LOPPIAISEN JÄLKEEN

Pakkaset paukkuivat, snögeä satoi.
Oma selkäni oli flygarireissusta sohjona.
Kävin tsiigaamassa faijaa Loppiaisen jälkeen.

Nappasin faijan suljetulta ryhmäkodin puolelta.
Jengi tsittasi ja torkkui telkkarin ääressä.
Yks starba lusikoi mutsinsa kitaan sosekeittoa.

Avattujen kämppien bunkissa goisasi
fogelinnokkaisia, ikiaikaisia naisia.
Niiden montut olivat auki ikuisuutta varten.

Pukkasin faijaa Kauppakartanonkadulla.
Pyörätuoli kulki iisimmin sulaneissa kohdissa.
Jätimme Ystärin skuttagrundin väliin.

Ollessaan 40-luvulla kirjaputiikissa tsupparina
faija roudasi tavarafillarilla kniigoja
asiakkaille Stadin gartsoja sotkien.

Stadin sininen dösä suhasi ohitsemme.
Faija ei tsennannut sen skujaavan himaan.
Mutsi budjasi yhä Stadin luukussa Puotilassa.

Faija oli kuulunut nuorena, polleena kollina
Haapiksen pesiskentsun jengiin.
Messiin valkattiin lähinnä Sörkan kundeja.

Jengit flaidasivat iltaisin toisiaan vastaan.
Joillain oli bakeliitista duunattuja nyrkkirautoja.
Toisinaan joukkotappeluissa sai dunkkuun.

Aina ei ollut kliffaa, mutta nälkä oli aina.
Skulattiin pesistä, knekkailtiin ja jorattiin.
Brena ja lusiminen pilas monen hyvän kundin elämän.

Narkkarit treffas toisiaan Porthaninkadun Sevillassa.
Oli niitä silloinkin, sodan jälkeen vielä enemmän.
Vesilestin heitto ja hakumiehen ohari olivat paskoja tikkejä.

Gamlana gubbena, faijan stoorit sluuttaavat
yleensä kaverien delaamiseen sodan, brenkun,
syöpien tai sydärin takia.

Kun aikalaiskaverit on pistetty skrubuun,
alkaa muistoihin takertuva, yksinäinen vanhuus.
Mennyttä ei saa koskaan takaisin.

Matti Laitinen
10.1.2017