Maailmanparannuksen pimeä puoli

Jutellessani ystävieni kanssa saatan huomata kuinka kasvissyönti, reilu kauppa, kestävä kehitys ja ihmisoikeustyö nivoutuvat yhteen. Jokaisen näistä voisi laittaa lainausmerkkeihin. Kasvissyönti antaa ehkä selkeimmän esimerkin käytöksestä, jota voisi kuvata englanninkielen käsitteellä opt-out, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa totutusta mallista luopumista. Ihan hyvä juttu, ei siinä mitään.

Seuraavan askeleen löydämme 'reilusta kaupasta'. Vanhan mallin hylännyt henkilö tai ryhmä haluaa muuttaa toimintatapoja omien ihanteiden mukaiseksi. Innostuksen vallassa puhutaan maailman muuttamisesta, mikä ei tietenkään ole mahdollista, maailma on sellainen kuin se on. Voimme muuttaa vain omaa käyttäytymistämme ja omaa poliittista järjestelmäämme, ja kun se onnistuu vain yksilön tai pienen ryhmän osalta, herää halu muuttaa muiden ihmisten ja vieraiden maiden käytäntöjä.

Tässä tulevat kuvaan ihmisoikeustyö ja kestävä kehitys. Jälleen kyse on ainakin yleisessä mielessä ihan hyvästä jutusta. Pulma on siinä, että ne henkilöt, jotka eivät onnistuneet muuttamaan omaa valtiotaan, hakevat oikeutusta omille asenteilleen ja toiveilleen puuttumalla muiden maiden asioihin. Kyse on sijaistoiminnasta, jolla paikataan alkuperäistä epäonnistumista. Ongelmaksi tämä muuttuu sen vuoksi, että muiden tekemisten muuttaminen on vieläkin vaikeampaa kuin omien.

Tässä vaiheessa epäonnistunut sijaistoiminta uhkaa muuttua itsepetokseksi. Valtamedia ja Suomessa pääosin myös vaihtoehtoinen media antaa maailman tapahtumista sangen rajoittuneen kuvan, jossa Suomi edustaa vapautta ja inhimillisyyttä, ja länsimaiden geopoliittiset vastustajat pakkovaltaa ja julmuutta. Maailmanparantajille on edullista hyväksyä tämän mielikuvan pääpiirteet. Sitä helpottavat vääristellyt tilastot (Volkswagen jne.).

Näin ollaan kierretty täysi ympyrä. Hyvä tahdosta sijaistoimintaan, itsepetoksesta peiteltyyn lahjontaan, moraalisesta ylimielisyydestä tuhopolitiikan pehmeäksi voimaksi.

Tätä miettiessäni luin David Carpenterin hienon kirjoituksen Englannin suuresta kapinasta vuonna 1381 ja Neal Aschersonin lattean tuntuisen sepustuksen Adolf Hitleristä (London Review of Books, 2 June 2016). Molemmista löytyi seikkoja, jotka liittyvät tiivisti näihin mietteisiin.

Porukat uskovat vakaasti sellaisiin järjestöihin, jotka ajavat ihmisoikeuksia ja kehitysmaa-apua. Myös reilua kauppa ja kestävää kehitystä edistävät tahot nauttivat laajaa kannatusta. Niiden perinpohjaista kyseenalaistamista pidetään joko pilailuna tai tahallisena ärsyttämisenä. Myös usko vapaaseen lehdistöön, edistykselliseen koululaitokseen ja virkamiesten lahjomattomuuteen on vankka.

Eräissä kirjoituksissani olen omasta mielestäni pystynyt osoittamaan, että nuo uskomukset perustuvat harhakuvitelmiin. Väitän vahvasti, että tässä maassa hallitsee järjestelmä, joka on sekä tuhoisa, valheellinen että julma. Vihreä-liike on mainio esimerkki. Sen alkuperäisistä tavoitteista ei ole olennaisessa ja käytännöllisessä muodossa toteutunut juuri mikään. Sen sijaan, että se näkisi julman totuuden ja tekisi siitä tarvittavat johtopäätökset, se hyväksyy vallitsevat harhaluulot Suomen hyveellisyydestä ja yrittää toimia vallitsevan mallin pohjalta.

Ja koska Vihreät eivät voi muuttaa läpeensä epäekologista mallia eikä puuttua rakenteelliseen väkivaltaan, se keskittyy elämäntapakysymyksiin (esim. vähemmistöjen oikeudet) ja ulkopolitiikkaan. Toisaalta siitä on tullut yksi monista kansalaisjärjestöistä ja pienistä poliittista puolueista ja toisaalta länsimaisen geopolitiikan ase, mikä tarkoittaa tuhoisan sotapolitiikan edistämistä. Näin on luonnonsuojeluhalu muuttunut käytännössä ekologisen tuhon edistämiseksi. Kyse on epäonnistumisen jälkeisestä itsepetoksesta.

Laajemmin ottaen suomalainen yleisö on mennyt samaan ansaan kuin saksalainen vastaava 1930-luvulla. Saksassa teollisuus rahoitti kansallissosialistien nousun työväenliikkeen tuhoamiseksi, Suomessa vastaavat toimijat onnistuivat lietsomaan Venäjän vastaisen joukkohysterian, jossa Vihreillä on keskeinen asema.

Jokaiseen huolestuneeseen lausuntooni ihmiset vastaavat lähes samoin sanoin, joita minä käytän, mutta esittäen että varsinainen ongelma onkin Venäjän käyttäytyminen. Kansalaiset eivät tunnista sotapolitiikkaa, koska se esitettään huolestuneena rauhanpolitiikkana. Tästä pääsemme 1930-luvun Saksaan. Maa oli edellisen sodan ja talousromahduksen jäljiltä vereslihalla ja kansalaiset olivat yhtä huolestuneita sodan mahdollisuudesta kuin suomalaiset nyt Venäjästä.

Aschersonin mukaan Hitler onnistui manipuloimaan sodanpelkoa ja esiintymään henkilönä, joka pystyy sekä nostamaan Saksan jaloilleen että turvaamaan rauhan. "Adolf had saved the peace yet again!" Yhteys nyky-Suomeen on ilmiselvä: sotapolitiikka esitetään hyveellisenä. Toinen yhteys on uuden talousromahduksen uhka. Minä väitän, että Suomi on lähempänä 1930-luvun Saksaa kuin sitä hyveellistä kuvaa, joka ihmisillä on. Siihen kuuluu tietysti se, että monet täällä uskovat Venäjän olevan kuin 1930-luvun Saksa.

David Carpenter kertoo sellaisista asioita 1300-luvun Englannista, jotka oli tunnistettavissa myös 1700-luvun Suomesta. Kirjassa Suomen Romanien historia (SKS) annetaan tästä elävä kuva. Yläluokka eli toisten kustannuksella. He voivat olla varakkaita vain, jos he saavat toisten työstä hyödyn sellaisella tavalla, joka ajaa alaluokan kurjuuteen. Tämän osalta teknologia ja globalisaatio ovat muuttaneet asetelmat niin, että avointa väkivaltaa kansalaisia kohtaan ei keskusmaissa juurikaan esiinny.

Perusasetelma ei kuitenkaan ole muuttunut. Vähemmistö elää enemmistö kustannuksella sellaisella tavalla joka estää suuren enemmistön autonomisen toiminnan. Toisin sanoen järjestelmä sitoo ihmiset toimintatapoihin, joissa inhimillinen hyvinvointi ei ole mahdollista.

Suomen ongelma se, että kun ydin (vanha orjamallin uusi versio) on mätä, maa ei ole uudistuskelpoinen. Neuvostoliiton tragedia oli se, että järjestelmän ydin oli terve (tasa-arvo, ilmainen koulutus, terveydenhuolto, kansankulttuuri jne.), mutta kylmän sodan rasitteet niin ankarat, että kansalaisilta katosi suhteellisuudentaju.

Olen voinut omasta kokemuksesta todeta kuinka sekä koulu, työvoimaviranomaiset, media, kauppa- ja talousjärjestys sekä terveydenhuoltojärjestelmä estävät ihmisen omaehtoisen ja oikeudenmukaisen toiminnan. Niiden tarkoitus on murtaa yksilön tahto. Maa näyttää ulkoapäin hyvältä ja puheet kuulostavat kauniilta, mutta pinnan alla on kova, tyly ja myrkyllinen ydin. Kyse on historiasta ja kyse on opituista taipumuksista.

Oma johtopäätökseni tästä on se, että Suomi ei ole uudistuskelpoinen. Vanha mielenlaatu on johtanut autoritaarisuuden, passiivisuuden, ylimielisyyden ja röyhkeyden noidankehään. Läntiseen sotarintamaan liittyminen sinetöi maassa tapahtuneen kielteisen kehityksen. Asetelma vaikuttaa olevan lukossa pysyvästi. Ihmisoikeuksista puhuminen tällaisessa tilanteessa on suorastaan irvokasta.

Tauno Auer 17.6.2016