Suomen ja Venäjän hyökkäämättömyyssopimus

Kun naapureita ei voi valita, on tyydyttävä niihin, joita on, ja heitä kohtaan on hyvä olla hyvä tahto.

Yya-sopimuksen ilmapiirissä ja omatoimisesti puolueettomuudesta kiinni pitäen Suomi eleli kymmeniä vuosia Neuvostoliiton naapurissa kuin herran kukkarossa: kauppa kävi, olo oli onnekas ja elo tyyni, suojakas. Niitä vuosia kutsutaan suomettumisen ajaksi.

Ei käy sen asian kieltäminen, että suomettumiseen liittyi ylenmääräinen Neuvostoliiton asioiden kaunomaalailu. Vanhaan aikaan se ei tuntunut ollenkaan pahalta, sillä ei se ollut sen kummempaa nöyristelyä kuin on tämän ajan natokiima ja Yhdysvaltojen johtajien suosion kalastelu syvistä vesistä.

Suomettumisen vahva vastustaja eversti evp. Sampo Ahto, jota kukaan ei syyttäne Venäjän trolliksi, sai kantapään kautta tuta lännettäjien uuden ulkopolitiikan vaihtoehdottomuuden. Hän loihe lausumaan, että ”entinen suomettumisen linja oli häpeällinen, mutta nykyinen lännen myötäily on yksinkertaisesti lyhytnäköistä ja typerää” ja että ”ei pitäisi kumarrella eikä pyllistellä ei itään eikä länteen”. Hänen kolumninsa Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä loppuivat siihen. Upseerikunnassa historiattomuus rulettaa ja geopoliittinen asemamme määrittyy maamme natottamisen mukaan:

Kun Neuvostoliitto hajosi neljännesvuosisata sitten pirstaleiksi, siinä yhteydessä Venäjä otti vastuun Neuvostoliiton poliittisesta jäämistöstä. Siihen kuului myös Suomen kanssa tehty yya-sopimus.

Venäjä ajautui alkoholisoituneen (sitä sairautta esiintyy myös EU:n johdossa) presidenttinsä Boris Jeltsinin johdolla suuren epäjärjestyksen tilaan. Suomi käytti sen heti hyväksi ja hylkäsi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset, neuvotteli vuonna 1983 kahdellakymmenellä vuodella jatketun yya-sopimuksen tilalle uuden sopimuksen maidemme välisistä suhteista ja vahvisti länsiloikkaa hylkäämällä puolueettomuuden suurvaltojen ristiriitatilanteissa.

Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista tehtiin vuonna 1992 sopimus, joka on kirjattu Suomen asetuskokoelmaan (63/1992) ja on aito eduskunnan hyväksymä valtiosopimus erotukseksi Naton ja sen jäsenmaiden kanssa tehdyistä oikeudellisesti velvoittamattomista sopimuksista, pöytäkirjoista, julistuksista ja muista poliittisista siteistä.

Tärkein turvallisuuspoliittinen osio on tämän valtiosopimuksen 4. artiklassa:

”Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.

Siinä tapauksessa, että Suomi tai Venäjä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen sopimuspuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYKin asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle.”

Tämän tekstin perusteella Venäjän kanssa on tehty hyökkäämättömyyssopimus, jonka eduskunta on sen hyväksynyt.

Kuitenkin Suomi varautuu tukemaan Naton tai sen jäsenmaan hyökkäystä Venäjälle!

Siitä on tehty sopimus, joka ei ole valtiosopimus niin kuin on sopimus Suomen ja Venäjän välisten suhteiden perusteista. Itse asiassa se ei ole mikään sopimus vaan vain pelkkä ”yhteisymmärryspöytäkirja”, jolla Suomi kuitenkin varustautuu antamaan Natolle tai Naton jäsenmaalle oikeuden hyökätä Venäjälle Suomena alueen kautta. Tämä pöytäkirja, jonka Suomi hyväksyi lähes jokaisen pilkunkin tarkkuudella, löytyy Naton asiakirjaluonnoksista (AJP-4.5 (B) – Allied Joint Doctrine for Host Nation Support and Procedures sekä liite Annex B).

Ei ole perusteita sanoa, että Nato olisi huomenaamulla kello 5 hyökkäämässä Suomen kautta Venäjälle, mutta isäntämaasopimukseen liittyy sekin teoreettinen mahdollisuus. Sen mukaan Naton sotilaalliseen toimintaan Suomessa voivat nimittäin kuulua ”harjoitukset, koulutus, operaatioihin liittyvä koe- ja kokeilutoiminta ja vastaava toiminta, tai joukkojen suorittama strateginen, taktinen tai palveluun tai koulutukseen liittyvä tai hallinnollinen sotilaallinen tehtävä; taistelun tai sotilaallisen toimen tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavan torjuntatoimen toteuttaminen, myös hyökkäys, siirtyminen, huolto ja taisteluharjoitukset”.

Tähän ”sopimukseen” on kirjattu kohtaan 3(5) juridinen perustelu sille, että Suomeen saa tulla Naton tai sen jäsenmaiden joukkoja vain Suomen kutsusta: ”Tämän pöytäkirjan määräyksiä sovelletaan rauhan, poikkeusolojen, kriisien ja konfliktien aikana tai kansainvälisen jännitystilan aikana siten kuin isäntämaan ja Naton asianomaiset viranomaiset yhdessä päättävät.”

Tarkalleen ottaen kyseessä ei kuitenkaan ole Suomen määräysvalta asiaan vaan pelkkä veto-oikeus: ”yhdessä päättävät”.

Tulkinta siitä, että Suomeen saa tulla Naton sotilaita vain Suomen luvalla, saattaa olla juridisesti oikea, mutta vain siltä osin, että pöytäkirjoilla ylipäätään on juridista merkitystä.

Isäntämaatukea koskevasta ja edellä jo mainitusta Naton asiakirjasta AJP- 4.5 (B) löytyy maininta, että yhteisymmärryspöytäkirja on molempia osapuolia ”poliittisesti sitova”. Se tekee asiasta monimutkaisemman.

On siis voimassa yhtäällä Venäjän kanssa tehty ja eduskunnan hyväksymä valtiosopimus, joka on hyökkäämättömyyssopimus (artikla 4.2 ja 4.3).

Sen ohella on olemassa, mutta ei kuitenkaan juridisesti voimassa (vaan pelkkänä poliittisena asiakirjana) Naton kanssa tehty ”isäntämaasopimus” (Memorandum of Understanding, MOU). Kyseisen ”yhteisymmärryspöytäkirjan” on allekirjoittanut vain Suomen puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, eikä eduskunta ole sitä hyväksynyt.

Jos tulee tilanne päälle, herää kysymys, kumpaa asiakirjaa Suomi mahtaa noudattaa?

Se asia varmaankin kiinnostaa myös Venäjää, jonka johtajat eivät ole ottaneet asiaan kantaa. Se ei tarkoita, että siellä päin ei tarkasti seurattaisi Suomen valintojen seurauksia Venäjän kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Siksi Suomen saattaisi olla viisasta nostaa sopivassa yhteydessä esille hyökkäämättömyyssopimuksen olemassaolo ja sen velvoitteet sekä Suomelle että Venäjälle.

Esko Seppänen