Vallankumous Turkissa ja Pohjois-Kurdistanissa

Vastaa
20150215140742-11012278_547261495412696_2103255304_n
Ibrahim Kaypakkaya
Imperialistinen maailmanjärjestelmä on kapitalismin yleiskriisin kourissa. Kriisi johtuu pohjimmiltaan kapitalistisen tuotantotavan perusristiriidasta: ristiriidasta yksityisen omistuksen ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä. Tähän on kietoutunut hyvin suuri joukko muita ilmiöitä, esimerkiksi finanssikriisi ja imperialistienvälisten ristiriitojen uhka kärjistyä nopeasti. Ympäri maailman yleiskriisi nostattaa kansallisia vapausliikkeitä imperialisteja vastaan sekä luokkataisteluliikkeitä.
Turkin valtiolla on äärimmäisen tärkeä strateginen sijainti. Se on yhteydessä sekä Eurooppaan että Lähi-itään. Se on yhteydessä Balkaniin ja Itä-Eurooppaan, ja se on silta Pohjois-Afrikkaan. Sillä on yhteistä rajaa seitsemän valtion kanssa: Kreikan, Bulgarian, Georgian, Armenian, Iranin, Irakin ja Syyrian. Sillä on yhteys Mustaanmereen pohjoisessa ja Välimereen lännessä. Strategisista syistä Turkki on Israelin jälkeen imperialismin tärkein suojavalli alueella. Toisaalta juuri sijaintinsa vuoksi vallankumouksella Turkissa on hyvin suuri vaikutus valtavalla ympäröivällä alueella, ja Turkin vallankumouksellisella liikkeellä on valtava geopoliittinen merkitys maailmanvallankumoukselle.

Turkin historiaa

1900-l. alkuun tultaessa Ottomaanien valtakunnassa ei ollut vieläkään kehittynyt modernia teollisuutta. Se oli puolifeodaalinen, puolisiirtomaa ja siirtomaa (eurooppalaisten imperialistien keskenään jakama). Tähän asetelmaan kuuluen Ranskalla ja Englannilla oli koronkiskontatoimistoja paikan päällä (siirtomaa), ja Ottomaanien taloutta hallitsi comprador-porvaristo. Oli myös nouseva kansallinen porvaristo (“nuorturkkilaiset”), jonka kehitystä vieras imperialismi kahlitsi. Imperialistisen maailmansodan syttyessä saksalaissuuntaus oli hallitseva, minkä vuoksi Ottomaanit osallistuivat suursotaan keskusvaltojen puolella.
Sodan päätyttyä brittiläiset, ranskalaiset ja italialaiset miehittivät Ottomaanien valtakunnan, mikä herätti kansassa suurta vihaa ja synnytti vastarintaryhmiä. Taloudelliselta kannalta katsoen turkkilais-muslimilainen comprador-porvaristo oli menettänyt vallan imperialistisille miehittäjille. Pyrkiessään takaisin valtaan se houkutteli tukea eri puolilta, myös mm. kurdeilta ja köyhältä talonpoikaistolta sekä Neuvostoliitolta. Vuosien 1919-1923 “Vapaussodan” luokkakoostumus oli seuraava: sitä johti comprador-porvaristo ja feodaaliset tilanherrat; myös kansallinen keskiporvaristo otti osaa, mutta sen rooli oli auttava, täydentävä. Imperialistiset miehittäjät “päihitettiin”, ja uusi Turkin valtio muodostettiin. Sotaa johtaneen ja Turkin valtion pääksi nostettu Mustafa Kemal Ataturk esitetään usein imperialisminvastustajana ja hänen mukaansa nimetty suuntaus, kemalismi, turkkilaisena anti-imperialismina. Tosiasiassa kemalismi teki yhteistyötä ja kompromisseja liittoutuneiden imperialismin kanssa, joka myös suhtautui pohjimmiltaan hyväksyvästi kemalistien valtaan. Kemalismi nostettiin valtaan lopettamaan työläisten ja talonpoikien taistelu maareformin puolesta. Kemalismi on demokraattista sanoissa, fasistista todellisuudessa.
Kemalistisen “vallankumouksen” “uudistuksista” Kaypakkaya sanoo: “Joidenkin vanhojen feodaalisten tilanherrojen, rahanlainaajien ja rikkaiden keinottelevien kauppiaiden herruus jatkui, joskin joissain tapauksissa heidät korvattiin uusilla. Kemalistit kokonaisuutena eivät edustaneet keskiluokan etuja vaan yläluokan etuja.” (Kemalismianalyysin 6. teesi). Lainauksen lopun huomio tuo mieleen uskomukset yleensä fasismin pikkuporvarillisesta tai keskiluokkaisesta luonteesta.
Sota muutti siis Turkin siirtomaasta puolisiirtomaaksi. Vieraiden imperialistien taloudelliset ja poliittiset edut turvattiin Kemalin valtakunnassa, ja vastaavasti esim. kurdeille ja köyhälle talonpoikaistolle annetut lupaukset jätettiin lunastamatta. Imperialismin etujen puolustamiseksi oli välttämätöntä nostaa valtaan kemalistinen fasismi, joka taisteli kaikkia demokraattisia liikkeitä vastaan. Kurdit saivat kokea tämän nahoissaan monesti: 1) sheikki Saidin kapina 1925, jonka kemalistit murskasivat murhaten kymmeniä tai jopa satoja tuhansia kurdeja; 2) toinen kansannousu 1927–1939; ja 3) Dersimin kansannousu 1936–1939, jossa kemalistit tappoivat kymmeniä tuhansia kurdeja. Kemalismin sekularismin ja muiden edistyksellisiksi väitettyjen puolien korostaminen on tämän ääritaantumuksellisuuden pimittämistä.
1970-luvulle astikaikki vasemmistolaiset ja edistykselliset liikkeet olivat pitäneet kemalismia ainakin osin myönteisenä tekijänä Turkin historiassa. Kuitenkin 60- ja 70-luvuilla alkoi kaikilla aloilla kuohua maailmalla, niin myös Turkissa.
Tämän aikakauden kansainvälinen tilanne oli seuraavanlainen: Jenkki-imperialismin ja neuvostososiali-imperialismin välinen kilpailu kärjistyi 1960-luvulla, neuvostorevisionismin ja marxilaisuuden välinen taistelu muuttui avoimeksi 1950-luvulla ja kärjistyi valtavaan mittaan 1960-luvulla. Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous alkoi Kiinassa 1968, ja samana vuonna Pariisi ja muu Eurooppa oli liekeissä. Tästä kansainvälisestä kontekstista päästään Turkkiin: 1965 alkaen tuli laajalle levinnyttä lakkoilua, tehtaiden ja maiden valtauksia sekä opiskelijoiden liikehdintää, ja taistelut kehittyivät. Seuraavaksi joitakin Turkin luokkataisteluliikkeen ja kurdien kansallisen vapautustaistelun kannalta merkittäviä järjestöllisiä merkkipaaluja.
1963 perustettiin Turkin työväenpuolue (TIP), joka keräsi 1965 vaaleissa yli puolimiljoonaa ääntä. Se kanavoi kansan raivoa reformismiin. Kuitenkin suurin puolue oli Oikeuspuolue (AP), jonka hallinto oli aiempaa väkivaltaisempaa, ja sitä täydensivät fasistit kansalaisyhteiskunnassa (Harmaat sudet). Vallankumouksellinen nuoriso (Dev-Genc), josta esim. PKK ja TKP/ML periytyvät, perustettiin 1965. Vuonna 1967 perustettiin punaisen ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestö DISK (Turkin edistyksellisten ammattiliittojen konfederaatio). 1968 ja -69 kansanjoukkojen spontaanisti kehittyneet taistelut alkoivat muuttua väkivaltaisemmiksi ja valtiovastaisemmiksi, ja ne ylittivät TIP:n rajat.
1970 DISKiä vastaan suunnattiin lainmuutos, joka uhkasi sen olemassaoloa. DISK päätti vastata uhkaan muodostamalla vastarintakomiteoita ja ryhtymällä lakkotaisteluihin 15.-16.6.1970. Sen seurauksena hallitus julisti voimaan sotatilalain. DISK:n johtajia ja suuria määriä työläisiä pidätettiin ja vietiin sotilastuomioistuinten eteen. Suuri työväenvastarinta antoi tärkeitä opetuksia, jotka koskivat 1) väkivallan välttämättömyyttä, 2) kansanjoukkojen merkitystä, 3) vallankumouksen objektiivisten olosuhteiden kypsyyttä ja 4) tarvetta ympäröidä kaupungit maaseudulta. Nämä opetukset ovat yhtenäinen kokonaisuus: esimerkiksi pasifismi eristi joukoista. Opetuksia vastaavat periaatteet sisältyvät maolaisessa perinteessä tunnettuun pitkitetyn kansansodan strategiaan.
Hallitsevan luokan hyökkäykset seurasivat toisiaan. Maaliskuussa 1971 toteutettiin sotilasvallankaappaus sotatilalain keinoin, jonka myötä Dev-Genc kiellettiin. Yksi 1971 työtä jatkamaan perustetuista järjestöistä oli TIIKP (Turkin työläisten ja talonpoikien vallankumouksellinen puolue), jossa Kaypakkaya oli mukana, kunnes erosi perustaakseen TKP/ML:n (Turkin kommunistinen puolue/marxilais-leniniläinen).
Vielä 1970-luvulla pikkuporvarilliset vallankumoukselliset pitivät itseään kemalismin perinteen jatkajina, vaikka ne jo monissa käytännöllisissä, teoreettisissa ja poliittisissa seikoissa erosivatkin kemalismista. Esimerkiksi Mahir Cayan, yksi kommunistisessa liikkeessä tunnetuimmista vallankumouksen marttyyreista, sanoi: “Kemalismi on pikkuporvariston kaikkein vasemmistolaisimman, kaikkein radikaaleimman kerroksen nationalismiin perustuva imperialisminvastainen kanta. Siksi kemalismi on vasemmistolaista; se on kansallisen vapautuksen puolella. Etujoukkosodan asteella pikkuporvarillisten älymystöpiirien keskuudessa THKP-C:n toinen liittolainen voisi olla vain kemalistit.”
Kansainvälisten myrskytuulten riehuessa Kaypakkaya oli ensimmäinen, joka ymmärsi oikein kemalismin luonteen. Hän asetti, että kemalistisen järjestyksen murskaamisen jälkeen on perustettava kansan demokraattinen diktatuuri, joka perustuu työläisten ja talonpoikien liittoon työväenluokan johdon alaisuudessa. Hän ymmärsi kurdien kansallisen vapaustaistelun äärimmäisen suuren roolin kemalistisen Turkin murskaamisessa. Nämä ovat vaikuttaneet suuresti Öcalaniin ja PKK:hon, vaikka Öcalan on joihinkin Kaypakkayan opetuksiin ottanutkin etäisyyttä.
Kaypakkayan murhasta (18.5.1973) lähtien TKP/ML:ltä puuttui johtaja ja keskuskomiteaa hallitsivat monet oikeisto-opportunistiset suuntaukset. Samoin muut vallankumoukselliset järjestöt haparoivat pitkään. Lopulta PKK perustettiin 1978, ja se aloitti sodan Turkkia vastaan 1984. TKP/ML otti suuren harppauksen 1995, kun alkoi oikaisemiskampanja “päästä-varpaisiin”, so. keskuskomiteasta alkaen. Kampanjassa tartuttiin virheiden ideologiseen, poliittiseen ja järjestölliseen perustaan, ja likvidaattoruudelle pantiin loppu. Tämä on antanut uuden sysäyksen puolueen työhön ja edistänyt kansansotaa. Toisaalta 1999 Öcalan pidätettiin, mikä sai PKK:n laskemaan aseensa, jolloin Turkin valtio pystyi keskittämään voimansa TKP/ML:ää vastaan. Virallisesti PKK sopi tulitauosta 2013. Tilanteen kehittyessä on kuitenkin mahdollista, että PKK palaa takaisin vallankumoukselliselle polulle.
Kovasta uhmastaan huolimatta Turkki on yhä tänään puolifeodaalinen puolisiirtomaa, jonka isäntä on jenkki-imperialismi ja jota comprador-porvaristo ja suurmaanomistajat hallitsevat fasistisella diktatuurilla. Siksi vallankumous on perusluonteeltaan uusdemokraattinen vallankumous, joka perustuu maareformiin. Vallankumouksen johdossa voi olla vain proletariaatti, ja sen päävoimana talonpoikaisto. Kaupunkien pikkuporvaristo on vallankumouksen läheinen liittolainen, ja kansallisen porvariston vasen laita on strateginen liittolainen yhteisrintamassa. Vallankumous kohdistuu imperialismia, feodalismia ja byrokraattista kapitalismia vastaan.
Turkki on myös ekspansionistinen valta. Ensinnäkin se miehittää Pohjois-Kurdistania, ja kurdien kansallinen vapautuminen on välttämätöntä turkkilaisen ekspansionismin ja sitten imperialismin vallan murskaamiseksi. Jokainen turkkilainen vasemmistolainen, joka väheksyy kurdikysymystä, palvelee vain jenkkiläisiä imperialistisia isäntiään. Toiseksi Turkki on Naton sillanpääasema alueella, ja Turkin ulkopolitiikka palvelee ekspansionistisesti jenkki-imperialismia.
Kuten todettiin, Erdogan uhoaa kovin, ja välistä vaikuttaa, että Turkin ja Yhdysvaltain välit olisivat tulehtuneet. Vastaako tämä vaikutelma todellisuutta, on vielä tutkimatta, sillä aiheesta ei ole ollut helposti tietoa saatavilla, ja osittain kysymys on myös vielä auki muutoksille. Selvää kuitenkin lienee, että mikäli Erdoganin johdolla Turkki hylkäisi jenkkiläiset isäntänsä jonkun muun isännän vuoksi tai itsenäisen imperialistisen projektin aloittamiseksi, niin maailmanpoliittisen tilanteen hurjaan kärjistymiseen ja Yhdysvallat varmasti pyrkisivät palauttamaan Turkkiin jenkkimielisen hallinnon.

Kaypakkaya ja kansallisuuskysymys

Miten kurdit ovat sorrettuja?

Şafak-revisionistien[1] mukaan kurdikansa on kansallisuussorron kohteena, mutta Kaypakkaya osoitti, että koko kansakunta kourallista suurtilanherroja ja muutamaa suurporvaria lukuun ottamatta on sorron ikeessä (samoin on vähemmistökansallisuuksien laita). Kansa ja kansakunta ovat aivan eri käsitteet, ja niiden sekoittaminen on hyvin vakavaa. Kansalla tarkoitetaan niitä luokkia ja kerroksia, jotka hyötyvät vallankumouksesta ja muodostavat vallankumouksen rivistöt. Kansa on jokaisena historiallisena aikana, ja sen käsite on riippuvainen vallankumouksen asteesta.
Kansakunta sen sijaan pitää sisällään kaikki luokat, ja se on syntynyt kapitalismin myötä ja katoaa sosialismissa, eikä kansakunnan käsite muutu vallankumouksen asteen mukana – se viittaa aina samaan ryhmään. Kansakunnat eivät muodostu, kun kapitalismin saavuttaa täydellisen kypsyytensä, vaan jo kapitalismin vasta sarastaessa: “Kun kapitalismi tunkeutuu maahan ja yhdistää alueen markkinoita tietylle asteelle, lasketaan kansakunnaksi ne yhteisöt, jotka täyttävät jo muut ehdot” [2]. Väärä käsitys kansallisuuskysymyksestä on “haitallinen, koska se palvelee vain hallitsevan, riistävän ja sortavan kansakunnan hallitsevaa luokkaa”. Jos joltain kansakunnalta kielletään kansakunnan status, kielletään sen itsemääräämisoikeus, oikeutetaan sen miehittäminen – yleisemmin oikeutetaan kaikkien takapajuisten maiden valtaaminen.
“Itse asiassa pohjimmiltaan kansallisuussorron kohteena on alistetun ja riippuvaisen kansakunnan porvaristo, koska hallitsevien kansakuntien kapitalistit ja tilanherrat haluavat itselleen yksinoikeuden maan koko varallisuuteen ja markkinoihin. He haluavat pitää omissa käsissään etuoikeuden valtion muodostamiseen. Kieltämällä muut kielet he haluavat saattaa voimaan ’kielen yhtenäisyyden’, mikä on ratkaisevaa markkinoiden kannalta. Sorretun kansakunnan porvaristo ja tilanherrat ovat merkittävä este tässä, koska he myös haluaisivat olla omien markkinoidensa herroja ja hallita niitä ja itse riistää aineellista vaurautta ja kansan työtä.”
Kaypakkaya määrittelee ensin, että Şafak-revisionistit syyllistyivät jompaankumpaan kahdesta virheestä. Joko 1) he käyttävät käsitettä kurdikansa oikein, jolloin he vähättelevät kurdiporvariston ja -pientilanherrojen sortoa, pohjimmiltaan hyväksyvät sen, ja näin he syyllistyvät turkkilaisnationalismiiin. Tai 2) he sisällyttävät kurdikansan käsitteeseen myös kurdiporvariston ja -pientilanherrat, jolloin he vähättelevät ja kätkevät luokkaristiriidat kansakunnan sisällä, esittävät kansallisen liikkeen ja luokkaliikkeen samoina, ja näin he syyllistyvät kurdilaisnationalismiin. Lopulta Kaypakkaya vahvisti, että kyse on nimenomaan ensin mainitusta virheestä.
Nationalismista pääsemmekin luokka- ja kansallisuuskysymysten yhteyteen:
“Kommunistien on tehtävä ero näiden kahden sorron muodon välille. Esimerkiksi kurdiporvaristo ja -pientilanherrat kannattavat ensimmäisenlaista sortoa [luokkasortoa], mutta vastustavat jälkimmäisenlaista [kansallisuussortoa]. Me sen sijaan vastustamme molempia sorron muotoja. Me tuemme kurdiporvariston ja -pientilanherrojen taistelua kansallisuussorron hävittämiseksi; mutta toisaalta meidän on myös taisteltava heitä vastaan hävittääksemme luokkasorron. Şafak-revisionistit esittävät kansallisuus- ja luokkasorron aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia.”

Mikä on tietoisen proletariaatin kanta?

“Ensinnäkin on huomautettava, että kansallisuudesta riippumatta Turkin luokkatietoisen proletariaatin ei tulisi ottaa asemaa porvarillisen nationalismin lipun alla. Toveri Stalinin sanoin: ’Tietoisella proletariaatilla on oma koeteltu lippunsa, eikä ole tarvetta pitää kenttäväkeä porvariston lipun alla’.
Toiseksi kansallisuudesta riippumatta tietoinen Turkin tietoisen proletariaatin on työskenneltävä työläisten ja talonpoikien joukkojen keräämiseksi sen oman lipun ympärille ja johdettava kaikkien työskentelevien luokkien luokkataistelua. Turkin valtion perustalla sen on yhdistettävä työläiset ja työtätekevät Turkin kaikista kansakunnista yhteisiin luokkajärjestöihin.
Kolmanneksi kansallisuudesta riippumatta Turkin tietoisen proletariaatin on varauksetta tuettava kurdien kansallisen liikkeen yleistä demokraattista sisältöä, joka on suunnattu turkkilaisten hallitsevien luokkien sortoa, tyranniaa ja etuoikeuksia vastaan, samoin kuin kaikkien kansallisuussorron muotojen hävittämistä ja kansakuntien tasa-arvoa. Sen on päättävästi ja varauksetta tuettava muiden sorrettujen kansallisuuksien liikkeitä, jotka pyrkivät samaan päämäärään.
Neljänneksi kansallisuudesta riippumatta Turkin tietoisen proletariaatin on pysyttävä täysin neutraalina eri kansallisuuksien porvariston ja tilanherrojen käymään taisteluun oman ylivaltansa ja etuoikeuksiensa turvaamiseksi. Turkin tietoinen proletariaatti ei saa ikinä tukea kurdien kansallisen liikkeen suuntausta, joka pyrkii vahvistamaan kurdilaisnationalismia; se ei saa koskaan avustaa porvarillista nationalismia; se ei saa millään tavalla tukea kurdiporvariston ja -tilanherrojen käymää taistelua oman ylivallan ja omien etuoikeuksien puolesta; sanalla sanoen sen on tyydyttävä tukemaan kurdien kansallisen liikkeen yleistä demokraattista sisältöä, eikä se saa mennä tuota pidemmälle.”
[1] Şafak-revisionisteilla, kuten Kaypakkaya heitä nimitti (julkaisun nimen mukaan), tarkoitetaan Turkin vallankumouksellisen työläisten ja talonpoikien puolueen TIIKP:n valtalinjaa. Kaypakkayan omat näkemykset kehittyivät ja terottuivat kiivaana arvosteluna Şafak-revisionisteja vastaan.
[2] Tämä ja muut lainaukset viittaavat Kaypakkayan kansallisuuskysymystä käsittelevään kirjoitukseen vuodelta 1972.http://bannedthought.net/Turkey/TKP-ML/EarlyDocs/Kaypakkaya-KurdishQuestion-1972.pdf (luettu: 14.9.2015). Suomentanut englannin kielestä: Työryhmä Imperialismia vastaan.