Näin Yhdysvalloista tuli maailmanmahti

 

Kylmän sodan historia (3/2017) - erikoisnumero

 

Anders Stephanson opettaa historiaa Columbian yliopistossa. Viimeisimmässä New Left Review -aikakauskirjassa (n:ro 102, Nov. Dec. 2016) hän arvioi John A. Thompsonin teosta "A Sense of Power: The Roots of America's Global Role" (Cornell). Samassa numerossa on Hazem Kandilin haastattelu, jossa käsitellään seikkaperäisesti Egyptin tilannetta. Se kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Thompsonin kysyy miksi Yhdysvallat valitsi itselleen maailmanlaajuisen johtoaseman. Oliko se välttämättömyys vai valinta? Cambridgessä toimiva Thompson on erikoistunut Yhdysvaltojen historiaan ja hänen esikoisteoksensa "Progressivism" on vuodelta 1979. Thompsonin mukaan jokaisen hallintojärjestelmän on välttämättä sekä arvioitava ulkoisten uhkien aste että huolehdittava voimavaroista, jotka takaavat yhteisön jatkuvuuden. Kaiken muun osalta kyse on valinnoista.

 

Esimerkiksi Vietnamin sota ei ollut missään mielessä välttämätön. Thompson pohtii kuinka Yhdysvallat siirtyi sellaisesta tilanteesta, jossa lähes mikään ei ollut välttämätöntä siihen, jossa lähes kaikki on. Hänen mukaansa uuden globaalin roolin omaksuminen oli valinta, ei välttämättömyys. Kirja kertoo missä olosuhteissa valinta tehtiin.

 

Ensimmäiset askeleet otettiin jo 1800-luvun lopulla ja sitten lisää ensimmäisessä maailmansodassa. Toinen maailmansota johti mittaviin seuraamuksiin, mutta vasta kylmä sota merkitsi siirtymistä maailmanlaajuiseen valta-asemaan. Yhdysvalloista oli jo vuonna 1870 tullut maailman suurin tavarantuottaja ja ensimmäisen maailmansodan alkaessa se vastasi lähes 40 % maailman tuotannosta. Toisen maailmansodan jälkeen sen osuus oli jo 50 %. On merkillepantavaa, että sodan aikana elintaso maassa nousi.

 

Yhdysvaltojen valtaaminen ulkoa päin on aina ollut mahdottomuus. Ilmavoimien kehittyminen antoi mahdollisuuden tuhota vihollisten laivastot, mikä vain korosti ulkoisen uhan puutetta. Ainoastaan Neuvostoliiton ja nyt Venäjän ydinasearsenaali tekivät Yhdysvallat millään tavalla haavoittuvaiseksi, mutta tässäkin tapauksessa Yhdysvaltojen sotilaallinen pelote oli ja on musertavan ylivoimainen.

 

Ylivoimaa käytetään, koska käyttämättä jättäminen olisi ylimielisyyden ja siten myös heikkouden merkki. Yhdysvallat olisi pärjännyt vallan hyvin ilman sekaantumista muiden asioihin, ehkä jopa paremmin kuin nyt, sen globaalin roolin aikana. Ulkomaat ovat aina merkinneet Yhdysvalloille vähemmän kuin Yhdysvallat ulkomaille.

 

George Washingtonin ja Alexander Hamiltonin tunnuslause: "suurin mahdollinen määrä kauppaa ja pienen mahdollinen määrä poliittista sotkeutumista" sopi hyvin sotien väliseen aikaan. Kylmässä sodassa siitä luovuttiin eikä siihen sen jälkeen ole palattu. Artikkelissa ei tietenkään sitä mainita, mutta tammikuussa 2017 vajaata viikkoa ennen Donald Trumpin virkavalaa vaikuttaa siltä, että Trump kuvittelee voivansa palata vanhojen hyvien aikojen toimintatapoihin.

 

Joten kumpikaan - turvallisuuspolitiikka tai taloudelliset edut - ei pakottanut kulkemaan valittuun suuntaan. Jäljelle jäävät intiaanisodissa opitut tavat, halu käyttää valtaa ja Länsi-Euroopasta peritty poliittinen kulttuuri. Myös uskonnollisilla asenteilla oli merkitystä. Presidentti Woodrow Wilson uskoi korkeimman voiman antaneen hänelle oikeuden ilmaista ääneen ihmiskunnan syvimmät toivomukset.

 

Thompsonin mukaan mikään yksittäinen tekijä tai voima ei johtanut Yhdysvaltojen valitsemaan globaaliin asemaan. Kyse oli olosuhteista. Jokainen maailmanpoliittinen merkkitapahtuma ja jokaisen kahakan viitekehys synnytti uusia kokemuksia, jotka jättivät jälkensä poliitikkoihin ja kansalaisiin.

 

Ensimmäinen maailmansota opetti, että Yhdysvallat pystyy puolustamaan etujansa ja ehkä jopa pakottamaan muut taipumaan sen tahtoon. Vuonna 1937 2/3 amerikkalaisista oli sitä mieltä, että osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli ollut virhe, mutta Ranskan jäätyä Saksan jalkoihin 1940 Yhdysvaltojen julistaminen 'kansanvallan sotamahdiksi' (the arsenal of democracy) sai laajaa kannatusta.

 

Toisen maailmansodan jälkeen suuri yleisö oli jo vakuuttunut, että Yhdysvaltojen täytyy ottaa huomattavan paljon suurempi rooli kansainvälisellä näyttämöllä. Tässä vaiheessa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat vielä liittolaisia, joten myös vasemmisto suhtautui asiaan myönteisesti. Amerikkalaiset tulivat vakuuttuneeksi siitä, että Yhdysvaltojen tulisi muokata maailmaan itsensä kaltaiseksi. Yhdysvaltojen täytyy ruveta kantamaan vastuuta maailman menosta.

 

Suorat hyökkäykset Yhdysvaltoja vastaan (saksalaiset helmikuussa 1917, japanilaiset joulukuussa 1941) olivat keskeisessä asemassa. "Sikamainen tihutyö" (Saksa 1917), "kammotus" (Natsi-Saksa) ja "pelästys" (japanilainen militarismi) liittyivät kuumaan sotaan, "intensiivinen viha ja pelko" (Neuvostoliittoa kohtaan) kylmään.

 

Nämä eivät kuitenkaan vielä riittäneet. Yksi mikä auttoi oli että sodankäyminen ei ollut kohtuuttoman kallista. Toinen maailmansota oli oiva esimerkki: koskaan aikaisemmin ei amerikkalainen kapitalismi ollut toiminut niin hyvin. Tämä johti siihen, että rauhanajan pelättiin johtavan takaisin taantumaan. Työpaikat olivat ihmisille tärkeämpiä kuin maailmanrauha.

 

Näissä tunnelmissa 80 % Yhdysvaltojen väestöstä kannatti NATO:n perustamista. Heille tosin sanottiin, että tämä ei johda pysyviin sotilastukikohtiin Euroopassa. 'Sense of power' eli voimantunto sopi näissä olosuhteissa hyvin yhteen sen tunteen kanssa, että Yhdysvalloilla vahva kulttuurinen yhteys Eurooppaan (engl. civilizational solidarity). Thompsonin mukaan tämä oli ratkaiseva vaihe. Yhdysvaltojen uusi tehtävä voisi parantaa etnisesti pirstoutuneen maan haavat.

 

Tämän siirtymän osalta Stephanson haastaa Thompsonin kysymällä, missä määrin yleisen mielipiteen muutos juonsi asioiden pinnallisesta ymmärtämisestä ja tahallisesta vääristelystä. Varsinkin siirtyminen kylmään sotaan tapahtui liioittelun ja vääristelyn merkeissä.

 

Brittien myönnytyspolitiikka 1930-luvulla otettiin esimerkiksi ja siitä johdettiin sellainen tulkinta, että venäläisten kanssa ei saa tehdä sopimuksia. Vanha liittolainen rinnastettiin Natsi-Saksaan ja kerrottiin kommunistien pyrkivän maailmanlaajuiseen hirmuvaltaan ja sen kanssa neuvottelemisen katsottiin vain lisäävän kommunistien ruokahalua. Yhdysvallat omasi itselleen liittoutuneiden sodan aikaisen tunnuksen ja rupesi esiintymään "vapaan maailman" johtajana (sodan aikana USA ja NL käyttivät sitä brittien kanssa yhdessä).

 

Samalla tultiin siihen tulokseen, että itse asiassa Neuvostoliitto oli pahempi kuin Natsi-Saksa oli ollut, koska kommunisteilla on kannattajia kaikkialla maailmassa ja koska neuvostojohtajat olivat kärsivällisiä ja viekkaita toisin kuin natsien johtajat. Tästä syystä vain Yhdysvallat pystyi vastaamaan tähän hirmuiseen haasteeseen ja pelastamaan vapauden ja demokratian.

 

Neuvostoliiton pahat aikeet oli helppo todistaa kuvailemalla ydinaseiden kehittäminen ja toimet ulkomailla (Iranissa, Puolassa ja Unkarissa) yksipuolisella ja tarkoituksen hakuisella tavalla (tämä siis samanaikaisesti, kun Yhdysvallat palautti hallintokoneistoihin Saksassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa sotarikoksiin syyllistyneiden hallintojen keskiportaiden edustajat).

 

Raunioitunutta Venäjää ja itäistä Keski-Eurooppa jälleen rakentaneet kommunistit olivat tässä kuvassa läpeensä pahoja. Tämän uhan kaiken kattava luonne synnytti käsityksen kansallisesta turvallisuudesta (national security). Se otettiin alun perin käyttöön toisen maailmansodan aikana. Kylmän sodan myötä vihittiin käyttöön keskustiedustelupalvelu CIA, yhtenäinen puolustuslaitos ja kansallinen turvallisuusneuvosto kaiken kattaviksi laitoksiksi.

 

Kansallinen turvallisuus ei käsittänyt niinkään kansallista turvallisuutta vaan kaiken kattavaa oikeutta tutkia ja tehdä aivan mitä tahansa, kotimaassa ja ulkomailla. Tämän järjestelyn etu oli siinä, että mikään asia tai aihe ei ollut näiden laitosten toimipiirien ulottumattomissa. Roosevelt oli sodan aikana ehdottanut Stalinille tämän kaltaista järjestelyä suurvaltojen kesken kansainvälisellä näyttämöllä.

 

Kylmän sodan vastakkainasettelun myötä kaiken kattavasta turvallisuuspolitiikasta tuli "vapaan maailman johtajan" Yhdysvaltojen etuoikeus. Rajattomasti laajentuvana ilmiönä 'kansallisesta turvallisuudesta' oli se hyöty, että se korvasi paljon suppeamman 'kansallisen edun' (national interest). Oikeuttamalla Yhdysvallat puuttumaan mihin tahansa asetetaan muiden valtioiden kansalliset edut Yhdysvaltojen armoille.

 

Ottaen huomioon kommunismin uhan rajattoman luonteen eivät vapaan maailman edustajat voi koskaan tehdä kylliksi. Tätä politiikkaa voi vastustaa vain, jos syyttää hallitusta riittämättömistä toimista. Tämän vuoksi kukin hallinto vuorollaan ohjaa Yhdysvallat kriittisillä hetkillä mahdollisimman jyrkkiin toimenpiteisiin.

 

Yhdysvallat peri Iso-Britannian paikan johtavana mahtina. Tämä oli mahdollista, koska kommunismi tarjosi sopivan vihollisen ja koska kylmän sodan myötä kansallisesta turvallisuudesta tuli kaiken kattava käsite ja riittävä syy mihin tahansa toimenpiteeseen. Tämän muutoksen käynnisti kaksi maailmansotaa, mutta tarvittiin 'kylmä sota', jotta muutos olisi täydellinen. Yhdysvalloilla on Jumalan myöntämä tehtävä ja siitä luopuminen olisi häpeällistä. Siitä on tullut velvollisuus.

 

Tauno Auer 16.1.2017

Helsinki