Neuvostoliiton historia – osa 141

 

Sodan alkuvaiheet lounaisrintamalla

 

Tilanteen sekavuudesta johtuen 22.6. ylijohdon päämaja lähetti rintamille edustajansa. Lounais-rintamalle lähetettiin Žukov, jonka sijaiseksi jäi Vatutin. Rintaman komentopaikalta (Ternopol, Länsi-Ukraina) samana iltana Žukov oli yhteydessä Vatutiniin. Selvisi, että tarkkoja tietoja omien ja vihollisen joukkojen sijainnista ei edelleenkään ole käytettävissä. Samalla Vatutin esitti allekirjoitettavaksi käskyn neuvostojoukkojen asettumisesta vastahyökkäykseen. Rintaman johto ja sotaneuvosto katsoivat, ettei aika ole vielä kypsä vastahyökkäykselle, mutta valmistelivat operaation. Vastaisku suunnattiin eteläisen Sokalin alueelle murtautunutta vihollista vastaan. Suoritettiin maastotiedustelut sekä järjestettiin operaation huolto ja johto. Rintaman mekanisoitujen armeijakuntien hyökkäys aloitettiin eriaikaisesti 24.6. Päivän kuluessa tuhottiin useita saksalaisten yhtymiä. Vihollisen pelasti koko rintaman lentokaluston vetäminen torjumaan hyökkäystä. Tämä yksi ensimmäisistä vastahyökkäyksistä osoitti, että ylivoimainen vihollinen on pysäytettävissä.

 

 

Salamahyökkäys Kiovaan torjuttiin

 

Samalla alueella Lvov’n suunnalla torjuivat Rava-Ruskajan ja Peremyslin linnoitetulla alueella neuvostojoukot saksalaisten voimakkaita hyökkäyksiä. Vihollisjoukot pureutuivat useasti puolustajien asemiin, josta ne lyötiin takaisin. Linnoitusalueiden saumakohtaan vihollinen kykeni murtamaan aukon. Vasta kun oli pelättävissä, että vihollinen kiertää ja saartaa linnoitetut alueet annettiin vetäytymiskäsky. Tälle alueelle vetivät saksalaiset runsaasti ilmavoimia, joita puna-armeijan lentokalusto torjui. Alueelta peräännyttiin 28.-29.6., mutta vihollisen Kiovaa kohti suuntautuvaa hyökkäystä heikettiin. Näiden rajataistelujen ansiosta tehtiin tyhjäksi vihollisen nopea murtautuminen Kiovaan.

 

Länsirintamalla vihollisen panssarikiilat mursivat Puna-armeijan puolustuksen ja etenivät Valko-Venäjän alueelle. Suurista vaikeuksista huolimatta myös länsirintaman joukot perääntyivät taistellen. 23.6. Suvalkin kohdalla (Grodno, Valko-Venäjän länsiraja) läpimurtautunutta vihollista vastaan kohdistettiin vastaisku, joka ei tuottanut tuloksia. Grodnon alueella käytiin ankara taistelu 24.-25.6., missä tuotettiin viholliselle suuria tappioita. Etelämpänä Brestin linnoitetulla alueella tekivät neuvostojoukot ankaraa vastarintaa ja Heinz Guderianin johtamat panssarivoimat joutuivat kiertämään Brestin edeten Minskin suuntaan.

 

 

Minskin menetys

Kärsittyään menetyksiä rajataisteluissa länsirintaman joukot vetäytyivät vihollista torjuen itään. Minskin linnoitetulla alueella taistelivat neljä 13. armeijan divisioonaa ja sinne saatiin siirrettyä myös koillispuolelta lisävoimia. Vihollisen ensimmäiset joukot pääsivät Minskin tuntumaan 26.6. Kaupungin linnoitetulla alueella käytiin ankara taistelu, jossa neuvostojoukot ja vihollisjoukot kärsivät suuria menetyksiä. Tilanne huononi, kun paikalle ehtivät Guderianin johtamat panssarivoimat. Vihollinen pommitti Minskiä taukoamatta ja koko kaupunki oli liekeissä. Taisteluissa tuhottiin yli 100 saksalaisten panssarivaunua ja tuhansia saksalaissotilaita. Tilanne paheni kaikilla länsirintaman kaistoilla ja neuvostojoukot joutuivat jättämään kaupungin 28.6.

Pihkovan menetys

Vatutin ilmoitti Žukoville 26.6. luoteisrintaman tilanteesta, jossa rintaman 8.- ja 11. armeija olivat vaarassa joutua saarroksiin ja siksi ne vetäytyivät eri suuntiin, 8. armeija Riikan suuntaan ja 11. armeija Polatskin suuntaan (230 km Minskistä pohjoiseen). Puna-armeijan vastatoimista huolimatta 26.6. saksalaisjoukot valtasivat Daugavpilsin ylittäen Väinäjoen. Tässä yhteydessä kenraali Dimitri Leljusenkon johtama 21. mekanisoitu armeijakunta iski saksalaisia vastaan pysäyttäen heidän etenemisensä. Vihollisen painostuksesta johtuen Leljusenkon joukot asettuivat puolustukseen ja torjuivat vihollista 2.7. saakka. Tässä vaiheessa Leljusenkon joukot liitettiin 27. armeijaan, joka 2.7. alkoi vetäytyä pohjoiseen Velikajoelle tarkoituksenaan ryhmittyä siellä puolustukseen. Sen tueksi lähetetyt reservit kuitenkin myöhästyivät Velikajoelta ja vihollinen valtasi Pihkovan. Samalla paine Leningradin suuntaan alkoi kasvaa.

Taistelu Tallinnasta

 

Tallinna ja siellä oleva laivastotukikohta olivat huonosti suojattuja mantereen puolelta. Kaupunkia puolustivat 8. armeijan osastot, työläisten aseistetut osastot, itämeren laivaston tykistö, merijalkaväki, laivaston ilmavoimat yms. Rakennettiin puolustuslinjoja, joiden rakentamiseen asukkaat osallistuivat. Tallinnan ja laivastotukikohdan puolustustaistelut kestivät heinäkuun lopulta elokuun loppupuolelle. Voimien ehtyessä ja vihollisjoukkojen painostuksen kasvaessa päätettiin laivastotukikohdan alukset ja kalusto siirtää Leningradiin ja Kronstadtiin sekä luopua Tallinnasta. Haavoittuneiden evakuointi Tallinnan sillanpääasemasta aloitettiin 7.8. ja lopullinen evakuointi suoritettiin aivan elokuun viimeisinä päivinä 28.8. Tallinnan taistelu kuuluu merkittävien puolustustaistelujen joukkoon.

Smolenskin taistelun alla

 

Saksalaisten keskeinen tavoite oli valloittaa ja tuhota Moskova. Suora yhteys ja valtatie länsirajalta Moskovaan kulki Minskin ja Smolenskin kautta. Minskin menetyksen jälkeen tilanne kävi yhä vaikeammaksi. Jo 26.6. Stalin, Žukov, Timošenko ja Vatutin käsittelivät länsirintaman vaikeaa tilannetta. Silloin muotoutui suunnitelma ryhmittäytyä puolustukseen linjalle Väinäjoki – Polatsk – Vitebsk – Orsa – Mogilev - Mozyr -linjalle, joka kulki Valko-Venäjän koillispuolelta itärajaa noudatellen maan kaakkois-osaan. Linjalle tuli sijoittaa 13., 19., 20., 21. ja 22. armeijat.

 

Tätä suunnitelmaa noudatteli tilanne heinäkuun alkupuolella Smolenskin taistelun alla. Luoteessa toimi 22. armeija (Jersakov), sen takana porrastettuna 19. armeija (Konev), Vitebsk - Orsa alueella 20 armeija (Kurotskin), etelämpänä Dnjepr’n rannalla 13. armeija. Smolenskin tuntumassa oli rintaman reservinä 16. armeija (Lukin) ja 21. armeija (Kuznetsov). Tässä tilanteessa saksalaisilla oli huomattava ylivoima. Taistelut olivat kuluttaneet puna-armeijan panssari ym. kalustoa ja kansantalouden siirto sodan raiteille oli vasta alussaan.

 

 

Smolenskin taistelun alkuvaihe

Minskin menetyksen jälkeen vihollinen murtautui suoraan 280 km itään sijaitsevan Mogilevin kaupungin pohjois (Šklov)- ja eteläpuolelle (Byhov). Šklovin alueelta se jatkoi hyökkäystä Smolenskin lounaispuolta kiertäen. Byhovin suunnalta se hyökkäsi myös Smolenskin lounaispuolta kiertäen Smolenskin kaakkoispuolella sijaitsevan Jelnan suuntaan. Mogilevia puolustanut 13. armeija joutui siksi osittain saarroksiin, mutta taisteli ja sitoi vihollisen voimia saarrettunakin. Mogilevin kaupunki torjui 2 viikkoa vihollisen hyökkäykset ja sen 45 000 asukasta osallistui puolustuslaitteiden rakentamiseen. 21. armeija valtasi vastahyökkäyksellään takaisin Rogatsevin kaupungin ja eteni Bobruisk’n suuntaan sitoen näin vihollisen 8 divisioonaa. Rintaman keskustassa (Vitebsk - Orsa) 20. armeija kävi ankaria taisteluja, mutta ei lopulta kyenneet torjumaan saksalaisjoukkoja. Vihollisen panssarivoimat kiersivät 20. armeijan joukot ja tunkeutuivat Smolenskiin. Smolenskin taistelu ei kuitenkaan päättynyt tähän.

Smolenskin taistelu

Taistelun ollessa kiivaimmillaan organisoitiin 14.7. Smolenskin itäpuolelle uusi reservirintama linjalle Staraja Russa – Ostrakov – Belyj - Jelna ja Brjansk. Sen runkona olivat 29.-, 30.-, 24.-, 28.-, 31.- ja 32. armeijat. Lisäksi länsirintaman käyttöön muodostettiin 20 divisioonasta viisi ryhmää (johtajina: K.K. Rokossovski, V.A. Homenko, S.A. Kalinin, V.J. Katsalov ja I.I. Maslennikov), joiden tehtävänä oli suorittaa vastaiskuja ja vapauttaa saarrostuksiin joutuneita pääjoukkoja, jotka edelleen taistelivat ja sitoivat vihollisen voimia. Heinäkuun lopulla taistelut kiihtyivät. 23.7. aloitti 28. armeija hyökkäyksen Roslavin alueella. 24.-25.7. hyökkäsivät 30.- ja 24. armeija vihollista vastaan Belyi-Jartsevan alueella. Saarrettuina pohjoisesta ja etelästä etenivät 16.- ja 20. armeija Smolenskia kiertäen. Näiden joukkojen lyömiseksi saksalaiset vetivät alueelle lisävoimia. Rokossovskin ryhmän onnistui panssarivoimien tukemana Jartsevan eteläpuolella auttaa armeijat saarroksista. Huonommin kävi Roslavin alueelta Smolenskin suuntaan edenneelle Katsalovin ryhmälle. Sitä vastaan vihollinen asetti 9 divisioonaa ja se joutui saarroksiin. Vain osa saarretuista selvisi ulos ja kenraali Katsalov kaatui. Etenevä vihollinen sai vallattua Jelnan, mutta yritykset Dorogobutzin valtaamiseksi torjui Reservirintaman 24 armeija.

Smolenskin taistelun merkitys

Neuvostojoukot kykenivät 10.7. pysäyttämään vihoillisen etenemisen Smolenskin länsipuolelle Dnjeprin yläjuoksun linjaa seuraten. Operatiivista taukoa ei kuitenkaan seurannut, vaan taisteluja käytiin keskeytyksettä 10.9. saakka. Smolenskissa saksalaiset saivat selkeästi esimakua siitä, miten ns. salamasodan taktiikka alkoi hyytyä. Saksalaiset menettivät Smolenskissa 250 000 sotilastaan kaatuneina. Vihollisen voimat alkoivat ehtyä ja Hitlerin sodanjohto joutui ensi kerran muuttamaan taktisia suunnitelmiaan. Vihollisen Smolenskin joukoille annettiin 30.7. käsky asettua puolustukseen. Neuvostojoukot ryhmittyivät linjalle Velike Luki – Jartseva – Kritsev - Zlobin. Taktiikan muutoksella saksalaiset pyrkivät irrottamaan voimia Ukrainaan ja Leningradiin, ratkaistakseen asiat näissä suunnissa ja jatkaakseen sitten hyökkäystä Moskovaan. Myös Puna-armeijassa oivallettiin tämä ja toimittiin sen mukaisesti.

Saksalaisten suunnitelmissa oli edetä 2 - 3 kuukaudessa linjalle Arkangeli - Volga, syvyyssuunnassa 2000 km rintaman laajetessa 3000 kilometriin. Smolenskin jälkeen kaikille oli tiedossa, että tämä ei tule toteutumaan. Ensimmäisen kuukauden aikana Neuvostoliitto menetti Baltian, Valko-Venäjän, miltei koko Ukrainan, mutta se tuli saksalaisille kalliiksi. Sodan kolmen ensimmäisen viikon aikana saksalaisten tappiot olivat 92 000 sotilasta, puolet panssarivaunuista sekä 1300 lentokonetta. Elokuun loppuun tultaessa maavoimien henkilöstötappiot olivat jo yli 400 000 kaatunutta.

Toimittanut Heikki Männikkö