Uuden sarjan täydennysosa (Turkki, kylmä sota)

 

Hei,

Toisessa viestissä on tämän uuden sarjan esittely. Tässä viestissä on molempien, Turkin historian ja kylmän sodan historian kaksi edellistä jaksoa lukijoiden arkistoitavasti tai asioiden mieleen palauttamiseksi.

Terv. Tauno

 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> >>>>> 

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<< <<<<< 

Kylmän sodan historia

 

New Left Review julkaisi viime syksynä erikoisnumeron, jossa Perry Anderson kirjoitti Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Pidän tekstiä niin hyvänä että haluan välittää ystävilleni lyhyissä pätkissä muutamia sitä koskevia huomioita. Alkuperäisessä tekstissä on 167 sivua ja se on jaettu kahteen osaan: Imperium ja Consilium. Minua kiinnostaa erityisesti ne kohdat, jotka liittyvät Neuvostoliittoon.

 

Olen itse harrastanut tätä aihetta jo jonkin aikaa ja silti minusta tuntuu kuin olisin saanut Perry Andersonin kirjoituksen kautta uuden ja raikkaan näkökulman. Tuttuun tapaan suomennan vapaalla kädellä ja lisään joukkoon omia ajatuksiani. Itse asiassa tämä on aivan oma itsenäinen teksti, joka nojautuu Perry Andersonin mainitsemiin tapahtumiin. Kannattaa siis tutustua myös alkuperäiseen teokseen: New Left Review nr. 83 Sept./Oct. 2013 Special issue "American Foreign Policy And Its Thinkers". Lisätietoja kyseisen tekstin julkaisijasta löytyy osoitteesta www.newleftreview.org.

 

EMPIRE

 

Yhdysvaltojen suuri koko ja etäinen sijainti vaikuttavat siihen kuinka sen kansalaiset suhtautuvat muuhun maailmaan. Heillä on ihan tarpeeksi omalla lautasellaan ollakseen erityisen kiinnostuneita kaukaisten maanosien asioista. Useimmille riittää median rakentamat pelkistetyt ja hieman irvikuvamaiset esitykset. Yhdysvalloissa ulkopolitiikka on pankkiirien, diplomaattien ja teollisuusmiesten asia. Näiden piirien vaikutusvallankasvun myötä myös eurooppalaisessa mediassa on havaittavissa samaa mustavalkoista pelkistelyä.

 

Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa saattaa olla aika ajoin rajuakin kädenvääntöä, ainakin tietyissä kulttuuripoliittisissa kysymyksissä, mutta valtaväestön minimaalinen kansainvälisen politiikan tuntemus antaa hallitukselle vapaat kädet ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Nämä ulkopolitiikan suuret linjat luotiin toisen maailmansodan aikana voiton ja sitä myötä globaalin maailmanvallan alkaessa jo häämöttää.

 

Yhdysvaltojen omakuvassa kansakunta ja maailmanvalta nivoutuvat yhteen. Tämä perustuu siirtolaisyhteisöjen kokemuksiin. Oli mahdollista saavuttaa rajaton valta piittaamatta mistään muusta kuin omasta tahdosta ja omasta voimasta. Vanhassa maailmassa elintila ja varallisuus olivat tiukemmalla. Siellä oli opittava tekemään myönnyksiä. Useimmiten oli myös jonkin asteinen pakko noudattaa tehtyjä sopimuksia. Tästä kaikesta pääsi eroon muuttamalla valtameren taakse ja ryhtymällä uudisasukkaaksi.

 

Pohjoismantereen valloitus loi planeetan suurimman kansakunnan ja hitaasti nuppuun puhkeavan puhtaimman mahdollisen kapitalistisen teollisuusmahdin. Aatteellisessa mielessä johtoaate oli taivaallisen voiman siunaama uusi kansakunta. Poliittisesta näkökulmasta oli kyse kansakunnan isien takaamasta yksilönvapaudesta. Vapaiden ihmisten siunattu maa, jolta puuttui oma historia, mutta joka oli valmis antamaan itsensä esimerkiksi kaikille muille.

 

On hyvä muistaa, että Yhdysvallat perustuu vapauden kaipuuseen ja radikaaliin vallankumoukselliseen politiikkaan, jonka ensimmäinen ja tärkein globaali seuraus oli Ranskan vallankumous. Adamsin sanat Jeffersonille kertovat tärkeimmän "Meidän puhdas, hyveellinen, yhteiseen hyvään pyrkivä ja itsemääräämisoikeuteen perustuva tasavaltamme tulee kestämään ikuisesti, se tulee hallitsemaan koko maailmaa ja tämä tulee johtamaan ihmiskunnan täydellistymiseen.".

 

Hieman myöhemmin John O'Sullivan puhui tästä uudesta ja raikkaasta valtakunnasta Jumalan lahjana, jolla on pyhä tehtävä koko planeetan vapauttajana. Pian näiden sanojen jälkeen puolet Meksikosta liitettiin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Alueellisen laajenemisen saavutettua luonnolliset rajat kiinnitettiin huomio kaupalliseen menestykseen omien rajojen ulkopuolella. Tämä johti klassiseen imperialistien väliseen sotaan Espanjan kanssa.

 

Voitettuaan Espanjan Yhdysvallat liittyi kansainvälisten suurvaltojen joukkoon. Ensimmäisen Rooselveltin kaudella Panama irroitettiin Kolumbiasta ja uuden kanavan seudusta tuli yksi ensimmäisistä Yhdysvaltojen elintärkeiden etujen ja laajennetun kansallisen turvallisuuden asemista.

 

Tätä herkkua tarjotaan nykyään lähes kaikilla maailman merillä. Irakin kohtalo kertoo kaiken tarpeellisen siitä mitä tapahtuu, jos joku uskaltaa astua ison pomon varpaille. Mitä on tapahtunut näiden kahden tarinan välillä? Kuinka radikaali vallankumous ja vapauden rakkaus muuttui tyranniaksi?

 

Tauno Auer 9.4.2014

 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> >>>>> 

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<< <<<<< 

Kylmän sodan historia - osa 2

 

Vapaus, sinä olet sen arvoinen!

 

Vaikka vanhalta mantereelta paettiin, ei eurooppalaista mielenlaatua suinkaan jätetty taakse. Vapauden kaipuun mukana tuli halu hallita omaa ympäristöä ja militaristinen tapa järjestäytyä sekä perinpohjainen ylenkatse primitiivisinä ja villeinä pidettyjä kulttuureita kohtaan. Kokonaispaketissa tuli myös orjakauppa. Yhdet voivat olla täysin vapaita vain jos toiset tekevät likaiset työt.

 

Köyhien eurooppalaisten myötä saapui uudelle mantereelle myös työväenaate. Karut olosuhteet johtivat lukuisiin lakkoihin, jotka murskattiin raa'asti. Työnantajat palkkasivat pyssymiehiä. Tätä nykyä tämän kaltaiset pyssymiehet toimivat vakinaisen armeijan ohella kaikkialla missä Yhdysvalloilla on tukikohtia. Kerrotaan jopa Itä-Ukrainaan saapuneen toista sataa tällaista 'yksityistä urakoitisijaa'.

 

Euroopasta juontaa myös sotilaselämää ja sotaa romantisoiva kulttuuri. Preussissa virkavalta ja hallintojärjestelmä hoidettiin sotilaallisella täsmällisyydellä, mutta se oli kuitenkin Iso-Britannia, joka teki sodan ihannoimisesta kansankulttuuria. Se tapahtui Krimin sodan aikana 1850-luvulla. Samasta Venäjän vastaisesta sodasta saamme kiittää myös sotakirjeenvaihtaja-järjestelmän syntymää. (Tästä kaikesta kertoo Michael Parisin kirja Warrior Nation: Images of War in British Popular Culture, 1850-2000).

 

Mitä huonommin Krimin sota sujui sitä innokkaammin väki kotona vaati sitä jatkamaan. Kun sodan aloittaa sitä on vaikea lopettaa. Mutta tällä ei ollut suurtakaan poliittista merkitystä, koska sodat käytiin kaukana omalta alueelta. Ja jos syy sotaan vaikutti huonolta, saattoi hallitus luottaa lehdistöön, joka aina keksi joukon hyviä syitä. Tästä on tullut hyvin tuttu kuvio.

 

Jo ennen Lokakuun vallankumousta Britanniassa lietsottiin Venäjän vastaista hysteriaa. Mukana talkoissa olivat myös siihen aikaan suositut nuorille pojille osoitetut aikakausilehdet. Vuoteen 1905 mennessä myytiin Englannissa vuosittain viisi miljoona sota-aiheista pikku-ukkoa. Nyt saattoivat jo lapsetkin leikkiä sotaa aidon tuntuisilla esineillä.

 

Sotilasparaatit kuuluivat tietysti kuvaan. Sota puettiin värikkäämpään ja houkuttelevampaan asuun kuin rauha. Euroopassa tämä into on hieman laantunut, mutta amerikkalaisille ajatus ajasta, jolloin heidän armeijansa ei sodi jossain päin maailmaa, tuntuu varmasti täysin vieraalta. Ulkopuolinen pakostikin olettaa, että he saavat siitä jonkin asteista henkistä tyydytystä. Hyvän asian puolesta aina, totta kai.

 

Yhdysvalloissa oli aikoinaan voimakkaan työväenliikkeen ohella merkittävä rauhanliike. Monet kommentaattorit ovat panneet merkille sen, kuinka kummastakaan ei enää ole merkkiäkään. Syvällisempi järjestelmäkritiikki on jäänyt marginaaliin. Tilalle on tullut pirstoutunut ja poliittisesti sitoutumaton kansalaistoiminta. Myös tässä brittivaikutteet ovat merkittäviä: Amnesty, Greenpeace, Minority Rights Group ja lukemattomat muut näennäisesti riippumattomat järjestöt.

 

Vapaus, ihmisoikeudet, kapitalismi, demokratia, rauha ja Yhdysvaltojen mahti. Näillä mennään. Presidentti Woodrow Wilson puhui myyntimiehille Detroitissa 10.7.1916: "Nostakaa katseenne liike-elämän taivaanrannasta ja innostukaa siitä ajatuksesta, että te olette amerikkalaisia ja teidän tehtävänne on kuljettaa vapaus, oikeus ja ihmisyyden periaatteet kaikkialle, jonne kuljette. Menkää ja myykää esineitä, jotka tekevät elämän mukavammaksi ja maailman onnellisemmaksi. Käännyttäkää asiakkaanne amerikkalaisten periaatteiden kannattajiksi."

 

Heidän intonsa ja menestyksensä on muuttanut maailman siksi paikaksi, jonka me tänä päivänä tunnemme. Auto, asunto-osake, supermarket, pörssi ja pesukone. Viihdeteollisuus, ihmisoikeusteollisuus, hyväntekeväisyys. Ostakaa ja viihtykää, sillä tämä ei ole ihan lähiaikoina loppumassa.

 

Tauno Auer 11.4.2014

 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> >>>>> 

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<< <<<<< 

Turkki ja turkkilaiset - osa 5

 

VALLANKUMOUS

 

Erilaiset vastarintajärjestöt kasvoivat 1900-luvun alussa Osmanien valtakunnan länsiosissa. Sulttaanin mielivaltaa vastustivat kaikki väestönryhmät, ei vähiten turkkilaiset itse. Vuonna 1908 levisivät huhut siitä, että englantilaiset ja venäläiset tulevat jakamaan sulttannikunnan keskenään. Tämä synnytti sotilaskapinoita, jotka levisivät nopeasti. Abdulhamid joutuu myöntymään yleisiin vaaleihin, jotka kapinalliset komeasti voittivat.

 

Kapinalliset menestyivät vaaleissa vaatimalla harvainvallan korvaamista perustuslaillisella järjestyksellä. Committee of Union and Progress (íttihad ve Terakki Cemiyeti) oli oman aikansa edistyksellisten aatteiden ilmentymä, joka sai vaaleissa kannatusta valtakunnan kaikilta väestöryhmiltä, mutta samalla kyse oli myös maanalaisen järjestön toimeenpanemasta sotilasvallankaappauksesta.

 

Julistukset vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä (hürriyet, müsavat, uhuvvet) saivat yleisen hyväksynnän. Vallankumouksen johto jäi kuitenkin pienen upseerijoukon käsiin. Heidän tärkein tavoitteensa oli valtakunnan yhtenäisyyden säilyttäminen hintaan mihin hyvänsä. Iskulauseista huolimatta kapinajohtajat eivät olleet poliittisesti radikaaleja.

 

Nuorturkkilaiset (Young Turks, Jön Türkler) uskoivat länsimaiden uhkaavan valtakuntaansa, mutta he eivät kuitenkaan vieroksuneet länsimaita kulttuurisesti tai poliittisesti. Nuoret upseerit halusivat tasa-arvoisen aseman ja paikan niissä pöydissä, joissa maanosan suuret päätökset tehtiin. Tämän saavuttamiseksi Osmanien valtakunta täytyi muuttaa länsimaisen mallin mukaiseksi.

 

Länsimaisilla suurvalloilla, jotka olivat kaikki enemmän tai vähemmän samaa uskontokuntaa (kristittyjä) ja pitkälti etnisesti yhtenäisiä (saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia jne.), vanha sulttaanikunta oli eri tavoin äärimmäisen rikas ja monikulttuurinen. Kuinka ihmeessä uusi hallinto pystyisi pitämään maan yhtenäisenä? Tämän ongelman lisäksi, kuten todettu, uuden hallinnon poliittinen uskottavuus ja laillinen oikeus (legitimiteetti) oli kapealla pohjalla.

 

Nämä heikkoudet olivat kaikille ilmiselviä alusta lähtien. Nuorturkkilaiset säilyttivät vanhan hallinnon ulkoiset tunnukset ja he istuttivat valtaistuimelle sulttaanin vähämielisen veljen. Mehmed V oli viettänyt 30 vuotta suljettuna palatsin haaremiin. Yhdeksän niistä hän vietti täysin yksin. Hän oli hallitsijana pelkkä sätkynukke. Hän oli kuulemma poikkeuksellisen taitava runoilija.

 

Seur. num.: Uuden kansallishengen rakentaminen ja turkkilaisen fasismin juuret.

 

Tauno Auer 11.8.2016

 

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>> >>>>> 

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<< <<<<< 

Turkki ja turkkilaiset - osa kuusi

 

UUDET KANSALLISET TUNNUKSET

 

Uudet hallitsijat (CUP, íttihad ve Terakki Cemiyeti) eivät paljoakaan kostuneet vanhan vallan rippeiden antamasta uskottavuudesta. Oli tarpeen rakentaa uudet täysimittaiset kansalliset mielikuvat, jotka kertoisivat kaikille, mistä uudessa valtiossa oikein on kysymys. Tässä nuorturkkilaiset päätyivät kaksipiippuiseen ratkaisuun. Toinen päätös oli julkinen ja toinen salainen.

 

Julkisuuteen ilmoitettiin kansalaisoikeuksien kuuluvan kaikille uskontokunnille ja väestöryhmille. Näin oli julistettava jo ihan senkin tähden, että juuri näillä tunnuksilla he olivat vaalit voittaneet. Luonnollisesti kaikki väestöryhmät kurdeja ja armenialaisia myöten kokivat julistuksen erittäin myönteisenä kehityksenä.

 

Suljetussa puoluekokouksessa kuitenkin mietittiin hieman toisin. Kansakunta tulisi olemaan ennen muuta turkkilainen ja valtionuskontona olisi Islam. Puolueen varsinaiset johtajat eivät ottaneet itselleen julkisia virkoja ja julkisivun takana toimintaa ohjasi puolueen keskuskomitea, joka oltiin koottu makedonialaisen ja armenialaisen maanalaisen vastarintaliikkeen mallin mukaisesti. Tällainen oli pelin henki muuallakin 1900-luvun alussa.

 

Vähitellen kolmikko Ismail Enver, Ahmed Djemal ja Mehmed Talaat nousivat esiin. Heidän taustalla vähemmän julkisessa roolissa olivat Selânikli Nazim ja Bahaettin Shakir. Kukin heistä oli kotoisin osmanien valtakunnan Euroopan puoleisesta osasta. Enver Istanbulista, Talaat ja Shakir nykyisen Bulgarian alueelta, Nazim Thessalonikista ja Djemal Mytilenestä Lesboksen saarelta. Kannattaa pitää nimet mielessä, koska palaamme heidän toimiinsa useaan otteeseen.

 

Nuorturkkilaiset joutuivat pian tosipaikan eteen, koska Italia valloitti 1911 Libyan, joka oli osmanien valtakunnan viimeisen pohjoisafrikkalainen maakunta. Enver yritti turhaan järjestää libyalaista vastarintaliikettä. Vuotta myöhemmin serbialaiset, montenegrolaiset, kreikkalaiset ja bulgarialaiset yhdistivät voimansa ja hyökkäsivät osmanien armeijaa vastaan Balkanilla.

 

Valtakunnan eurooppalaisen puolen menetys oli valtava isku sillä täältä olivat muinaisista ajoista lukien olleet kotoisin sulttaanikunnan tärkeimmät virkamiehet ja upseerit samoin kuin nuorturkkilaisten vahvimmat johtajat. Se oli myös ollut valtakunnan kehittynein ja vaurain osa. Lisäksi nuorturkkilaisten päämajaa oli pitkään pidetty Thessalonikassa.

 

Samassa yhteydessä alueelta karkotettiin lähes puoli miljoonaa turkkilaista. Tämä hirmuinen nöyryytys tuli olemaan suuren vihan lähteenä. Ismail Enver kirjoitti vaimolleen "Suuttumuksemme kasvaa: kosto, kosto, kosto - ei kahta sanaa" (engl. 'Our anger is strengthening: revenge, revenge, revenge; there is no other word').

 

Maan väestöstä oli tämän jälkeen peräti 85 % muslimeja, mikä vaikeassa tilanteessa houkutti käyttämään uskontoa vallan välikappaleena. Tätä mietettä häiritsi, se että muslimien asuttama Albania käytti tilaisuutta hyväkseen ja julistautui itsenäiseksi. Uskonto ei siis yksin riittänyt pitämään rivejä yhtenäisinä. Tämän huomion vuoksi puolue päätti ottaa turkkilaisuuden valtakunnan tärkeimmäksi tunnistimeksi. On myös huomioitava, että nuorturkkilaisten johdossa ei ollut uskonnollisia henkilöitä.

 

Vertauksen vuoksi kannattaa muistaa, että Venäjällä otettiin vallankumouksen jälkeen sosialismi kansakuntaa yhdistäväksi tekijäksi. Turkki kääntyi oikealle ja naapurimaa Venäjä vasemmalle. Tällä seikalla tulee olemaan valtava vaikutus seuraaviin tapahtumiin.

 

Tauno Auer 20.8.2016