Kuinkas vihreälle liikkeelle näin kävi

 

Olin mukana Koijärvellä ja olin mukana vihreässä liikkeessä. Aihe on itselleni tärkeä ja siksi minun on vaikea kirjoittaa siitä kiihtymättä. Vihreitä on erilaisia, käytän sanaa sen yleisimmässä merkityksessä, sellaisena kun se näkyy valtavirrassa, erityisesti Heidi Hautalan ja Ville Niinistön edustamassa asennoitumisessa. Niputan siihen ihmisoikeusjärjestöt ja ajallemme tyypillisen aktivismin.

 

Vihreä liike sai alkunsa 1970-luvulla, silloin puhuttiin vielä vaihtoehtoliikkeestä. Radikaali vasemmisto oli jo 1950-luvulla luopunut vallankumouksen tavoittelemisesta ja pyrki kehittämään "edistyksellisesti uudistetun valtion" - kuten asia määriteltiin SKDL:n ohjelmassa. Vihreät antoivat vielä enemmän köyttä ja halusivat vaikuttaa vallitsevan järjestelmän puitteissa.

 

Koska aikaa on vierähtänyt nelisenkymmentä vuotta, lienee tarpeen arvioida kuinka vihreät ovat tehtävässään onnistuneet. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani tehnyt sen huomion, että koska ympäristönsuojelun asia ei ole edennyt vaan päin vastoin mennyt huonompaan suuntaan, on vihreä liike kiinnittänyt yhä enemmän huomiota ihmisoikeuksiin ja identiteettipolitiikkaan saadakseen edes jotain vaivan palkaksi.

 

Aikoinaan radikaalivasemmistolaisen Akateemisen sosialistiseuran edustajat kuulemma varoittivat nuoria luonnonsuojelijoita siitä, että kapitalismin rautahäkissä ei luontoa voi suojella eikä ilmastonmuutosta estää. Silloin sen täytyi tuntua masentavalta ja takaperoiselta varsinkin, kun otettiin huomioon sosialistimaiden hurjat ympäristöongelmat.

 

Entä nyt? Rehellisyyden nimissä olisi myönnettävä, että taistolaiset olivat silloin oikeassa. Luonnonsuojelutavoitteet eivät ainoastaan ole jääneet saavuttamatta, eikä tilanne ole ainoastaan mennyt huonompaan suuntaan, vaan vaihtoehtoväestä on tullut osa länsimaisen pakkovallan eturintamaa.

 

Käännetään vielä veistä haavassa ja muistutetaan siitä, että nykyään kommunistien johtama Kiina on ylivoimaisesti suurin vaihtoehtoisten energiajärjestelmien valmistaja maailmassa.

 

Eräs merkittävimmistä muutoksista 2000-luvulla on erilaisten kansalaisjärjestöjen sulattaminen osaksi länsimaista hallintojärjestelmää. Eräät järjestöt, kuten amerikkalainen Human Rights Watch, esittivät jo kylmän sodan aikana tätä roolia. Brittiläistä Guardian-lehteä seuraamalla voi huomata tapahtuneen muutoksen. Edistykselliset piirit ja ihmisoikeusjärjestöt ovat olleet mukana lietsomassa sotiin johtaneita levottomuuksia Syyriassa ja Ukrainassa.

 

Kuva ei ole yhtään valoisampi vasemmiston parissa. Väki samaistuu herkästi länsimaista johdettuihin kapinallisiin. Eräskin nuori näyttelijä (Oona Airola) kertoi 9.1.2017 KOM-ravintolassa Yhdysvaltojen matkalta palattuaan kuinka väki amerikoissa pelkää ja odottaa kauhulla uuden presidentin valtakautta. Olisin halunnut kysyä, eikö edelliset hallinnot ja presidentit olleet vähintäänkin yhtä pelottavia?

 

Tämä pelko ei tietenkään pulppua rivijäsenillä samasta lähteestä kuin kansalaisjärjestöjen kokeneemmilla vaikuttajilla. Nämä luultavasti pelkäävät menettävänsä sen, minkä varassa he ovat tähän asti toimineet: rahoituksen, median suosion ja kulissien takaisen ohjauksen.

 

Kestävä myönteinen kehitys vaatisi rakenteellisia muutoksia (tai peräti vallankumousta) ja suuryritysten toiminnan voimakasta rajoittamista. Tähän suuntaan eivät vihreät ole missään vaiheessa halunneet tai pystyneet asioita viemään, ja sinä päivänä, kun näin tapahtuisi, menettäisivät he sen kannustuksen ja tuen, jota he järjestelmän puolelta ovat saaneet ja jonka varassa he elävät.

 

Yleinen viesti on tämä: "tervetuloa uudelleen sisustettuun kapitalismin rautahäkkiin! Erityisen toivottuja ovat nuoret aktivistit. Meillä on täällä teille paljon kivaa tekemistä. Kommunistien hirmutöiden rinnalle olemme nostaneet Pahan Venäjän. Saatte lyödä sitä sydämenne kyllyydestä. Teille muille löytyy myös herkullista tuoretta sämpylää ja rajaton määrä viihdesirkusta."

 

Sitä mukaa kun teot kovenevat puheet pehmenevät. Useimmat kansalaisjärjestöt on saatu mukaan. Ne ovat hyvä kulissi, jonka takana länsimaiden geopoliittisia tarpeita yritetään toteuttaa Syyriassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Tätä on rakennettu vuosia ja järjestelmä toimii jo oikein hyvin. Paitsi silloin kun tuhmat venäläiset ja julmat diktaattorit sitä häiritsevät.

 

On käynnissä taistelu tiedonvälittämisestä. Tärkeä osa siitä oli korkeakoulutetun väestön ja edistyksellisten piirien värvääminen. Kuitenkaan 1970-luvun mediakriittisyys ja poliisiviranomaisten lausuntojen epäileminen eivät ole täysin haihtuneet, sillä siitä on puolet jäljellä: suomalaiset epäilevät edelleen kaikkea mitä venäläiset sanovat.

 

Yhdysvaltojen johtama linja esitetään nykyään niin taitavasti, että ihmiset eivät välttämättä hahmota mistä on kysymys. Se tulee median välityksellä ikään kuin puskista, koska se ilmaistaan aivan erityisellä tavalla. Yksi tärkeimmistä muutoksista on vapaamielisen ja edistyksellisen vasemmiston käyttäminen jyrkimpien viestien ja vaatimusten välittäjänä.

 

Vapaamielisen ja humaanin julkisivun takana esimerkiksi Guardian-lehden linja niin rankka ja julma kuin olla ja voi. Irakin ja Libyan sotien aikana lehden omat toimittajat olivat lausunnoissaan varovaisia ja joskus jopa kriittisiä. Syyrian osalta erityisesti BBC avoimesti lietsoi levottomuuksien muuttumista väkivaltaisiksi. Luin juuri kuinka Guardian ilmoitti Obaman hallintokauden suurimman virheen olleen se, että Yhdysvallat ei tehnyt siellä sitä, minkä se teki Irakissa ja Libyassa eli tuhonnut Syyrian armeijaa ja maan itsenäisiä valtiollisia rakenteista.

 

Nykymallin puitteissa kokonaiset luonnonjärjestelmät ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa. Kapitalismin rautahäkki on siis yhä mitä jykevimmin paikoillaan. Siirtomaavallan aikana esimerkiksi Afrikan maita muokattiin hyötykäyttöön väkivalloin. Nykyään se suoritetaan tekemällä sopimuksia lahjottujen johtajien kanssa alueiden 'kehittämiseksi' ja 'valtiontalouksien tasapainottamiseksi'.

 

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat rahoittivat, ohjasivat ja aseistivat kapinallisjoukkoja ja kuolemanpartioita, joiden aiheuttama hävitys johti itsenäisen ja omaehtoisen kehityksen mahdottomuuteen, mittaviin pakolaismääriin ja sisällissotiin. Ensin tulivat sotilaat, sitten papit ja kauppiaat ja nyt on kehitysyhteistyön, reilun kaupan ja ihmisoikeuksien vuoro. Lopputulos on aina sama: länsimaat hyötyvät, ja tietysti tässäkin tapauksessa ongelmaksi esitetään Kiinan toiminta.

 

Kehitysavusta pidetään kovaa meteliä ja kuitenkin käytännössä se on vain parantanut suuryritysten mahdollisuuksia paikallisten tuottajien kustannuksella. Maatalouden valtavat monokulttuurit tuhoavat metsiä ja paikallista luonnonmukaista tuotantoa.

 

Mitä hyödyttävät puheet kaukomaiden ihmisoikeuksista, jos länsimaiset järjestöt eivät pysty muuttamaan millään olennaisella tavalla rahoittajamaiden omaa järjestelmää? Tästä näkökulmasta katsottuna vihreät ja modernit kansalaisliikkeet eivät ainoastaan ole epäonnistuneet vaan muuttuneet osaksi ongelmaa.

 

Tauno Auer 23.1.2017

Helsinki