Suomi on iloinnut taloustieteen Nobel-palkinnosta, kun suomalainen MIT-yliopistossa työskentelevä talousprofessori Bengt Holmström pokkasi palkinnon yhdessä Oliver Hartin kanssa.
Suomalaisten henskeleiden paukuttelu on ollut melkein yhtä kovaa kuin suomalaisen laulaja Saara Aallontoisen sijan jälkeen X Factor -laulukisassa.
Vaikka Holmström on suurimman osan työelämästään viettänyt Yhdysvalloissa, on hän kuitenkin osallistunut Suomen talouskeskusteluun ja suomalaisten yritysten toimintaan mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan ja Nokian hallituksissa.
Erityisesti on jäänyt mieleen ennen IT-kuplan puhkeamista hänen kommenttinsa Hesarissa. Hän ei suinkaan varoitellut syksyllä tapahtuneesta tietotekniikka-alan romahduksesta, vaan päinvastoin lisäsi alan hypeä ja sai alan pörssikurssit taivaisiin.
Holmström väitti (HS 21.2.2000), että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat johtajaoptioita talouden rakennemuutoksen vauhdittamiseksi. Hän peräsi osakkeenomistajan oikeuksien ylivaltaa yritysjohtoon ja työntekijöihin nähden. Yhteiskunnan ja demokratian oikeuksista hän ei puhunut mitään.
Sijoittajien näkemys ja viisaus kuulemma siirtää resurssit parhaiten kasvaville uusille internet- ja tietotekniikka-aloille. Edes yritysjohto eivätkä varsinkaan poliittiset päättäjät kykene siihen.
Holmström totesi:
”Markkinan arvo korostuu, kun muutos on suuri. Tulevaisuuden arvioiminen tulee tärkeämmäksi kuin koskaan. Uusien ideoiden arvo ei löydy mistään laskentatoimen tuottamista luvuista vaan osakekursseista.
Markkinoilla ihmiset panevat rahaa likoon. Olivat ne väärässä tai oikeassa, ainakin ne sillä hetkellä siihen oikeasti uskovat. Tämä integriteetti on uskomattoman arvokasta. Markkinoilla ei sahata silmään.”
Tohdin arvostella häntä näistä näkemyksistä kirjoittamalla Yliopisto-lehteen (nro 5) ja Kansan Uutisiin (14.3.2000) kirjoituksen otsikolla ”Suuri osa tietotekniikkayrityksistä on täysiä kuplia”. Lähetin sen sähköpostitse myös hänelle Yhdysvaltoihin.
Holmströmin palkitsemisteoriat eivät sitouttaneet eivätkä piiskanneet Nokian johtoa innovoimaan ja seulomaan parhaita ideoita.
Hämmästyksekseni hän vastasi siihen – vieläpä kohteliain sanakääntein – että meillä kummallakin on oikeus erilaisiin mielipiteisiin. Tällaista kohteliaisuutta en ole tottunut saamaan taloustieteilijöiden suunnalta.
Holmströmin hallitustyöskentelyn alussa vuonna 2000 Nokian osakkeen arvo oli 63,5 euroa, hallituskauden lopussa enää 3,9 euroa. Pörssinoteerauksen mukaan Nokian kurssi oli vain 6,1 prosenttia vuonna 2000 vallinneesta huipputasosta.
Holmströmin palkitsemisteoriat eivät sitouttaneet eivätkä piiskanneet Nokian johtoa innovoimaan ja seulomaan parhaita ideoita kannustavaksi tarkoitetusta palkkiojärjestelmästä huolimatta. Nokialle kävi sitten niin kuin kävi.
Nobelpalkintotilaisuuden yhteydessä Holmström haukkui takautuvasti Nokian palkkiojärjestelmät kelvottomiksi ja laittoi sen muiden Nokialla juosseiden konsulttien nimiin. Ollessaan luomassa Nokian ylimitoitettuja palkkiojärjestelmiä hän ei kuitenkaan lähtenyt ulos Nokian hallituksesta, vaikka oli jälkikäteen jälkiviisaasti eri mieltä.
Holmströmin hallituskauden aikana Nokiassa tehtiin muitakin ”kannustavia” taloudellisia ratkaisuja. Toimittaja Pekka Seppänen ja professori Markku Kuisma kirjoittivat kirjan Suomen kaikkien aikojen bisnesmokista, ”kamalista virheistä, joissa on palanut miljardeja”. 

KOLMANNEKSI PAHIMMAKSI mokaksi Suomen taloushistorian ranking-listalla Kuisma ja Seppänen nostivat Nokian omien osakkeiden oston. Suuruutensa aikoina 2000-luvun taitteessa Nokia osti omia osakkeitaan noin 19 miljardilla eurolla ja mitätöi ne välittömästi.
Tämä vain siksi, että Nokian pörssikurssi nousisi ja johto saisi vielä muhkeammat palkkiot. Se oli johdon ”innovointia” ja puhelinten ”tuotekehitystä”.
Nyt Nobel-palkinnon juhlahumussa valtamediat ovat tyystin unohtaneet, mitä Holmström tuli sanoneeksi Suomen liittymisestä EU:n rahaunioniin: ”Euro tukee Suomen taloutta samalla tavalla kuin köysi hirtettyä.” Tämän asemesta on suitsutettu Holmströmin täysin evalaisia näkemyksiä (onhan hän tämän propagandalingon hallituksen jäsen).
Holmström ei näe Suomelle ulospääsyä talousahdingosta, ellei se laita kilpailukykyään pysyvästi kuntoon. Nopeimmin suunnan parempaan avaisi Holmströmin mielestä joustava ja kilpailukykyä kohentava työmarkkinaratkaisu. Hän on hämmästynyt siitä, miten vaikeaa kilpailukykysopimuksen valmistelu on ollut. Työmarkkinoiden joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisellä käännettäisiin Suomen suunta.
Näitä Holmströmin EK:n ja Evan suuntaisia uusliberalistisia näkemyksiä ei tarvitse ihmetellä, sillä amerikkalaiset yliopistot ovat suurelta osin yritysten rahoittamia. Yhdysvalloissa on perinteisesti suhtauduttu varsin varautuneesti siihen, että valtio rahoittaisi yliopistoja kuten Suomessa on tapana.
Kummallisinta tässä taloustieteen alassa on, että arvostettuja Nobelin palkintoja annetaan taloustieteilijöille, jotka ovat ”tutkimuksissaan” päätyneet aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin.
Talousprofessorit Robert Lucas ja James Tobin saivat Nobel-palkinnot, vaikka olivat eri mieltä pääomamarkkinoiden vapaudesta. Lucas oli Chicagon yliopiston (vrt. ”Chicagon pojat”) professori ja oli täysin vapaiden markkinoiden kannattaja. Tobin puolestaan piti markkinoiden sääntelyä tarpeellisena (Tobinin vero).
Taloustieteen Nobelin jakaa Ruotsin Pankkiyhdistys, ei Nobel-komitea. Palkinnon luoja Alfred Nobelkääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että palkinto annetaan hänen nimissään. Nobel ei varmaankaan halunnut edistää noituutta.
Ruotsin keskuspankki perusti tämän palkinnon Nobelin taloustieteen palkinnoksi nostaakseen taloustieteen statusta, tieteenalan arvostuksen nostamiseksi.
Vaikka Holmström on tehnyt taloudellisia virhearvioita, on hän kuitenkin ainoa rehellinen talousprofessori Suomessa.
Nobelin jälkeläiset ovat kritisoineet palkintoa julkisesti. Hänen pojanpoikansa Peter Nobel on verrannut Ruotsin keskuspankkia käkeen, joka munii munansa toisten lintujen pesiin. Pankin uskottavuutta on koeteltu monesti palkintoa jaettaessa.
Näitä uusliberalistisia taloustieteilijöitä on pilvin pimein. Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi.

VAIKKA HOLMSTRÖM on tehnyt taloudellisia virhearvioita, on hän kuitenkin ainoa rehellinen talousprofessori Suomessa. Hän myönsi lähes vuosi sitten, että poliitikot ovat talouden parannuskeinojen kanssa hukassa, koska myös taloustieteilijät ovat täysin taloudesta ”pihalla”. Tämän hän tunnusti Talouselämä-lehden (13/2016) haastattelussa, että maailmantaloudessa on piirteitä, joita eivät ymmärrä edes taloustieteilijät tai keskuspankkiirit.
Hänen mukaansa keskuspankit etenevät nollakoroilla kartoittamattomaan maastoon. Ne pumppaavat rahoitusjärjestelmään lisää rahaa ja korot lasketaan aina vain syvemmälle miinuksen puolelle, jotta talous lähtisi kasvuun eikä deflaatio tekisi pesää. Tätä yritetään erityisesti Euroopassa ja Japanissa.
Tulokset ovat kuitenkin käytännössä aivan toiset kuin teoriassa. Raha ei kierrä, talous ei kasva, investointeja ei tule eikä inflaatio kiihdy. ”Koko rahan kiertämisen mekanismi on rikki”, Holmström totesi.
Holmström on ymmällään nollakorkojen maailmassa. ”Elämme aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustieteilijätkin hämmentyneinä.”
Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa keskuspankit yrittävät epätoivoisesti kiihdyttää talouskasvua ja torjua deflaatiota. Aseina ovat korko ja lainapapereiden valtavat osto-ohjelmat. Ohjauskorot ovat nyt suurin piirtein nollassa ja monet muut korot miinuksella.
Pankkiirien ja taloustieteilijöiden puheita kuunnellessa Holmströmistä tuntui kuin ajaisi autolla, josta vaihteet yhtäkkiä katoavat.
Keskuspankkiirien syvä epätietoisuus varmistui Holmströmille San Franciscossa pidetyssä amerikkalaisekonomistien vuosikokouksessa, johon osallistui 15 000 taloustieteilijää.
Pankkiirien ja taloustieteilijöiden puheita kuunnellessa hänestä tuntui kuin ajaisi autolla, josta vaihteet yhtäkkiä katoavat.
”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu.
Keskuspankit ovat tällaisessa kyydissä, kun ne painavat rahaa. Kukaan ei tiedä, mitä tien päässä on ja onko olemassa jokin rauhallinen tapa tulla takaisin päätielle.”
Ongelma on, ettei raha kierrä. Sijoittajien ja säästäjien rahat menevät pankkiin, joka tallettaa ne edelleen keskuspankkiin. Sinne ne jäävät. Holmström ihmettelee:
”Yhdysvalloissa Federal Reserven rooli on muuttunut. Fedistä itsestään alkaa tulla pankkiiri, kun yhä useammat markkinaosapuolet voivat tallettaa rahojaan suoraan sinne. Fed ei kuitenkaan halua olla siinä roolissa, koska se ei tiedä, kenen viime kädessä pitäisi saada ne rahat. Koko rahan kierrättämisen mekanismi on rikki.”
Hän pitää suurena mysteerinä, että korot ovat nollassa, eivätkä yritykset silti investoi:
”Tilanne on outo. On mahdollista, että korkojen kuuluisi olla miinus kaksi tai miinus kolme tai ehkä miinus neljä prosenttia.
En ole kuitenkaan varma, että miinus neljäkään vetäisi investointeja vauhtiin. Oppineisuudestaan huolimatta Holmströmille ei ole vielä valjennut, että yritykset eivät investoi, jos eivät näe tuotteilleen ja palveluille ostajia eli kulutuskysyntää.
Perusongelma on, että keskuspankkien pitäisi saada ihmisten inflaatio-odotukset muuttumaan, mutta nykyinen rahapolitiikka saattaa vain ruokkia deflaatio-odotuksia.”
Holmström palaa jälleen nykyiseen epävarmuuteen ja hämmennykseen selittäessään, mikseivät vanhat lainalaisuudet enää päde.
Kyse on myös teknologian murroksesta ja siitä, että digitaalinen vallankumous pakottaa yhden ammatin spesialistit ryhtymään moniosaajiksi. Päätyönsä ohessa ihmiset ovat alkaneet tehdä kaikenlaista itsepalvelubisnestä. Meistä kaikista on tullut jokapaikanhöyliä.

HOLMSTRÖM KITEYTTÄÄ hyvin nykyisen ”palveluyhteiskunnan”. Hän arvioi käyttävänsä jo neljäsosan valveillaoloajastaan hoitamalla omia ja lähipiirinsä asioita: ”Kasaan Ikean huonekaluja ja odotan puhelimessa pääsyä erilaisiin palveluihin. Ennen pankkivirkailija hoiti raha-asiani. Nyt hoidan itse omat ja äitini pankkiasiat. Teen tätä kaikkea enemmän kuin haluaisin”.
Yhteiskunnallisten murrosten keskellä on myös vaikea tietää, mitä tapahtuu perinteisille ammateille. Arvailujen varaan jää sekin, mikä erilaisista teknologioista syrjäyttää minut, visioi Holmström.
”Kun ei tiedetä, mikä hevonen tulee voittamaan, ei panna rahoja minnekään. Tämä on yksi selitys investointien heikkoudelle. Tai sitten nykyinen investointilama ennustaa, että tulossa on todella suuren luokan kriisi”, hän pelottelee.
Negatiiviset korot ovat suuri ongelma kaikille ja erityisesti eläkesäästäjille. Holmströmin mukaan rahoitusjärjestelmän vakaus saattaa horjua, kun eläkesijoittajat etsivät korkeampaa tuottoa. Syntyy kuplia, jotka lopulta aina puhkeavat. Holmströmin silmissä kupla on luonnollinen sijoituskohde, koska kukaan ei tiedä toista paremmin, milloin se puhkeaa.
Ari Ojapelto on tietokirjailija ja kirjan ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua” tekijä.

Toimituksen kommentti

Helsingin Sanomat kysyi 45:ltä ekonomistilta, onko eurosta ollut Suomelle haittaa vai hyötyä. Vastanneista 14 arvioi eurosta olleen haittaa, 7 ei osannut sanoa ja 8 katsoi euron hyödyttäneen Suomea.
Kysymykseen ”Suomi vajosi vuonna 2012 taantumaan, josta elpyminen on ollut poikkeuksellisen hidasta. Olisiko vapaasti kelluva valuutta jouduttanut elpymistä?” 24 ekonomistia vastasi kyllä, yksi ei ja neljä ei osannut sanoa.
Yleisöltä kysyttäessä 1.1.2017 peräti 63 % katsoi eurosta olleen haittaa ja 37 % hyötyä.
Oma kelluva valuutta olisi 82 prosentin mielestä auttanut Suomen talouden toipumista ja 18 prosentin mielestä ei.

Bengt Holmström. Kuva (muokattu): Bengt Nyman | Creative Commons