. On esitetty arvioita, joiden mukaan puolet Venäjän liikepankeista oli vuonna 1993 paikallisten mafiaryhmien hallinnassa ja puolet Moskovan keskustan liikekiinteistöistä oli järjestäytyneen rikollisuuden käsissä.
Ruplan romahtaminen tuli vaikuttamaan olennaisesti Venäjän luonnonvarojen ryöstämiseen: venäläiset kauppakapitalistit saattoivat ostaa ruplilla valtion tehtaasta öljyä, ei-rautapitoisia metalleja ja strategisia raaka-aineita ja myydä niitä kovalla valuutalla Euroopan yhteisön kauppahuoneille kymmenkertaiseen hintaan. Esimerkiksi vuonna 1992 raakaöljyä hankittiin hintaan 5.200 ruplaa (= 17 USA:n dollaria) tonnilta. Vientilupa hankittiin lahjomalla korruptoitunut virkailija ja öljy myytiin uudelleen maailmanmarkkinoilla hintaan 150 USA:n dollaria tonnilta.
Voitot sijoitettiin ulkomaisille pankkitileille tai ohjattiin (tuontitavaroiden) ylellisyyskulutukseen. Vaikka pääoman vienti ja rahanpesu olivat virallisesti laittomia, niitä helpottivat ulkomaanvaluutan vaihtomarkkinoiden sääntelyn purku ja pankkijärjestelmän uudistukset. Pääoman pakoa arvioitiin tapahtuneen yli yhden miljoonan USA:n dollarin verran kuukaudessa IMF-uudistusten ensimmäisen vaiheen aikana vuonna 1992. Poliittisen järjestelmän merkittävät jäsenet siirsivätkin ulkomaille huomattavia rahamääriä.

Talousuudistukset luovat rakennevääristymiä

Mitä osaa kapitalistinen Venäjä tulisi esittämään kansainvälisessä työnjaossa globaalin talouskriisin aikana? Kun tehtaita suljetaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa, onko Venäjän kapitalismille tilaa maailman markkinoilla? IMF:n ohjaama makrotalouspolitiikka on muovannut Venäjän suhdetta globaaliin talouteen. Uudistukset ovat pyrkineet tukemaan jalostamattomien tuotteiden, kuten öljyn, strategisten metallien ja peruselintarvikkeiden vapaata ja sääntelemätöntä vientiä, kun taas kulutustavaroita kuten loistoautoja, kestokulutustavaroita ja ruokajalosteita on tuotu vapaasti pienille etuoikeutetuille markkinoille.
Kotimaisella teollisuudella ei ole ollut mitään suojaa. Ei ole ollut myöskään mitään varotoimia, jotka olisivat tähdänneet teollisuuden elvyttämiseen tai kotimaisten raaka-aineiden jalostamiseen. Koneiden ja laitteiden hankintaluotot oli jäädytetty. Teollisuustuotannon tarvitsemien panosten (kuten öljy, energia ja kuljetus) hintojen sääntelyn purku oli viemässä Venäjän teollisuutta vararikkoon.
Elintason romahtaminen on iskenyt takaisin myös teollisuuteen ja maanviljelyyn – köyhyyden dramaattinen kasvu ei suosi kotimarkkinoiden kasvua. On ironista, että neuvostoaikaisen ”pitkien jonojen pulatalouden” tilanteesta kulutuskysyntää supistettiin siinä määrin, että ihmiset kykenivät ostamaan enää vain ruokaa.
Väestön pienen osan rikastuminen on rohkaissut ylellisyystavaroiden markkinoiden kasvua, ja nämä markkinat ovat saaneet aikaan pitkiä jonoja Moskovan dollarikauppojen eteen muodikkaalla Kuznetskyn alueella. Uusrikkaat (Les nouveaux riches) katsovat halveksien kotimaassa tuotettuja tavaroita. Halujen kohteina ovat Mercedes Benz, BMW, Pariisin haute couture -muoti ja korkealuokkainen ”venäläinen vodka”, joka on tuotu kristallipullossa USA:sta hintaan 345 USA:n dollaria. Pullon hinta on venäläisen keskivertotyöläisen neljän vuoden ansio. Ylempien tuloryhmien ”dynaaminen kysyntä” on suuntautunut kulutustuontiin, jota rahoitetaan ryöstämällä Venäjän perusluonnonvaroja.
Liike-elämän uusille eliittiryhmille koituvia valtavia voittoja on kierrätetty myös investointeihin, joissa ostetaan valtion omaisuutta hyvään hintaan tai ostetaan johtajilta ja työläisiltä, kunhan on ensin käyty läpi hallituksen yksityistämisjärjestely. Koska valtion omaisuuden kirjanpitoarvo (ruplamääräisenä) on pidetty keinotekoisesti alhaalla (ja koska rupla oli niin halpa), valtion omaisuutta on saattanut saada käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.
Huipputeknisen rakettituotantolaitoksen on voinut hankkia maksamalla miljoona USA:n dollaria. Moskovan keskustan hotellin on kyennyt ostamaan vähemmällä kuin asunnon Pariisista. Lokakuussa 1992 Moskovan kaupunginhallitus pani suuren määrän asuntoja huutokaupattavaksi, ja tarjousten tuli alkaa kolmesta ruplasta.
Vaikka entiset puoluevirkailijat, uusi liike-elämän eliitti ja paikalliset mafiaryhmät olivat lopulta ainoita ihmisryhmiä, joilla oli rahaa ja edellytyksiä hankkia omaisuutta, heillä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa taitoa tai neuvokkuutta Venäjän teollisuuden johtamiseen. On epätodennäköistä, että heillä olisi vahva ja ratkaiseva rooli Venäjän talouden rakentamisessa. Tämä kauppahuone-eliitti voi menestyä paljolti vain suhteillaan ulkomaiseen pääomaan.
Talousuudistukset suosivat maan omien tuottajien syrjäyttämistä ja sitä, että ulkomainen pääoma ottaa haltuunsa kansantalouden suuria sektoreita yhteisyrityksiä muodostamalla. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset tupakkajätit Marlboro ja Philip Morris ovat jo hankkineet itselleen valtion tuotantolaitoksia Venäjän markkinat mielessään. British Airways on päässyt kotimaisille lentolinjoille Air Russian (yhteisyritys Aeroflotin kanssa) kautta.
Kevyen teollisuuden tärkeitä alueita on oltu sulkemassa ja korvaamassa tuonnilla, kun taas yhteisyritykset ovat ottaneet haltuunsa Venäjän talouden eniten voittoa tuottavia sektoreita, kuten armeijateollisen kompleksin huipputekniikan yrityksiä.

Venäläinen sotateknologiaosaaminen kelpaa länteen

Vientituotantoa on kehitetty huipputekniikan aloilla. Se on ollut hyvin tuottava liiketoiminnan alue: Lockheed Missile and Space Corporation, Boeing ja Rockwell International muiden joukossa ovat iskeneet silmänsä avaruus- ja lentokoneteollisuuteen.
Eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset huipputeknologian yhtiöt – sotateollisuus mukaan lukien – ovat saattaneet hankkia venäläisten tiedemiesten palveluksia kuituoptiikan, tietokonesuunnittelun, satelliittitekniikan ja ydinfysiikan aloilla palkalla, joka on ollut keskimäärin alempi kuin 100 USA:n dollaria kuukaudessa eli ainakin 50 kertaa halvemmalla kuin Piilaaksossa (Silicon Valley). Entisen Neuvostoliiton alueella on 1,5 miljoonaa tiedemiestä ja insinööriä. He ovat huomattavan suuri ”halvan inhimillisen pääoman” reservi.
Makrotalouspolitiikka on vahvistanut länsimaisten huipputekniikkayhtiöiden ja sotateollisuuden etuja, koska se on heikentänyt entisen Neuvostoliiton avaruus- ja lentokone- sekä huipputeknistä teollisuutta ja estänyt Venäjän federaatiota itsenäisenä kapitalistisena suurvaltana kilpailemasta maailman markkinoilla. Kykyjä ja tieteellistä tieto-taitoa on mahdollista ostaa, ja tuotantolaitteet voi joko ottaa haltuun tai sulkea.
Suuri osa armeijateollisesta kompleksista kuuluu puolustusministeriön toimivaltaan. Sen johdolla useat ”konversio-ohjelmat”, joista on neuvoteltu NATOn ja länsimaiden puolustusministeriöiden kanssa, ovat pyrkineet lakkauttamaan tuon kompleksin – myös sen siviiliosan – ja estämään Venäjää tulemasta mahdolliseksi kilpailijaksi maailmanmarkkinoilla.
Konversiotoimien tarkoituksena on ollut konkreettisesti viedä Venäjältä sotilaallinen tuotantokyky siten, että länsimainen pääoma voisi samaan aikaan vallata Venäjän tietopohjan (intellektuaaliset omistusoikeudet) ja inhimillisen pääoman mukaan lukien Venäjän tiedemiehet, insinöörit ja tutkimuslaitokset ja hallita niitä. AT&T Bell Laboratories on hankkinut itselleen yhteisyrityksen kautta kokonaisen tutkimuslaboratorion kaikki palvelut Moskovan yleisen fysiikan instituutissa. McDonnell Douglas on tehnyt samanlaisen sopimuksen mekaniikan tutkimuslaitoksen kanssa.
Yhden konversiomenettelytavan puitteissa sotilaslaitteistoja ja teollista pääomaa on muutettu ”romumetalliksi”, joka on myyty maailman hyödykemarkkinoilla. Näiden kauppojen tuotot on sijoitettu puolustusministeriön alaiseen rahastoon, jota voisi käyttää pääomatavaroiden tuontiin, velanhoitovelvoitteiden maksamiseen tai yksityistämisohjelmiin suuntautuviin sijoituksiin.
Vuoden 1992 uudistuksista lähtien moni valtionpankki ja joitakin 2000 liikepankista on romahtanut entisen Neuvostoliiton alueella. Mainituista pankeista 500 on sijainnut Moskovassa. Teollisuuden romahtamisen myötä ainoastaan vahvimmat pankit ja sellaiset, joilla on ollut yhteyksiä kansainvälisiin pankkeihin, ovat säilyneet hengissä. Tällainen tilanne on suosinut ulkomaisten liikepankkien ja yhteisyrityspankkien tunkeutumista Venäjän pankkijärjestelmään.
IMF:n ohjelman yhtenä tarkoituksena oli lakkauttaa ”ruplavyöhyke” ja heikentää entisten neuvostotasavaltojen välistä kaupankäyntiä. Entisiä tasavaltoja rohkaistiin alusta asti luomaan omat rahayksikkönsä ja keskuspankkinsa IMF:n tarjoamalla teknisellä avulla. Prosessi edisti ”taloudellista balkanisoitumista”: ruplavyöhykkeen romahtamisen myötä kehittyi alueellinen taloudellinen valta, joka palveli paikallisten suurliikemiesten ja virkamiesten ahtaita etuja.
IMF:n läpiajamat uudistukset ovat johtaneet muun ohella Ukrainan ja Venäjän välille kehkeytyneisiin katkeriin finanssi- ja kauppariitoihin. Kun kaupankäyntiä muun maailman kanssa on liberalisoitu, niin uusia ”sisäisiä rajoja” on pystytetty estämään tavaroiden ja ihmisten liikkumista Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) sisällä.

Parlamentti ja hallitus riidoissa IMF:n talousohjelmasta

IMF:n vaatimat uudistukset pääministeri Jegor Gaidarin kaudella ajautuivat varsin nopeasti umpikujaan, käytännössä jo loppuvuodesta 1992. Jeltsinin hallinnolla oli Venäjän federaation parlamentissa ja keskuspankissa varteen otettava oppositio. IMF joutui myöntämään, että jos hallituksen oli määrä päästä rahoitusvajetta koskevaan tavoitteeseen, niin jopa 40 prosenttia tehtaista olisi jouduttu sulkemaan.
Keskuspankin johtaja Viktor Gerashtshenko teki Kansalaisliitto-puolueen puheenjohtajan Arkadi Volskin vaatiman päätöksen laajentaa valtionyritysten luottoa IMF:n neuvojen vastaisesti. Samalla terveydenhuollon, opetuksen ja eläkkeiden kustannuksia leikattiin rajusti. Volskin Kansalaisliitto-puolue oli laatinut vaihtoehtoisen ohjelman syyskuussa 1992.
Huolimatta Jegor Gaidarin aiemmin tapahtuneesta siirtämisestä pois pääministerin paikalta vuoden 1992 parlamenttikriisin aikana Kansalaisliiton ohjelmaa ei lainkaan toteutettu. IMF myöntyi kuitenkin keskustalaisen Kansalaisliiton ”vähemmän puhdasoppisen” lähestymistavan mahdollisuuteen vuoden 1992 lopulla ennen Gaidarin erottamista.
Vuoden 1993 alussa hallituksen ja parlamentin suhde kulki kohti avointa välirikkoa. Parlamentin lainsäädäntövalta hallituksen budjetti- ja rahapolitiikkaa koskien heikensi IMF:n ohjelman ”joustavaa toimeenpanoa”. Parlamentti oli hyväksynyt lainsäädännön, joka hidasti valtiollisen teollisuuden yksityistämistä, asetti rajoituksia ulkomaisille pankeille ja rajoitti hallituksen kykyä leikata tukiaisia ja sosiaalimenoja.
Uudistusten vastustaminen oli pitkälti alkanut hallitsevien poliittisten eliittien sisältä, maltillisesta keskustalaisesta ryhmittymästä, johon kuului Jeltsinin entisiä yhteistyökumppaneita. Edustaessaan parlamentissa vähemmistöä Kansalaisliitto, johon kuului myös Arkadi Volskin johtama teollisuusmiesten liitto, suosi kansallisen kapitalismin kehittämistä, vaikka se samalla vaati vahvaa roolia keskusvaltiolle. Keskeisiä Jeltsinin ja parlamentin välisen vastakkainasettelun poliittisia hahmoja, kuten Aleksandr Rutskoita ja Ruslan Hasbulatovia, ei siten voi luokitella ”kovan linjan kommunisteiksi”.
Hallitus ei kyennyt kokonaan ohittamaan parlamentin lainsäätäjiä. Niinpä parlamentin molemmat huoneet syrjäytettiin 21.9.1993 presidentin asetuksella. Pari päivää myöhemmien, syyskuun 23. päivänä IMF:n toimitusjohtaja Michel Camdessus vihjasi, että IMF:n järjestelmän muuntamisjärjestelyyn (Systemic Transformation Facility, STF) kuuluvaa kolmen miljardin USA:n dollarin suuruista toista nostoerää ei tulisikaan, koska Venäjä oli jättänyt noudattamatta sitoumuksiaan paljolti parlamentin syrjäyttämisen takia. STF-laina on muodoltaan samanlainen kuin rakennesopeutuksen lainat, joita neuvotellaan velkaantuneiden kolmannen maailman maiden kanssa.
Presidentti Clinton ilmoitti Vancouverin huippukokouksessa huhtikuussa 1993, että länsimaiden ”apu” oli sidottu ”demokraattisen uudistuksen” toteuttamiseen. IMF:n ja länsimaisten velkojien asettamia ehtoja saattoi kuitenkin noudattaa vain erottamalla määräajaksi koko parlamentin. Valkoisen talon rynnäköinti eliittijoukkojen ja kranaatinheittimien kanssa oli siten paljolti suunnattu poliittisen toisinajattelun neutralointiin nomenklatuuran sisällä sekä Moskovassa että maakunnissa IMF:n tyylisen uudistuksen vastustajista eroon pääsemiseksi.
G7-maat olivat hyväksyneet presidentti Jeltsinin molemmat huoneet syrjäyttävän asetuksen jo ennen asetuksen muodollista toimeenpanoa. G7:n jäsenvaltioiden Moskovan lähetystöille oli tiedotettu asiasta hyvissä ajoin. Syyskuun 21. päivänä 1993 presidentin asetuksen antamisen jälkeen tuli heti joukko muita asetuksia, joiden tarkoituksena oli nopeuttaa talousuudistuksia ja täyttää Venäjän hallituksen vuoden 1993 toukokuussa allekirjoittamaan IMF:n lainasopimukseen sisältyneet ehdot: lainanantoa tiukennettiin välittömästi, korkokantaa nostettiin ja ryhdyttiin toimiin yksityistämisen ja liberalisoinnin nopeuttamiseksi. Talousministeri Boris Fjodorovin sanoin: ”[nyt vapaana parlamentin valvonnasta] Me voimme tehdä millaisen budjetin vain haluamme.”
Presidentti Jeltsinin asetuksen ajoitus oli hyvin valittu. Jeltsinin talousministeri Fjodorovin oli määrä tiedottaa asiasta G7-maiden talousministerien kokoukselle 25. syyskuuta, jolloin ulkoministeri Andrei Kosyrev oli Washingtonissa tapaamassa presidentti Clintonia. IMF:n ja Maailmanpankin vuosikokouksen oli suunniteltu alkavan Washingonissa 28. syyskuuta.
Lokakuun 1. päivä oli määrätty päiväksi, jolloin IMF:n valmiuslainasta päätettäisiin Frankfurtissa pidettävässä kokouksessa. Viikko myöhemmin pidettäisiin saksalaisen Deutsche Bankin johdolla Lontoon klubin liikepankkivelkojien kokous, ja 12. joulukuuta presidentti Jeltsinin oli määrä matkustaa Japaniin aloittamaan neuvottelut Kuriilien saarten kohtalosta velkahelpotuksen ja japanilaisen ”avun” vastineeksi.
Parlamentin hajottamisen jälkeen G7-maat ilmaisivat vahvan toiveensa, että viime aikojen kehitys auttaisi Venäjää saavuttamaan ratkaisevan läpimurron markkinauudistusten tiellä. Saksan talousministeri Theo Wagel sanoi, että Venäjän johtajien täytyi tehdä selväksi, että talousuudistukset jatkuisivat, tai muuten he menettäisivät kansainvälisen rahoitusavun. Michel Camdessus ilmaisi toiveen, että Venäjän poliittiset tapahtumat vauhdittaisivat talousuudistusprosessia.

IMF vaatii lisää markkinataloutta, lisää köyhyyttä

Länsimaiden antamasta rohkaisusta huolimatta IMF ei ollut vielä valmis näyttämään Venäjälle vihreää valoa. Keskuspankin Kansalaisliittoon myönteisesti suhtautuva johtaja Gerashtshenko valvoi yhä muodollisesti rahapolitiikkaa. Syyskuun lopulla vuonna 1993, parlamenttikapinoinnin kiihkeinä aikoina, Moskovassa vieraillut IMF:n valtuuskunta oli neuvonut Camdessus’tä, että hallituksen ilmoittamat tukien leikkaukset ja luotonannon rajoitukset olivat riittämättömiä.
Syyskuun 1993 talousasetusten vaikutus oli lähes välitön: päätös energian hintojen lisävapauttamisesta ja korkokannan korottamisesta edesauttoivat suurta osaa Venäjän teollisuudesta suistumaan vararikkoon. Valtion leivänjakeluyhtiön Roshlebroduktin sääntelystä luopuminen lokakuun puolivälissä 1993 johti siihen, että leivän hinnat nousivat yhdessä yössä kolmin- tai nelinkertaisiksi.
Tämä Venäjän kansan köyhdyttämisen ”toinen aalto” tapahtui sen jälkeen, kun kansan ostovoimaa oli jo vuonna 1992 vähennetty noin 86 prosentilla. Koska kaikki tuet oli rahoitettu valtion budjetista, niin säästynyt raha voitiin suunnata uudelleen Venäjän ulkomaanvelan hoitoon – kuten IMF oli neuvonut.
Syyskuun 1993 tapahtumien jälkeen talousministeri Fjodorov ehdotti rahoitusjärjestelmän uudistusta. Uudistus noudatti kaavaa, jonka Maailmanpankki oli pakottanut kolmannen maailman maille. Se vaati ”verotuksellista autonomiaa” tasavalloille ja paikallishallituksille sekä leikkasi varojen virtaa Moskovasta muille alueille ja ohjasi keskusvaltion talousvaroja takaisinmaksuun velkojille. Uudistusten seurauksena valtiontalous romahti, ja tapahtui taloudellista ja poliittista ”balkanisoitumista”. Länsimaisen ja japanilaisen pääoman asema vahvistui Venäjällä.
Vuonna 1993 uudistukset Venäjän federaatiossa olivat johtaneet Venäjän vaurauden valtavaan rosvoukseen, mikä puolestaan johti reaalivarojen huomattavaan virtaan maasta ulos. Maksutaseen vaje oli 40 miljardin USA:n dollarin suuruinen vuonna 1993, muutama miljardi vajaa sama määrä, jonka G7-maat olivat luvanneet Venäjälle apua Tokion huippukokouksessa vuonna 1993.
Suurin osa lännen antamasta ”avusta” oli kuvitteellista. Apu tuli paljolti lainojen muodossa pikemminkin kuin suorana avustuksena ja se palveli läntisestä näkökulmasta hyödyllistä tarkoitusta laajentaa Venäjän ulkomaan velkaa – noin 80 miljardin dollarin suuruiseksi vuonna 1993 – vahvistaen länsimaisten velkojien otetta Venäjän taloudesta.
Velkojat käsittelivät Venäjää pitkälti kuten kolmannen maailman maata: kaikkiaan 43,4 miljardin USA:n dollarin suuruisesta vuonna 1993 luvatusta määrästä maksettiin tosiasiallisesti ainoastaan vajaat 3 miljardia. Sitä paitsi Pariisin klubin kanssa saavutettu, ensi silmäyksellä ”jalomielinen” sopimus, joka koski Venäjän ulkomaanvelan maksuaikataulun muutosta, antoi Moskovalle käytännössä varsin lyhyen hengähdystauon. Vain neuvostoaikana koitunut velka oli määrä järjestää uudelleen. Jeltsinin hallituksen – ironista kyllä paljolti talousuudistusten takia – hankkimat velat jätettiin noista neuvotteluista pois.
Mitä tulee kahdenvälisiin lupauksiin, niin presidentti Clinton tarjosi Venäjälle niukat 1,6 miljardia USA:n dollaria Vancouverin huippukokouksessa vuonna 1993. 970 miljoonaa dollaria oli lainoja, lähinnä ruoan hankintaan yhdysvaltalaisilta viljelijöiltä, ja 630 miljoonaa oli Venäjän maksurästejä yhdysvaltalaisesta viljasta, joka oli määrä rahoittaa USA:n maatalousministeriön Ruokaa edistystä varten -ohjelman puitteissa. Siten Venäjä olisi samalla pohjalla kuin – lain numero 480 mukaan – yhdysvaltalaista ruokaa saavat Saharan eteläpuolisen Afrikan maat.
Parlamentaarisen opposition eliminointi syyskuussa 1993 johti välittömästi muutokseen Moskovan velkaneuvottelustrategiassa liikepankkien kanssa. Venäjän neuvotteluryhmä ei vaatinut Venäjän liikepankkivelkojen kumoamista tai ”poistoja” Lontoon klubin kokouksissa Frankfurtissa lokakuussa 1993, vain neljä päivää sen jälkeen kun Valkoinen talo oli vallattu rynnäköllä. Ehdotetun järjestelyn mukaan maksupäivää lykättäisiin tilapäisesti, ja 24 miljardia USA:n dollaria 38 miljardin suuruisesta liikepankkivelasta saisi uuden maksuaikataulun.

Velkaa laajentavat velanmaksuohjelmat

Moskovan neuvotteluryhmä suostui kaikkiin Lontoon klubin ehtoihin, mutta Venäjä kieltäytyi luopumasta suvereenista oikeudellisesta immuniteetistaan eli suojista siihen maan ulkopuolelta kohdistuvien oikeustoimien vaikutuksia vastaan. Immuniteetista luopuminen olisi antanut velkojapankeille oikeuden käydä Venäjän valtionyritysten kimppuun ja takavarikoida reaaliomaisuutta, jos velanhoitovelvoitteita ei täytettäisi.
Liikepankeille tämä asia ei ollut mikään muodollisuus: Venäjän talouden romahtamisen, maksutasekriisin ja Pariisin klubille maksettavien velanhoitovelvoitteiden kasautumisen seurauksena Venäjää oltiin sysäämässä ”tekniseen moratorioon” eli käytännössä konkurssiin.
IMF:n talouslääkettä ei määrätty vain velanhoitosuoritusten varmistamiseksi vaan pyrkimys oli myös laajentaa velkaa. Uudistukset olivat omiaan rampauttamaan valtion taloutta ja lisäämään siten riippuvuutta ulkomaisesta velasta. Toisaalta velkavelvoitteita koskeva maksukyvyttömyys avasi tietä kohti uutta kriittistä vaihetta Moskovan ja velkojien suhteissa. Venäjä pantiin velan ja rakennesopeutuksen pakkopaitaan: valtion menoja leikattiin raa’asti valtion varojen saamiseksi velkojille.
Kun kriisi syveni, väestöstä tuli yhä eristyneempi ja haavoittuvampi. Demokratia oli muodollisesti pystytetty, mutta kansanjoukoista erottautuneet poliittiset puolueet edistivät pääasiassa kauppiaitten ja virkamiesten etuja. Yksityistämisohjelman vaikutus työllisyyteen oli tuhoisa: yli 50 prosenttia tehtaista oli ajettu vararikkoon vuoteen 1993 mennessä.
Armeijateolliseen kompleksiin kuuluvia ja valtion luotoista ja hankinnoista riippuvaisia kokonaisia kaupunkeja Uralilla ja Siperiassa oltiin sulkemassa. Virallisten lukujen mukaan vuonna 1994 noin 33 000 velkaantuneen yrityksen – joiden joukossa valtion teollisuusyhtiöitä ja kollektiivitiloja – työntekijät eivät saaneet palkkojaan säännöllisesti.
Entisen Neuvostoliiton alueella ja erityisesti Venäjän federaatiossa vuosina 1992–1993 Lännen vaatimuksista ja painostuksesta toteutetut globaalin kapitalistisen (uusliberalistisen) talousjärjestelmän ohjelmat eivät merkinneet ainoastaan väestön jatkuvaa köyhtymistä ja valtavaa työttömyyttä.
Venäjän federaation yhteiskunnan kudos oli pirstoutumassa paljon syvemmältä. Pirstoutumiseen kuului maan instituutioiden tuhoaminen sekä koko federaation luhistuminen ja lopulta mahdollinen hajoaminen – Neuvostoliiton hajoamisen tavoin.

Kommentti

Lännen kapitalistisen [uusliberalistisen] globaalitalouden kriitikot ovat korottaneet varoittavan äänensä: Maailman rauhan nimissä G7-maiden politiikantekijöiden olisi huolellisesti arvioitava toimiensa seuraukset. Globaalit geopoliittiset ja turvallisuusriskit ulottuvat pitkälle.
George W. Bushin hallinnon imperialistinen ja aggressiivinen voimapolitiikka on osoittanut, ettei mitään ole opittu. Venäjän federaatiota ympäröivää ”saartorengasta” on asteittain kiristetty. Hypervallan pitkälle edenneet suunnitelmat sisältävät ohjuskilven rakentamisen Keski-Eurooppaan. Presidentti Putin onkin jo varoittanut uuden kilpavarustelun vaaroista.
Näkymät ovat huolestuttavat. Ainoan supervallan ja EU:n Venäjän federaatioon kohdistamat kauppasaartotoimet ovat kärjistäneet tilannetta entisestään. Oman maamme taloudelle kauppasaartoon osoittautunut varsin tuhoisaksi. On kiinnostavaa seurata, miten Saksa tulee asiassa etenemään.
Kun otetaan huomioon Saksan taloudellisen realismin taju, prognoosi näyttäisi puhuvan kauppasaarron asteittaisen purkamisen puolesta. Kiinnostavaa on myös se, miten Trump korttinsa pelaa. Onko mies nimensä väärti? Trumphan merkitsee valttia ja valttikorttia.
TK
”Jos tullaan toimeen ja jos Venäjä todella auttaa meitä, miksi kukaan ylläpitäisi pakotteita, jos joku tekee joitain todella hienoja asioita?”
(Trump Venäjän vastaisista pakotteista WSJ:n haastattelussa 13. tammikuuta 2017)
¤

Lähteitä

Chossudovsky, Michel: Köyhyyden globalisointi. Suomennos Heikki Älli. 2. painos. Like. Keuruu 2004.
Kuorsalo, Anne Susiluoto, Ilmari Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Edita. Helsinki 1999.
Sailas, Anne Susiluoto, Ilmari Valkonen, Martti: Venäjä: jättiläinen tuuliajolla. 3. painos. Edita. Helsinki 1996.
Seppänen, Esa: Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa: suomalaiset vallankaappausten melskeissä. Tammi. Jyväskylä 2001.
Venäjän historia. Päätoimittaja Heikki Kirkinen. Uudistettu laitos. Otava. Keuruu 2002.
Yergin, Daniel ja Thane Gustafsson: Venäjä 2010 ja sen merkitys maailmalle: CERA:lle laadittu raportti. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava. Keuruu 1995.


Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
Artikkelikuva: Pixabay

Lue myös