”Minun tunnuslauseeni: en ole mitään vailla.” (Anton Tšehov)
”Miksi Hamletin piti vaivata itseään kuolemanjälkeisillä näyillä, kun itse elämä tarjoaa hirveämpiä näkyjä?” (Anton Tšehov)
Venäläinen kirjailija Anton Pavlovitš Tšehov (Анто́н Па́влович Че́хов, 29.1.[J: 17.1.]1860 Taganrog – 15.7.[J: 2.7.]1904 Badenweiler) oli novellin ja draaman nerokas uudistaja, jonka teosten syvä inhimillisyys koskettaa tänäkin päivänä.

Elämä ja kirjallinen työ

Realismin perinteen ja modernismin välimaastoon sijoittuva Anton Tšehov syntyi vuonna 1860 Taganrogin satamakaupungissa Venäjän keisarikunnassa (Росси́йская Импе́рия). Tšehovin isoisä oli ollut maaorja ja isä kauppias. Vuonna 1879 Tšehov aloitti lääkärinopinnot Moskovan yliopistossa. Hän kirjoitti jo varhain lehtiin, osittain sen vuoksi, että tarvitsi rahaa itselleen, perheelleen ja sisaruksilleen. Tšehovin elämää varjosti nuoresta iästä saakka keuhkotauti. Kirjailija tiesi loppunsa tulevan ennen aikojaan, mikä synkensi hänen maailmankuvaansa. Tšehov asui Melihovon kylässä Moskovan seudulla ja työskenteli piirikunnan epidemiologina.
Vuonna 1890 Tšehov matkusti Sahalinin saarelle, jossa hän haastatteli rangaistusvankeja ja osallistui väestönlaskentaan. Hän laati kokemuksistaan ja havainnoistaan sosiologista tutkielmaa muistuttavan matkakertomuksen Sahalin (Ostrov Sahalin, 1895), jossa hän kuvasi rangaistusvankeja ja paikallista alkuperäisväestöä. Koskettava ja vavahduttava teos synnytti laajan julkisen keskustelun ja johti myöhemmin rangaistusvankien olojen parantumiseen. Tšehov toimi siis tosiasiallisesti rangaistusvankien ihmisoikeuksien puolustajana ja edistäjänä.
Tšehov kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä Ivanovin vuonna 1887. Hänen varsinaista esikoisnäytelmäänsä Platonov (1878) ei aikanaan esitetty, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Tšehovin kuuluisin näytelmä on vuonna 1896 ensi-iltansa saanut Lokki. Hänen viimeisiksi teoksikseen jäivät näytelmät Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto.
Tšehov solmi vuonna 1901 avioliiton Moskovan Taiteellisen Teatterin näyttelijättären Olga Knipperin kanssa. Vuonna 1904 Tšehov oli hoidattamassa tuberkuloosiaan Badenweilerin kylpyläkaupungissa Saksassa, mutta menehtyi sairauteensa.
Kirjailija Dmitri Merežkovski näyttää osuneen asian ytimeen. Hänen mukaansa Tšehov ei korota ääntään eikä sano mitään ylimääräistä, vaan ”kerronnan yksinkertaisuus on niin yksinkertaista, että se herättää kylmiä väreitä, taide on siinä lähellä loppuaan, tyhjyyden partaalla, ja vaatii tarkkuutta nähdä, että tässä tyhjyydessä onkin – kaikki”.

Lokki (Чайка)

Nelinäytöksinen Lokki oli ensimmäinen Tšehovin neljästä tunnetuimmasta näytelmästä (Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkapuisto). Tšehov kirjoitti kahden sukupolven välistä yhteentörmäystä kuvaavan Lokki-näytelmänsä vuosina 1895–1896. Näytelmän ensiesitys oli Pietarissa lokakuussa 1896.
Lokkiin suhtauduttiin aluksi vähättelevästi, ja Tšehov masentui näytelmän huonosta vastaanotosta. Moskovan Taiteellinen Teatteri otti kuitenkin Lokin ohjelmistoonsa, ja Konstantin Stanislavskin ohjauksessa näytelmä saavutti suurmenestyksen vuonna 1898.

Vanja-eno (Дядя Ваня)

Vuonna 1897 julkaistun Vanja-enon keskeisenä teemana on tuhlattu elämä. Vanja-eno toteaa neljäkymmentäseitsemänvuotiaana olevansa jo vanhus. Hän on tehnyt maatilalla työtä antaen työnsä tuoton jo kuolleen sisarensa miehelle, professorille, jonka ura on päättynyt tuloksettomaan umpikujaan. Professori haluaa myydä maatilan ja muuttaa Suomeen viettämään eläkevuosiaan.
Näytelmässä naisten ja miesten väliset ihastumiset ja rakkaudet kohdistuvat tavoittamattomiin henkilöihin. Vanjan nuorempi sisar on syvästi uskonnollinen ja valmis uhraamaan elämänsä tuonpuoleisen palkinnon toivossa.
Vanja-eno esitettiin ensimmäisen kerran Konstantin Stanislavskin ohjaamana Moskovan Taiteellisessa Teatterissa vuonna 1899.

Kolme sisarta (Три сeстры)

Kolmessa sisaressa draamallinen konflikti muodostuu sisarusten, Mašan, Natašan ja Olgan, elämänhalun ja provinssikaupungin yhteisön passiivisuuden välille. Sisarukset elävät toivossa paremmasta elämästä, mikä olisi mahdollista Moskovassa, heidän lapsuutensa tarunhohtoisessa kaupungissa.
Näytelmä osoittaa toisaalta sisarusten kyvyttömyyden tarttua hetkeen. Ihmisen toiveet ovat Kolmessa sisaressa kaukana siitä, mihin hän kykenee. Elämä valuu ohitse, ja näytelmän lopussa pitkästyminen ja toivottomuus purkautuvat karkeudeksi ja väkivallaksi.
Näytelmäteksti valmistui vuonna 1900, ja ensiesityksensä näytelmä sai seuraavana vuonna (1901) Moskovan Taiteellisessa Teatterissa.

Kirsikkapuisto (Вишнëвый сад)

Tšehov nimesi Kirsikkapuisto-näytelmänsä komediaksi. Päähenkilö Ljubov Ranevskajan on myytävä kartanonsa perinteikäs kirsikkatarha. Henkilöhahmo on nähtävissä kevytmielisyyden ja koomisuuden kuvajaisena. Sama tulkinta koskee myös itse kirsikkatarhan myymistä. Vaihtoehtoinen tapa hahmottaa näytelmän sisältöä korostaa maanomistajaluokan rappiota ja sen ilmenemismuotoja. Kun kauppias Lopahin ostaa kirsikkatarhan ja antaa kaataa kirsikkapuut tulevien huvilapalstojen tieltä, näytelmä saa nostalgisia sävyjä: vanhan vallan on väistyttävä; porvaristo jyrää aateliston.
Kirsikkapuisto sai ensiesityksensä Moskovan Taiteellisessa Teatterissa tammikuussa 1904.

Novelisti Tšehov

Venäläisen kirjallisuuden historiassa (Gaudeamus 2015) Kirsti Ekonen toteaa Tšehovin novelleista muun ohella seuraavaa: ”Tšehovin novelleille on tyypillistä objektiivisen tarkka kuvaustapa, johon yhdistyy impressionistisia piirteitä. (…) Tšehovin kerronta vaatii aktiivista lukijaa. Hänen ’objektiiviset’ teoksensa ikään kuin velvoittavat lukijaa tarkastelemaan niitä suhteessa omaan subjektiiviseen myötätuntoonsa, arvoihinsa tai omaan ihmisenä olemisen kokemukseensa. Kerrontatapaan liittyy läheisesti yksinkertainen ja konkreettinen kieli.”
Tämän kirjoittajaa Tšehovin novelleissa viehättää erityisesti kaksi ominaispiirrettä: yhtäältä huumori (komiikka, satiiri) ja toisaalta sydän (kaipuu, tunteet, venäläinen sielu). Nuo molemmat ainesosat ilmenevät mestarin novellitaiteessa nautittavasti, kipeästi, pakottomasti ja toisinaan kutkuttavan salaperäisesti. Rohkenen väittää, että lukija ikään kuin suggeroituu novellistin otteessa. Tämä johtuu siitä, että Tšehovin lumovoimainen kerronta ja kuvaus ovat uskottavia. Hänen tarinoistaan välittyy eletyn ja koetun elämän väärentämättömyys.
Kaksi välähdystä:
”Johtaja sanoi minulle. ’Pidän teitä palveluksessani vain kunnioituksesta kunnianarvoisaa isäänne kohtaan, muussa tapauksessa olisitte aikoja sitten jo lentänyt täältä.’ Minä vastasin hänelle: ’Imartelette minua liiaksi, teidän ylhäisyytenne, otaksuessanne, että osaan lentää.’ Ja sitten kuulin, miten hän sanoi: ’Ottakaa minulta pois tuo herra, hän turmelee minulta hermot.’” (ote Tšehovin novellista Elämäni)
”Istuessaan Verneyn paviljongissa hän näki, että rantakatua pitkin kulki hänen ohitseen nuori, pienikasvuinen ja vaalea nainen, jolla oli päässään baskeri; hänen jäljessään juoksi valkoinen villakoira. – Ja sitten hän tapasi naisen kaupungin puistossa ja aukiolla pari kertaa päivässä. Nainen käveli yksin, päässään aina tuo sama baskeri ja mukanaan valkoinen villakoira; kukaan ei tiennyt, kuka hän oli, ja häntä nimitettiin yksinkertaisesti naiseksi, jolla oli sylikoira.” (ote Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira)
* * *

Tšehov henkilökohtaisesti

Anton Tšehov on yllä olevan kirjoittajalle tärkeä kirjailija niin ’maagisena’ novellistina kuin taitavana dramaatikkona. Peruuttamattomasti Tšehov tavoitti sydämeni syyskuussa 2014, jolloin sain etuoikeuden nauttia mestarin tekstistä Suomen Kansallisteatterin esityksen muodossa.
Vanja-enon esitys omaisille (13.9.2014) oli täysosuma, Tšehovia parhaimmillaan, nykyaikaisena sovituksena, suomalaisittain mutta venäläisyyden juuria unohtamatta. Lopputulos huikaisevan universaali, tässä ja nyt, aivan samoin kuin sata vuotta varhemmin. Näytelmäesitys oli voitto Kansallisteatterille, niin ohjaaja Paavo Westerbergille kuin koko joukkueelle. Näyttelijät — kaikki oikeassa elementissään. Emmi Parviaisen Sonja loisti ilo- ja valopilkkuna: hauskaa, kutkuttavaa ja räiskyvää, riipaisevaa ja liikuttavaa. Lavastus, puvut, musiikki, valot, kaikki elementit kohdallaan! Teatteria parhaimmillaan.
Kiinnostavaa että Vanja-eno kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa 28.10.1914 ja siis ainoastaan kolmen kuukauden kuluttua ensimmäisen maailmansodan [28.7.1914 – 11.11.1918] syttymisestä. Kohtalokkaista Sarajevon laukauksista [28.6.] oli ehtinyt kulua täsmälleen neljä kuukautta. Kiinnostavaa sikäli, että maailma elää myös tänään, sata vuotta myöhemmin, rauhattomuuden tilassa. Eräät ovat väläytelleet jopa kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinnostavaa myös siksi, että Vanja-enossakin ammutaan. Vanja [’työväenluokka’] laukaisee pistoolin kohti professori Serebrjakovia [yläluokka]. Teko raukeaa lopultakin elettä muistuttavaksi, mutta näennäinen voimattomuus kätkee sisälleen aikapommin kaltaisen symbolin, naamioidun kehotuksen aitoon vallankumoukseen. Tšehovin Djadja suorastaan karjuu sanomaansa: on siirryttävä sanoista tekoihin! Mutta draaman ja estetiikan mestarina Tšehov käyttää ’kuiskauksen’ muotoa.
Kaikki eivät ole pitäneet eivätkä pidä Tšehovin näytelmistä. Aikalaisten kerrotaan moittineen häntä ’toivottomuuden kuvaajaksi’. 1900-luvun alussa tšehovilaisuus tarkoitti toivon ja idealismin puuttumista ja arjen kuvausta ilman syvempää merkitystä.
Tšehovin taideteokset voi nähdä myös toisin. Ne ovat kuin Munchin Huuto, josta johtaa suora tie Lluís Llachin L’Estacaan (Muutos on mahdollinen. Me – sorretut – voimme itse muovata kohtalomme – yhdessä, yhteisvoimin!).
Jotta Tšehovin näytelmätekstien taiteellinen vaikutelma välittyisi autenttisemmin, luovutan lopuksi puheenvuoron Vanja-enon (suomentanut Martti Anhava) tärkeälle roolihenkilölle Sonjalle:
”Minkäs sille voi, täytyy elää!
[tauko]
Me elämme eteenpäin, Vanja-eno. Elämme pitkän pitkän rivin päiviä, (…) kannamme kärsivällisesti koettelemukset jotka kohtalo meille lähettää; me aherramme toisten hyväksi niin nyt kuin vanhoinakin levosta tietämättä, ja kun hetkemme koittaa, me kuolemme nöyrästi, (…) ja Jumala armahtaa meitä ja minä ja sinä, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, ihanan, kauniin elämän, me iloitsemme ja käännymme katsomaan ajallisia onnettomuuksiamme heltynein mielin, hymysuin – ja lepäämme. (…) Me lepäämme!
Telegin [köyhtynyt tilanomistaja] soittaa hiljaa kitaraa.”
Tapio Kuosma


Lähteet

Suuret venäläiset kertojat. Anton Tšehov: Mestarinovelleja. Toinen nide. Suomentaneet Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava. Keuruu 1975.
Troyat, Henri: Anton Tšehov. Suomentanut Irene Sorsa. Anton Tšehovin kirje- ja muistikirjasitaatit suomentanut Martti Anhava. WSOY. Juva 1987.
Tšehov, Anton: Aro ja muita novelleja. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Otava. Keuruu 2011.
Tšehov, Anton: Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha. Suomentanut Martti Anhava. Otava. Keuruu 2011.
Tšehov, Anton: Muistikirjasta. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava. Keuruu 1979.
Venäläisen kirjallisuuden historia. Toimittaneet Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Toinen, uudistettu painos. Gaudeamus. Tallinna 2015.
Osip Braz: Anton Pavlovitš Tšehov 1898. Tretjakovin galleria.