Ensio Hiitonen: Vääryyttä oikeuden valekaavussa, Vapaa Pohjola, 1953
Meilläkin monet ovat alkaneet oikein rintaäänellä puhua ”totuuden jälkeisestä ajasta” – nähtävästi uskoen ja uskotellen, että olisimme aikaisemmin rehellisessä Suomessamme pitäytyneet hyvinkin totuudessa.
Niin sanotusta ensimmäisestä tasavallasta (1917–1944) minulla, vuonna 1945 syntyneenä, ei voi olla omia muistikuvia. Käsityksen sen ajan tapahtumista olemme omaksuneet porvarillisen kouluopetuksen ja porvarillisen julkisuuden kautta, ja se kuva on vääristelty ja yksipuolinen. Mutta kuinka vääristelty, sen vasta äskettäin lukemani Ensio Hiitosen kirja Vääryyttä oikeuden valekaavussa (1953) paljasti.
Vapaussota-myytin valheellisuuden myöntävät nykyisin jo kaikki pientä fundamentalistien joukkoa lukuun ottamatta, ja kansalaissodan tapahtumistakin alkaa vallita suuri yksimielisyys. Kansalaissodan ja vuoden 1944 välirauhan välinen reilun neljännesvuosisadan ajanjakso on sodan jälkeen syntyneille ikäluokille kuitenkin salattu suuri tuntemattomuuden kausi. Perinteinen itsenäisyyden juhlintakin on käpertynyt meillä toisen maailmansodan valittujen palojen palvonnaksi.
Tästä salatusta ajasta sotien jälkeen syntyneiden mieleen on haluttu vakiinnuttaa käsitys, että Suomi olisi ollut puolueettomuutta tavoitteleva pohjoismaa. Kieltolaki tosin ruokki salakuljetusta ja piilorikollisuutta, mutta puhuttiin myös iloisesta 1920-luvusta. Lapuanliike koetteli nuorta demokratiaamme, mutta laillisuuden vankkumaton puolustaja, Ukko-Pekka, pisti jämäkällä radiopuheellaan kapinoitsijat ruotuun. Muilutuksia ja laittomuuksia tapahtui, mutta fasismilta isänmaamme varjeltui. Pulakausi koetteli, mutta kehitystäkin tapahtui. Torpparit vapautuivat, kansakoululaitos vakiintui ja niin edelleen.
Teoksessa Vääryyttä oikeuden valekaavussa avautuu aivan toisenlainen Suomi. Koulussa meille on huolellisesti opetettu sortovuosista ja suuriruhtinaskunnan väestön esimerkillisestä rauhanomaisesta oikeuksiensa puolustamistavasta, josta Gandhi puoli vuosisataa myöhemmin otti menestyksellisesti mallia Intian itsenäisyyskamppailussa, kun taas itsenäistyneessä Suomessa vain militarismia ja sotakoneita arvostettiin.
Ensio Hiitosen kirjan lukijalle paljastuu todellinen neljännesvuosisadan kestänyt valikoiva ja kansalaisia jyrkästi eriarvoistava sortokausi itsenäisessä Suomessa.

Toisinajattelijoiden vaino itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä

Kansalaissodan aikaiset punaisten väkivallanteot ovat kaikkien osapuolten sopimattomina tuomitsemia, ja punaisten väkivallantekoihin syyllisiä – ja suurta joukkoa syyttömiä – rangaistiin jo vuonna 1918. Toisin on menetelty valkoisten kansalaissodan aikana ja varsinkin sen jälkeen harjoittaman terrorin suhteen. “Laillisuuden puolustaja” Ukko-Pekkakaan ei valkoisten mielivaltaa kavahtanut, vaan valkoiset murhaajat, ryöstäjät ja väkivallantekijät saivat toimia seurauksia pelkäämättä valtiovallan suojeluksessa toisinajattelijoita vastaan. Ihmisoikeudet eivät todellakaan kukoistaneet tuolloisessa isänmaassamme.
Vasemmistolaisille ja toisinajattelijoille ei ollut paikkaa valkoisessa Suomessa, eikä ammattiyhdistyksen tai työväen kokoukseen osallistuva ollut turvassa ensimmäisen tasavallan Suomessa. Vaikka ei ollut käyttänyt puheenvuoroakaan kokouksessa, saattoi työläinen joutua syytetyksi valtiopetoksesta ja tuomituksi vuosikausiksi kuritushuoneeseen. Viiden vuoden – ja pidemmätkin – tuomiot annettiin todistamattomiksi jääneiden syytösten perusteella.
Poliisi ja oikeuslaitos olivat tottuneet siihen, ettei mielivallasta ollut heille itselleen seuraamuksia. Syytetyn ei kannattanut vedota ylempiin oikeusasteisiin. Oikeuslaitoksessa oli niin totuttu vasemmistolaisten vainoamiseen, että vielä 1950-luvullakin korkeimmat oikeusasteet niin sanotussa ”kuutosten” tapauksessa jättivät kestämättömäksi tiedetyn rangaistuksen voimaan.
Valkoisessa Suomessa kommunistien toiminta oli kielletty. Ammatti- ja vasemmistojärjestöjen toiminta oli lainsuojatonta ja vainottua. Vasemmistolaiset lehdet ja kirjalliset materiaalit takavarikoitiin, kirjapainot tuhottiin ja vasemmistolaisten ehdolle asettuminen vaaleissa sekä vaalityö tehtiin vaikeaksi tai estettiin kokonaan. Rauhan ajatusten esittäminen ja oikeuslaitoksen tai militarismin arvostelu johti valtiopetossyytteisiin. Neuvostoliitosta ei saanut esittää edes neutraalia asiallista tietoa; vain vihapuhe itänaapurista oli sallittua.
Etsivän keskuspoliisin muistiossa 1930-luvulla syytettiin edistyspuolueen Nykypäivä-lehteäkin raskauttavasta teosta, kun se ”ajaa yhteiskunnallista ja rationaalista ajatustapaa, ajattelun vapautta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja selkeätä ja todellisuuspohjaista kirjallisuutta ja taidetta”. “Todellakin mitä vaarallisinta valtiopetoksen valmistelua!”, toteaa Ensio Hiitonen kirjassaan sarkastisesti.

Historian uudelleenarviointi välttämätöntä

Kirjan esittämä Suomi on tuntematon suurille ikäluokille ja heitä nuoremmille suomalaisille. Katsoin 19.2. televisiosta keskusteluohjelmaa Inhimillinen tekijä, jossa menestyksekäs historioitsija Teemu Keskisarja aluksi ihan oikein kauhisteli vankileireille vuonna 1918 valtiovallan johdon tieten ja päätöksillä nälkään näännytettyjä tuhansia syyttömiä. Sen jälkeen Keskisarja kuitenkin kiitteli sitä, että Suomessa palattiin suhteellisen pian normaaleihin oloihin.
Ensio Hiitosen 564-sivuiseen kirjaan kiihkottomasti kootut todellisten tapahtumien oikeuskäsittelyjen kuvaukset romuttavat täydellisesti Keskisarjan jälkimmäisen väitteen. Jos historioitsija nimittää valkoisessa Suomessa vallinnutta mielivaltaa ja ihmisoikeuksista piittaamattomuutta “normaalioloiksi”, silloin salattu historia on todella salaista – sillä en usko, enkä halua uskoa, kyseisen historioitsijan arvomaailmaa niin kyyniseksi.
Hiitosen kirjan luettuaan on entistä helpompi ymmärtää Paasikiven väitettä Talvisodasta “Erkon sotana”: Naapurimaa sai olla vain vihapuheen kohde, eikä siitä saanut kertoa edes arkisia tosiasioita puhumattakaan, että olisi yrittänyt ymmärtää sen pyrkimyksiä tai rakentaa ystävyyttä. Kun yritystäkään rauhanomaiseen yhteisoloon ei suvaittu, sotaisen vaihtoehdon toteutuminen ei viisaalle Paasikivelle ollut suuri yllätys.
Kun seuraa tänään suomalaisia tiedotusvälineitä, vaikuttaa pahaenteisesti siltä, että rauhantahtoiset oikeudenmukaisuuden vaatijat ja hyvien naapurisuhteiden kannattajat on jälleen vaiennettu ja lähes kriminalisoitu. Tämän hetken vallankäyttäjien asevarusteluun tuhlattavaksi suunnittelemat miljarditkin ilmaistaan leikkausten Suomessa vain normaalina budjettiasiana.
Ensio Hiitosen maltillisesti dokumentoima kuvaus suomalaisen virkakunnan ja oikeuslaitoksen harjoittamasta mielivaltaisesta ja rankaisemattomaksi jääneestä toisinajattelevien kansalaisten vainoamisesta on jokaiselle suomalaiselle välttämätön historian läksy. Tämän läksyn oppiminen on ainoa tepsivä rokote nousevaa rasismia, militarismia ja nationalismia vastaan. Ihmisvihamieliset opit tänä päivänä versovat tapahtuneiden ihmisvihamielisten tekojen ansiottomasta arvostamisesta.
Vasemmistolaisten tai sellaiseksi epäiltyjen vainoamista on ihmisoikeuksista piittaamattomassa Suomessa saanut nimittää “isänmaallisuuden osoittamiseksi”. Mielivaltaa sietävän todellisuuden ja suomalaisissa vielä pelokkaana piilevän inhimillisyyden yhteensopimattomuus on tehnyt meistä vähintään kahdella kielellä vaikenevan kansan. Valkoisen Suomen neljännesvuosisadan kestänyt totaalinen toisinajattelun kriminalisointi ei ole todellakaan hävinnyt jälkiä jättämättä.
Kun luin Hiitosen kirjan, ymmärsin ensimmäisen kerran, millaiseen konsensustotalitarismiin suomalaiset on ajattelussaan totutettu. Konsensustotalitaristisesta yksimielisestä ajattelusta turvallisuuden tunteen saaneille Kekkosen 1970-luku mahtoi olla kauhistus – silloinhan vasemmistolaisetkin saivat pelkäämättä ilmaista itseään. Oikeistolaisilta mielipiteen ilmaisua ei ole kielletty yhdelläkään itsenäisyytemme vuosikymmenellä, ei edes heidän kauhistelemallaan 70-luvulla.
Viime viikolla televisiossa nuori toimittaja viittasi kuin itsestään selvyytenä “kaivattuun Talvisodan henkeen”. Mietin hänen ilmaisunsa paljastavan, kuinka kritiikittömästi hänenkin ikäluokkansa on nielaissut valkoisen Suomen historianselityksen. Jos toimittaja olisi kaipaillut Pohjois-Koreassa vallitsevaa yksimielisyyttä, niin ehkä me suomalaisetkin olisimme nähneet toivomuksessa kyseenalaistettavaa. Valkoisessa Suomessa poliisin ja oikeuslaitoksen suhtautuminen toisinajattelijoihin oli kuitenkin yhtä mielivaltaista. Ajan haikailu ei kuitenkaan herätä meissä ihmettelyä, sillä emme tunne salattua historiaamme.
Ainakin suuret ikäluokat ja kaikki heitä nuoremmat on laskettava kuuluvaksi tähän valkoisen Suomen salatusta historiasta tietämättömien joukkoon. Ensio Hiitosen Vääryyttä oikeuden valekaavussa ilmestyi jo vuonna 1953, pienen Vapaa Pohjola -kirjapainon kustantamana. Painos ei varmaankaan ole ollut suuri, sillä pääkaupungin kirjastoista teosta löytyi vain yksi ainoa kappale Pasilan kirjavarastosta, ja siitäkin on kannet irti.

Paluu kestävään, rauhantahtoiseen suomalaisuuteen

Saksassa puhutaan menneisyyden hallinnasta. Sillä tarkoitetaan historian häpeällistenkin vaiheiden avointa ja rehellistä läpikäyntiä. Oman menneisyyden hallintamme takia me suomalaiset tarvitsemme runsasmääräisen uusintapainoksen Hiitosen kirjasta. Tällä suomalaisille tuntemattomalla kirjalla on edelleen ajankohtaisena mahdollisuus saavuttaa suurikin lukijakunta. Uskon, että kirjaan tutustuminen ja tutustuttaminen on paras keino paljastaa vihapuheen juuret. Häpeällisten tekojen nimittäminen vääristellen “isänmaallisuudeksi” pitää lopettaa.
Väkivaltaisuus ja mielivalta on paljastettava vääryydeksi, vaikka aikoinaan niitä harjoittaneet välttyivät rangaistuksilta. Ihmisoikeusloukkaukset on todettava häpeällisiksi teoiksi, jotta niitä harjoittaneiden seuraajat tänä päivänä ymmärtäisivät, ettei väkivaltaisuus ole tavoittelemisen arvoinen ratkaisu. Rasistinen suhtautuminen vieraisiin ei tee meistä parempia ihmisiä, vaan syö ihmisyyttämme.
Meidän on palattava suomalaisuudessamme paremmiksi koeteltuihin perinteisiin. Tsaarinvallan sorto nostatti meillä rauhantahtoisen toisinajattelun, josta intialaiset löysivät toimivan keinon vapaustaisteluunsa. Onko meillä vallinnut neljännesvuosisatainen sortopolitiikka onnistunut tuhoamaan maailmalla arvostusta saaneen rauhanomaisen kansallisen perinteemme?
Paasikiven ja Kekkosen johdolla meitä ohjailtiin perinteiselle rauhantahtoista ja vakaata suomalaista kansaa arvostavalle kurssille. Suomalaisten suuri enemmistö arvosti korkealle Kekkosen johdolla toteutettua rauhanpolitiikkaa. Salatun historiamme ajoista hyötyneet hakevat revanssia, ja heidän mediansa nöyrät palkkarengit parjaavat päivittäin Kekkosen aikaa. Aikalaiset muistavat sen kuitenkin aikana, jolloin kansalaisten turvallisuus, oikeudenmukainen kohtelu ja tasa-arvoisuus vahvistuivat vuosi vuodelta.
Rauhantahtoinen suomalainen enemmistö tahtoisi siivota iltapäivälehtien sotakiihkoiset ja rasistiset lööpit sekä lakaista syrjään kenraalit jokailtaisista uutisista.
Rauhantahtoinen suomalainen enemmistö näkee nykyisen puolustusministerin väärään aikaan eksyneenä valkoisen Suomen kummituksena.
Ei miljardeja aseisiin, vaan aseistariisunta!


Tuomo Paasirova on espoolainen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Hän on kirjoittanut mm. kirjat Profeetta omalla maalla sekä Vuosi isänmaalle.


Kuvat: valkoisten lentolehtinen ja punaisten teloitus Länkipohjalla (public domain), muokannut Johanna Lehtonen