On uskaliasta kirjoittaa arvostelua kirjasta, jossa itse esiintyy kielteisessä valossa peräti kuudella perättäisellä sivulla. Olin kuitenkin jo viime kesänä, kuullessani Saara Jantusen kirjaprojektista, luvannut kirjoittaa kirjasta arvostelun. Mahdollisista jääviysepäilyistä huolimatta kirja-arvostelun yhdistäminen vastineeseen on minulle tarpeellinen tilaisuus asettaa Jantusen syytökset oikeaan asiayhteyteensä, jota kirjassa ei kerrota.
Saara Jantunen: Infosota, Otava, 2015
SAARA JANTUNEN nousi laajemman yleisön tietoon pian julkaistuaan vuonna 2013 Maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjansa Strategic Communication: practice, communication and dissonance. Jantusesta tuli pian lehdissä ja ajankohtaisohjelmissa suosittu asiantuntija, kun Suomessa syntyi keskustelu Venäjältä johdetusta vaikuttamisesta suomalaisten mielipiteisiin internetin vaihtoehtojulkaisujen ja sosiaalisen median kautta, eli kansanomaisesti (ja epätarkasti) ”trollauksesta”.
Uudessa kirjassaan Jantunen pyrkii kirjan johdannon mukaan ”kertomaan ymmärrettävästi, millaisena näen ne ilmiöt, joiden parissa työskentelen”. Jantunen korostaa, ettei kirja ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Jantusen kirja on niitä teoksia, joille voi tehdä oikeutta vain, jos muistaa, että kirjailijan itse määrittelemä tavoitteenasettelu on oikeampi arvostelun mittapuu kuin kirjaa ympäröivä myyntipuhe ja median herättämät odotukset.
Infosota-kirja vastaa hyvin Saara Jantusen antamaa kuvausta. Kirja on tilitys Jantusen toiminnasta, ajatuksista ja tuntemuksista aikana, jolle taustan antaa Ukrainan kriisi ja siitä käyty keskustelu. Jantunen on sanojensa mukaan tarkoittanut teoksensa henkilökohtaiseksi tilitykseksi eikä faktakirjaksi, minkä vuoksi siitä puuttuvat mm. lähdeviittaukset sekä usein päivämäärätiedot, joiden avulla kirjassa selostettuja tapahtumia olisi helppo tunnistaa ja tarvittaessa todentaa. Subjektiiviselta tilitykseltä ei tietenkään voi vaatia faktakirjan ominaisuuksia, enkä ole kirjasta löytänyt sellaisia kertomuksia, joita olisi ollut tarvetta erikseen todentaa. Aktiiviselle median kuluttajalle ja sosiaalisen median seuraajalle kirja ei tarjoa lainkaan uusia havaintoja – pääpaino kun on Jantusen tuntojen tilityksessä.
Jantusen tilitys toimii samalla pamflettina, jossa edistetään hänen näkemystään maailman tilanteesta ja Suomen toivottavasta turvallisuuspolitiikasta. Palaan jäljempänä Jantusen kirjalle taustan muodostavaan turvallisuuspoliittiseen debattiin. Jantusen näkemyksiä en osaa arvioida kirjan perusteella kovin tarkasti, eikä se olekaan nyt tehtäväni. Jotakin Jantusen maailmankuvasta kertonee kuitenkin kirjan viimeisen luvun otsikko ”Paasikivi on kuollut, ja niin on Kekkonenkin”.
Infosota tulee tuottamaan pettymyksen niille, jotka haluavat tietää, miten venäläinen mielipidevaikuttaminen Saara Jantusen mukaan toteutetaan Suomessa käytännössä. Tätä kirja ei käsittele.
Kirjan kertomus on punottu kahdesta langasta. Toisessa kerrotaan julkaisuista tai verkkokeskusteluista, jotka Jantusen mielestä ovat yhteneviä Venäjän narratiivin kanssa. Jos olen oikein ymmärtänyt, pääkriteeri jonkin tarinan valitsemiselle kirjaan on se, palveleeko tarina Jantusen käsitystä ’venäläisestä narratiivista’ – ’tosi vai epätosi’ voi liittyä valintaan, mutta tätä lukijan on vaikea nähdä. Yhteistä näille tarinoille on se, että Jantunen ei ainoassakaan suomalaista yksityishenkilöä koskevassa tapauksessa väitä, että kirjoittaja tai väittelijä olisi muu kuin itsenäisesti toimiva, suomalainen henkilö.
Infosodan toinen lanka koostuu tiedotusvaikuttamisen teoriaa ja käytäntöä koskevista lyhyistä esityksistä, joita Jantunen sijoittaa edellä kuvattujen julkaisujen ja keskustelujen väliin. Kirjasta lukija voi poimia kelvollisen johdannon infovaikuttamista koskevaan teoriaan ja käsitteistöön. Aiheesta vakavasti kiinnostuneille henkilöille suosittelisin kuitenkin mieluummin tutustumista johonkin alan systemaattisista perusteoksista, joita löytyy kirjastoista.
Kertomuksen kahta lankaa täydentävät Jantusen lyhyet henkilökohtaiset avaukset tuntemuksistaan eri tilanteissa, kuten saadessaan kutsun tasavallan presidentin konferenssiin Kultarannassa. Kertomuksista nostan esille erityisesti Jantusen kertomuksen häneen kohdistuneista, henkilöön käyvistä hyökkäyksistä netissä. Itse samaa kokeneena osaan samaistua nettikiusaamisen aiheuttamaan ahdistukseen. Siksi on Jantuselle kunniaksi, että hän asettaa tämänkin kokemuksen kohtuuden kehyksiin. Hän ei liioittele ahdistusta, jota hän ja minä jaamme satojen tai tuhansien muiden nettikiusaamisen uhrien kanssa. Jantunen ei käsittääkseni liioin väitä kokemustaan osaksi Venäjän ohjaamaa kampanjaa, vaikka eräät some-kommentoijat näin päättelevätkin.
Jantusen kirjan rakenne voi olla joillekin lukijoille haastava. Vuorotellen kirjoitetaan infovaikuttamisen mekanismeista ja annetaan esimerkkejä kirjoituksista, jotka Jantusen mukaan erehdyttävät lukijaa Venäjän narratiivin mukaisesti. Epätarkka lukija voi saada käsityksen sellaisista syy-yhteyksistä, joita Jantunen ei itse suoraan väitä olevan. Tutkijakoulutuksen saaneena Saara Jantunen on luonnollisesti tietoinen väitteiden perustelemiseen liittyvistä logiikkavirheiden riskistä. Huolimattoman lukijan käsissä Jantusen teksti voi kuitenkin johtaa esimerkiksi korrelaation ja kausaalisuuden sekoittamiseen tai ”tämän jälkeen, siispä tämän takia”-päättelyyn.
Jantunen ei väitä trolleja olevan — mielikuva on lukijan vastuulla
Osittain harhaanjohtavan mediakirjoittelun vuoksi on syytä painottaa, että kirjassaan Jantunen ei esitä esimerkkejä kirjoituksista tai väitteistä, jotka ovat hänen mielestään seurausta Venäjän ohjauksesta.1Päinvastoin, kirjan tekstistä ei jää epäselväksi, että kirjoittajina lainatut ovat omia ajatuksiaan esittäviä suomalaisia. Kirjassaan Jantunen korostaa sen — minullekin itsestään selvän — tosiasian, että Venäjä pyrkii vaikuttamaan suomalaisten mielipiteisiin, mutta hän ei väitä löytäneensä konkreettisia viitteitä toteutuneesta tai yritetystä vaikuttamisesta. Esimerkkitapauksiaan Jantunen ei suoraan väitä ”trollaamiseksi”. Ne ovat vain esimerkkejä Jantusen mielestä suomalaisten omista, Venäjän narratiivia myötäilevistä kirjoituksista.
Se, että Jantunen luettelee esimerkkejään limittäin infosotaa koskevan esityksensä kanssa, voi herättää lukijassa mielleyhtymän, että Jantusen mainitsemat henkilöt olisivat ”trolleja”. Muodollisesti Saara Jantusta ei voi pitää vastuussa, jos jotkut lukijat ymmärtävät kirjasta enemmän kuin hän on sanonut. Ote on silti hyvin ongelmallinen. Väärä mielikuva turvallisuusuhasta luo levottomuutta. Syyttömät suomalaiset miehet ja naiset ovat voineet saada maanpetturin leiman vain sananvapautensa käyttämisestä.
Tohtori Jantunen on ollut keskeisessä asemassa luomassa Suomen kansalaisissa mielikuvaa sellaisesta maahamme kohdistuvasta infosodasta, johon tulisi suhtautua uhkana Suomen itsemääräämisoikeudelle. Hänen kirjansa olisi tarjonnut oivan tilaisuuden esittää perustelut tälle teesille muiden asiantuntijoiden ja suuren yleisön arvioitavaksi. Kun Jantunen jätti käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, lukijalle jää käteen havahduttava päätelmä: Näyttävästi julkistettu kirja kertoo vain sen, että Suomessa eräänlaiseksi kärkihankkeeksi nostettu infosotaan valmistautuminen on ollut tuloksetonta. Ainuttakaan ”trollia” ei ole pystytty osoittamaan. On vain suomalaisia, joiden mielipiteet ovat Jantusen mukaan ei-toivottavia.
Onko Infosota infosotaa?
Saara Jantusen, hänen kollegansa ja kustantajansa täytyy ymmärtää, että Infosota-kirja ei tue mm. julkaisutilaisuudessa esitettyä teesiä Suomen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvasta akuutista uhasta. On paikallaan pohtia, mihin julkaisulla pyritään. Kirjaa ja sitä koskevaa tiedotuskampanjaa voi ymmärtää yhteydessä muuhun, ”trollaamista” koskevaan kuohuntaan. Eräiden some-kommentoijien mielestä kuohunnalla on jopa organisoidun kampanjan piirteitä.
Ymmärrän, miten vaikutelma kampanjasta voi syntyä, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Suomalaisena virkamiehenä en voi edes kuvitella sellaista tilannetta, jossa suomalainen virkamies tai upseeri ryhtyisivät käyttämään infosodan aseita suomalaisia vastaan. Se, että Jantusen ja muiden toiminta on satuttanut vain suomalaisia sananvapauden käyttäjiä, on varmaan tahaton seuraus tuloksettomasta ”trollien” etsinnästä. Infosodan ruodinta tuottaa siviiliuhreja. Teoriat tietoisesta kampanjasta ovat minusta kuitenkin epäuskottavia. Pikemminkin ilmiötä on syytä tarkastella median omasta logiikasta käsin. Minusta ei ole olemassa ”trollikampanjaa”, vaan vain ”trollikuohu”.
Trollikuohu mediakuplana
Viime vuoden aikainen ”trolleja” koskeva kuohunta on mahdollista nähdä tyypillisenä mediakuplana, jossa liikehdintää aiheuttaa tunteisiin vaikuttava, paisuteltu uutisointi jostakin epämiellyttävästä, mutta arkipäiväisestä asiasta. Trollikuohu eroaa tässä katsannossa muista mediakuplista lähinnä vain laajuutensa ja kestonsa sekä ennen kaikkea yhteiskunnallisten vaikutustensa osalta. Jantusen kirjasta tiedämme, että kuohun aiheuttaneet trollipelot olivat liioiteltuja. Kuohun aikana kuitenkin monet ihmiset ja jopa sanavapaus itse ovat joutuneet epäilyksenalaisiksi.
Trollikuohu on luultavasti eri mediatapahtumien satunnaisesta kohtaamisesta lähtenyt, itse itseään ruokkiva mediailmiö: Ukrainan kriisin aiheuttamaan levottomuuteen liittyi varsin ristiriitainen uutisointi ja sen aiheuttama yleinen epäluottamus perinteiseen mediaan sekä erilaisten vaihtoehtomedioiden läpimurto. Kansalaiskeskustelu polarisoitui, ja sen äänensävy kärjistyi. Kakofonian keskellä tuli tieto Maanpuolustuskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta, joka vulgarisoidussa muodossaan sopi hyvin väittelyn osaksi: kun faktoista on erimielisyyttä, pitää katsoa, kenen asiaa väitteet edistävät, eikä sitä, mitä näyttöä väitteiden tueksi on. Tästä oli lyhyt askel trollikuohuun. Yhtäkkiä henkilöön käyvästä argumentoinnista tuli hyväksyttyä, sillä olihan näin sanonut henkilö, jossa yhdistyvät kaksi suomalaisissa kunnioitusta herättävää määrettä: tohtorinarvo ja sotilasvirka. Lopullisen sysäyksen trollikuohu sai Ylen aloittamasta joukkoistushankkeesta, jossa kansalaisia pyydettiin lähettämään toimittajalle havaintonsa ”trollaamisesta”.
Joukkoistus toimi kuten ilmiantokampanjalta voi odottaa: Yleen tuli runsaasti anekdootinomaista tietoa ”trollauksesta” ja Yle, sekä sen jälkeen muu media, uutisoi näyttävästi aiheesta. Aihe siirtyi luonnollisesti myös sosiaaliseen mediaan, jossa pidäkkeitä äärilausumille ei ole. Saara Jantunen sekä Ylessä asiaan keskittynyt toimittaja olivat aktiivisia sekä väitetyn ”uutisen” lähteinä että sen kommentoijina. Ylen ja muun ammattimedian uutisoinnissa jäi kuitenkin mainitsematta, että ainuttakaan esimerkkiä henkilön toimimisesta vieraan valtion lukuun ei ollut löytynyt.
”Trollauksessa” oli yksinkertaisesti kysymys siitä, että polarisoidun väittelyn toinen ääripää ilmiantoi toisen ääripään edustajia ’vääristä’ mielipiteistä ja (usein aiheestakin) epäasiallisesta käytöksestä. Koskaan ei osoitettu kenenkään toimineen muuhun kuin omaan lukuunsa – mielikuva ulkoa johdetusta operaatiosta syntyi ylikuumentuneessa ilmapiirissä ’itsestään’, mutta selvästi median ja somen luoman kuohunnan seurauksena.
Edellä kuvatussa valtamedian ja sosiaalisen median kohtaamisessa jäi toteutumatta se, mikä on ammattimedian päätehtävä. Kukaan ammattitoimittaja ei tutkinut, tukevatko esitetyt väitteet esitettyä päätelmää. Osa ongelmasta on mielestäni siinä, että Ylessä lähde, toimittaja ja kommentin antaja sulautuivat tässä asiassa yhteen henkilöön, joten kukaan ei tarkistanut lähteen luotettavuutta.
Jantusen teesin mukaan (s. 224) ”on sinänsä samantekevää, missä maassa ns. ”trollit” oleskelevat, kuka heitä rahoittaa, tai ovatko he yksittäisiä sivullisia (…)”. Toisin sanoen sotatieteen tohtori pitää samantekevänä sitä, mitä hän tutkii – ja ohimennen kiistää tieteellisen metodin perusvaatimuksen, todennettavuuden, koskevan häntä itseään. Se, että tässä tapauksessa ensin toimittajat unohtivat lähdekritiikin, ei vähennä Jantusen tutkimusteesin sensaatiomaisuutta.
Trollikuohussa kukaan ei myöskään huomauttanut, että Suomesta puuttuvat kokonaan ohjatun infohyökkäyksen keskeiset tunnusmerkit. Missä ovat lukuisat netin valehenkilöt ja koneellisesti monistetut viestit? Entä slaavilaistaustaiseen kirjoittajaan viittaavat postausten lauserakenteet ja idiomit? Juuri nämähän on ulkomailla nähty ”trollauksen” todisteina. Ulkomailla omien kansalaisten Venäjän narratiivia myötäileviä kirjoituksia on ymmärretty ehkä harhaisina, mutta silti normaalina kansalaisten sananvapauden käyttönä – ja jätetty trollikeskustelun ulkopuolelle.
Onko Jantusen agenda suomalaista valtavirtaa?
Kirjassaan ja verkkokeskusteluissa Saara Jantunen kieltää hyvin jyrkästi, että hänen ja hänen viiteryhmänsä toiminnan voi nähdä osallistumisena infosotaan. Kieltäminen ei ole mielestäni uskottavaa. Kirjan sisällön perusteella Jantunen osallistuu suomalaiseen keskusteluun vähintään yhtä paljon toimijana kuin tarkkailijanakin. Jos infosotaan erikoistunut puolustusvoimien toimenhaltija aktiivisesti – ja ilmeisen tuloksellisesti – vaikuttaa suomalaisten mielipiteisiin, on ainakin kohtuullista verrata tämän toimenhaltijan toimintaa hänen kuvaukseensa infosodasta.
Kirjan julkaisutilaisuus ja sitä koskeva julkisuus melko varmasti vaikuttivat suuren yleisön mielikuviin akuutista infosodan uhasta enemmän kuin kirja itse. Jos tavoitteena oli mielikuvavaikuttaminen, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, että kirjan sisältö ei vastaa mielikuvaa. Kohdeyleisöstä hyvin harva tulee koskaan lukemaan kirjaa. Jos Jantusen tavoitteena oli vaikuttaminen, hän on sisäistänyt hyvin kirjansa opit. Sotilastermein ilmaisten operaatio onnistui täydellisesti.
Kirjassaan Saara Jantunen kertoo oman poliittisen agendansa pääpiirteet. Jos pidämme hypoteesina, että Jantusen (ja hänen kannattajiensa) toiminta ajoi tätä agendaa, mikä oli hänen metodinsa? Jantunen antaa kirjassaan vihjeitä sen selvittämiseksi. Keskeistä on Jantusen mukaan tunnistaa dialektisen keskustelun ääripäät ja ymmärtää, että äärinäkemykset pyrkivät saamaan samanlaista painoarvoa kuin useimpien totuutena pitämällä kannalla on, vaikka niille ei sitä kuulu. Metodina on, että hämmennetään käsitystä valtavirran ja ääripäiden suhteista toisiinsa. Jantusen toiminnan ymmärtämiseksi pitää hahmottaa, millaiselle janalle suomalaisten turvallisuuspoliittiset näkemykset sijoittuvat, ja miten Jantusen oma agenda sijoittuu janalle.
Asian hahmottamiseksi suomalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva mielipidemaisema voidaan kätevästi, joskin karkeasti, jakaa kolmeen kenttään. Jaotus perustuu klassiseen jakoon idealistisen ja realistisen ulkopolitiikan kannattajiin höystettynä suomalaisella ikuisuuskysymyksellä maamme suhteesta Venäjään. Kenttien suhteellista vahvuutta voi päätellä (niin ikään karkeasti) mielipidemittauksista ja vaalituloksista, kun merkitykselliseksi indikaattoriksi ottaa vastaajien ja eduskuntapuolueiden suhtautumisen Natoon. Tässä katsannossa hahmotan seuraavat kolme ryhmää:
(1) Venäjän narratiivin suoraan hyväksyvät henkilöt voidaan nyt unohtaa. Ryhmän jäsenistä osa korostaa Venäjän suosimista, toiset ”lännen” torjumista. Parempien lähteiden puuttuessa lähden tunnettujen tämän kaltaisten ehdokkaiden viime eduskuntavaaleissa saamista äänistä, ja arvioin ryhmän kooksi enintään 2000 henkilöä koko Suomessa.
(2) Lähtökohtaisesti Venäjän narratiivia torjuvat ja läntistä narratiivia kannattavat henkilöt ovat Suomessa merkittävä, mutta selvä vähemmistö, jos Nato-kanta indikoi suhtautumista narratiiveihin. Tälle ryhmälle Venäjä on reaalinen, vaikka ei välitön uhka, jota vastaan Nato-jäsenyys antaisi turvatakuita. Läntisen yhdentymisen organisaatiot ymmärretään sellaisiksi kuin organisaatiot itsensä esittelevät ja tulkitaan riidattomasti myönteisiksi poliittisiksi voimiksi. Nämä henkilöt voi samaistaa ”idealistisen ulkopolitiikan” kannattajiin. Ryhmään kuului elokuussa 2014 noin neljäsosa suomalaisista.
(3) Noin kolme neljäsosaa suomalaisista lukeutuu käsittääkseni maltilliseen tai realistisen ulkopolitiikan kannattajien ryhmään. Lasken ryhmään ne suomalaiset, jotka joko vastustivat Nato-jäsenyyttä (58 %) tai eivät ilmaisseet kantaa2, ottaen huomioon, että ryhmään (1) kuuluva ideologinen Nato-vastaisuus on Suomessa harvinaista. Realisteille Venäjä on kokonsa ja sijaintinsa vuoksi aina latentti uhka, mutta Venäjällä ei ole laajentumishalua Suomen suuntaan, vaan uhan voi aiheuttaa Venäjän muuttunut arvio maansa turvallisuustarpeista. Suomen Nato-jäsenyys muuttaisi Venäjän turvallisuusarviota, mihin pitää suhtautua faktana eikä vain suvereenisuuskysymyksenä. Naton osalta realistit viittaavat järjestön perussopimuksen sanamuotoon, josta ei ole johdettavissa turvatakuuta, vaan useisiin ehtoihin sidottu lupaus antaa se apu, mitä kukin jäsenvaltio pitää tarpeellisena. Pitäisin luontevana olettaa, että tämä ryhmä suhtautuu skeptisesti kaikkiin valmiisiin narratiiveihin ja torjuu muutenkin liian mustavalkoista päättelyä asioista. Käytän ryhmästä nimitystä realistit.
Idealistien ja realistien näkemyksissä on tietysti suuria aste-eroja ryhmien sisällä, eikä niiden välinen raja ole selvä. Kuten olemme nähneet Suomessa EU:n osalta, ”kyllä”-kanta ja skeptisyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Vaikka jaottelu on karkean yksinkertaistava, en usko meneväni pahasti harhaan. Idealistit ja realistit vastaavat eri tavalla kysymykseen ”millä ehdoilla Suomen on edullista liittoutua yhteen Venäjän potentiaalisten vihollisten kanssa”. Suomen historiallisen kokemuksen valossa realistien mielipidejohtajuus ei oikein voi yllättää.
Edellä kuvatun kolmijaon perusteella suomalaisten mielipidekenttä muodostaa janan, jonka toisessa ääripäässä löytyvät jyrkät Venäjän suosijat ja ”lännen” torjujat. Toisen ääripään muodostavat Suomen Nato-jäsenyyttä varauksettomasti ajavat ja Venäjään lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuvat. Realistisen ulkopolitiikan kannattajat sijoittuvat janan keskipisteen molemmin puolin. Tällä janalla Saara Jantunen sijoittuu (ainakin kirjoitustensa perusteella) lähelle Nato-myönteistä ääripäätä.
Havainto, jonka mukaan Jantunen sijoittuu suomalaisten mielipidekentän äärilaitaan3, on merkityksellinen, kun hänen toimintaansa arvioidaan hänen kirjassaan esitetyin kriteerein. Kirjasta opimme, että hänen huomionsa ei ole kohdistunut Venäjän ”vaikuttaja-agentteihin”, vaan suomalaisiin, joiden mielipiteitä ja lausuntoja hän pitää haitallisina. Kirjan esityksen perusteella haitallisiksi pidettyihin asioihin kuuluu muun muassa Suomen perinteisen ulkopolitiikan tukeminen sekä Jantusen väitteiden tueksi esitettävien todisteiden peräänkuuluttaminen. Jana-ajattelun perusteella voimme lisäksi päätellä, että vaikuttamisen sisältönä ei ole ollut varsinaisesti ”venäläisten”, vaan maltillisten suomalaisten kantojen vastustaminen.
Jantusen huomion kohteena eivät siis ole Venäjän narratiivin suosijat (onko kukaan oikeasti huolissaan näistä pienryhmistä?) vaan kansan suuri enemmistö, joka karsastaa äärimielipiteitä ja suhtautuu skeptisesti mustavalkoisiin väitteisiin. Keinona on joko samaistaa mielikuvien tasolla maltilliset ja skeptikot ”Venäjä-mielisiin” tai luoda mielikuva, että skeptikot ymmärtämättömyyttään edistävät ”Venäjä-mielisten” asiaa.
Tämä tarkastelutapa voi osaltaan selittää Jantusen aggressiivisuutta niitä kohtaan, jotka haluavat tutkia Jantusen omaa toimintaa infosodan termein. Jantusen virkatehtävien kannalta ei ole samantekevää, katsotaanko hänen toimivan vallitsevan ulkopoliittisen doktriinin mukaisesti vai sitä vastaan. Tarkastelutapa pitkälti myös selittää, miksi Jantunen tutkijana suhtautuu niin kielteisesti kysymyksiin väitteitään tukevista todisteista. Sen lisäksi, että infosoturin näkökulmasta todisteiden vaatiminen auttaa ’oikean asian’ vastustajia, todisteita Venäjän vaikuttaja-agenteista ei kirjan perusteella näyttäisi olevan.
Trollikuohun seuraukset
Suomalaisen keskustelun nykytilanne on vapaan yhteiskunnan kannalta murheellinen. Kukaan ei tunnusta nähneensä viitteitä infosodasta Suomessa, mutta silti julkista keskustelua hallitsee lähes hysteerinen ”trolli”-pelko. Jostain syystä Suomessa ihmisen mielipide itsessään on riittänyt ”trolli”-leiman antamiseen. Moni keskustelija joutuu kokemaan henkilöön käyvää häirintää, jos sananvapauttaan käyttäessään lausuu jotakin, joka ei sovi pienen vähemmistön normiksi asettamaan narratiiviin. Tämä ilmapiiri rajoittaa enemmistön mahdollisuuksia kuulla esimerkiksi ulkopolitiikan tai Venäjän-tuntemuksen saralla ansioituneimpien suomalaisten näkemyksiä. ”Trolli”-nimittely on syytös maanpetturuudesta tai sitä lähenevästä ”vihollisen” myötäilystä.
Jantusen sanoin ”suomalaisia vaivaa sama ongelma, joka on vaivannut ihmisiä antiikin ajoista asti: kykenemättömyys dialektiikkaan”. Sanoin edellä, että Jantunen ei ole muodollisesti vastuussa siitä, että toiset ylitulkitsevat hänen lausuntojaan. Onko Jantusen kuitenkin syytä kysyä itseltään taitavana mielikuvavaikuttajana, miten hän omasta puolestaan voisi edistää suomalaisten kykyä vuoropuheluun?
Omassa asiassani
Saara Jantunen vihkii kirjassaan kuusi sivua pohdiskelulle tilapäivityksistä, jotka olen tehnyt osin henkilökohtaisella Facebook-sivullani, osin niin ikään suljetuilla keskustelupalstoilla. Kuusi sivua 318:sta ei ole väheksyttävä määrä ja kertoo, että asia on hänelle tärkeä. Yritän alla kertoa oman käsitykseni Jantusen väitteistä. Jätän väitteet sen jälkeen lukijan arvioitaviksi.
Toimittajan tapaus. Ensimmäisen kerran tutustuin somessa Saara Jantuseen, kun hän Twitterissä paheksui kovasanaista kritiikkiä, jota olin esittänyt eräästä Ylen toimittajasta.4 Asiayhteys on seuraava: toimittaja järjesti Ylen Kioski-ohjelmaa varten ”joukkoistuksen”, jolla kerättiin yleisöltä vinkkejä ”trollauksesta”. Tällä tarkoitettiin Venäjän valtion lukuun tapahtuvaa vaikuttamista internetissä. Sittemmin Yle, mm. ko. toimittajan suulla, uutisoi näyttävästi laajamittaista ”trollausta” paljastaneesta ”tutkimuksesta”. Ajan kuluessa kävi ilmi, että mitään ”tutkimusta” ei ollut koskaan edes tehty. Toimittaja oli yksinkertaisesti koonnut saamastaan palautteesta ne vastaukset, jotka tukivat etukäteen päätettyä tulosta Venäjän valtion lukuun tapahtuvasta laajasta ”trollauksesta”. Palautteen edustavuutta ei edes yritetty selvittää, ja tavoiteltua lopputulosta vastaan puhuva palaute jätettiin huomiotta.
Tämän tohtori Jantunen käsittääkseni myönsi siinä Twitter-keskustelussa, josta hän kirjassaan julkaisee valikoidun osan. Tiivistäen: toimittaja julkaisi uutisena disinformaatiota. Toinen havaintoni toimittajasta liittyi Ylen ”Ali ja Polina”-ohjelmaan 2.4.2015, jonka otsikko oli ”Trolleja ja propagandaa”. Ohjelmassa esitettiin eräitä väitteitä Georgian ja Venäjän vuoden 2008 sodasta — lähinnä siitä, kuka sen aloitti. Ohjelman edettyä n. 34 minuuttia studioon soitti kansalainen, joka kiisti studiossa esitetyn version ja yritti tätä perustella. Studiossa olleet, ml. tämä toimittaja, vastasivat kansalaispalautteeseen karkealla pilkalla ja syyttelyllä. Tosiasiassa soittaja oli oikeassa: sekä EU:n tekemä tutkimusraportti että mm. Ylen oma uutisointi vuodelta 2008 tukevat soittajan käsitystä Georgiasta hyökkääjänä. Oleelliset tiedot ohjelmasta ja siihen liittyvistä ongelmista sekä linkit lähteisiin löytyvät tästä blogikirjoituksesta.
Minun käsitykseni toimittajan toiminnasta ei ole muuttunut: mielestäni hän on toimittajana rikkonut ammattiaan koskevia eettisiä sääntöjä levittämällä kahdesti disinformaatiota, pilkkaamalla eetterissä sananvapauttaan käyttävää kansalaista ja jättämällä korjaamatta ohjelmassa ollutta ilmeistä asiavirhettä. Journalistin etiikan kannalta asian tekee raskauttavaksi se, että toiminnan tarkoituksena ja tuloksena oli eräiden suomalaisten sananvapauden rajoittaminen. Samalla toimittaja myös toimi vastoin Ylen lakisääteistä julkisen palvelun tehtävää. Saara Jantunen saattaa pitää sanavalintaani kovana tai kohtuuttomana, mutta asia ei ole vähäpätöinen. En pyydä anteeksi mielipidettäni, että toimittajan toiminta oli häpeällistä ja Ylen toimintatapa vieras pohjoismaiselle sananvapauskäsitykselle.
Tapaus Sputnik. Venäjän valtiollinen ulkomaan viestinnän yhtiö Sputnik on viime parin vuoden aikana käynyt läpi useita johdon ja toimitushenkilöstön muutoksia. On totta, että joskus talvella 2014/15 luulin näkeväni, että Sputnikin toimituspolitiikassa tapahtui myönteistä kehitystä. Tämä olisi ollut tervetullutta, koska Euroopan tilanteen rauhoittumiseen tarvitaan myös se, että Venäjä oppii esittämään näkemyksensä julkisesti uskottavalla tavalla. Olin kuitenkin väärässä: jos myönteinen kehitys koskaan oli muuta kuin omaa toiveajatteluani, se ainakin jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Tämän jouduin useamman kerran myöntämään pahoittelujen kera Twitterissä. Minulla on käsitys, että Saara Jantunen on tästä tietoinen.
Tapaus Jantunen. Helsingin Sanomien muuten ansiokkaassa haastattelussa Saara Jantunen mielestäni käsitteli ”trolli”-asiaa tavalla, joka on virkamiehen velvollisuuksien kannalta ongelmallinen. HS:n jutun mukaan Jantunen kuvaili Venäjää palvelevaksi infovaikuttamiseksi myös sellaista, joka kuuluu kansalaisten sananvapauden piiriin. ”Trolli”-keskustelun käydessä kuumana pidin ja pidän selvänä, että sanat olivat omiaan heikentämään kansalaisten sananvapautta. Oletan, että Jantunen tuntee virkamiesten sananvapautta koskevat säännöt. Virkamiehillä, sekä siviilissä että puolustusvoimissa, on sananvapaus, jota rajoittaa vain virkamiesroolin keskeinen vaatimus: virkamies ei saa toiminnallaan vaarantaa yleisön luottamusta virkamiehen valmiuksiin suorittaa virkatehtäviään tasapuolisesti kaikkia kansalaisia kohtaan. Tässä kohdin voin vain toistaa: Jantusen lausunto – jos HS sen oikein toisti – koettelee kyllä demokratiassa luvallisen käytöksen rajoja.
Olen pahoillani, jos Saara Jantunen koki minun kirjoittaneen hänestä ”alentavasti”. Tämä ei ollut tarkoitukseni. Viittaus Jantusen virka-asemaan ja hänen sanojensa yksityisajattelulliseen luonteeseen oli minusta tarpeellinen tässä asiayhteydessä. HS:n jutussa, Jantusen Nato-kantaa koskevassa osassa, kerrottiin että Jantunen puhui yksityishenkilönä. Pidin tarpeellisena selkeyttää, että myös Jantusen virkatyötä koskevassa jutun osassa ilmenevä pyrkimys rajoittaa kansalaisten sananvapautta oli Jantusen yksityisajattelua eikä puolustusvoimien tai muutenkaan valtiovallan näkemys.
Tapaus Venäjän trolliarmeija. Mielestäni Jantunen antaa väärää todistusta tästä Facebookin keskusteluryhmästä.Ryhmän Fb-seinällä oleva kuvaus on nähdäkseni totuudenmukainen. Jäsenet yhdistävä tekijä on huoli trollikuohun vaikutuksesta suomalaisten sananvapauteen. Tältä osin pidän ryhmää osana suomalaisten perusoikeuksien edistämistä. Kuten ryhmän nimestä ilmenee, satiiri on osa ryhmän keskustelukulttuuria. Jäsenten poliittiset mielipiteet edustavat hyvin laajaa kirjoa ja joukossa on tietysti paljon sellaisia mielipiteitä, joita en voi jakaa: ryhmässä törmää myös varsin eksentrisiin näkemyksiin. Keskusteluissa pääuoman muodostavat kuitenkin sellaiset mielipiteet, joita edustavat suuret eduskuntapuolueet. Verrattuna useisiin muihin ajankohtaisia asioita käsitteleviin Facebook-ryhmiin, epäasiallisia tai esimerkiksi rasistisia puheenvuoroja näkyy verraten harvoin; niitä ilmaantuu, mutta moderaattorit poistavat ne varsin tehokkaasti.
En voi hyväksyä Jantusen näkemystä, että olisi jotenkin kyseenalaista käydä sivuilla, joilla kohtaa radikaaleja tai outoja mielipiteitä. Aikuisen ihmisen suhteellisuudentaju ei siitä järkyty ja totuttujen ajatusmallien ravistaminen voi olla jopa kehittävää. Ajatus, että EU-asioita käsittelevä virkamies ei voisi käydä sivustolla, jolla esiintyy ”EU-vastaisia” mielipiteitä, kertoo lähinnä ajatuksen esittäjästä. Kehotan lukemaan joskus esimerkiksisuuren valiokunnan mietinnöstä, kuinka kriittisesti yksimielinen EU-valiokunta joskus ilmaisee itseään. Kun tehtävänä on Suomen edun edistäminen EU:ssa, kritiikittömyys ei ole toivottava ominaisuus.
Tapaus Vastavalkea. Vastavalkea-verkkolehteä koskevaa Jantusen esitystä minä en ymmärrä. Jantunen ei ilmaise kovin selvästi, mitä siinä on hänen mielestään moitittavaa tässä asiayhteydessä. Luulen, että hän tarkoittaa varsinkin artikkelia ”Trollijahti sananvapauden tyrehdyttäjänä”. Pidän sitä edelleen ansiokkaana ja tärkeänä puheenvuorona yhteiskunnallisesti tärkeästä kysymyksestä, nimittäin trollikuohun vaikutuksesta sananvapauteen. Toivon, että mahdollisimman moni tutustuu artikkeliin ja muodostaa siitä oman käsityksensä.5
Kun vaatii sananvapautta, pitää kunnioittaa toisten sananvapautta
Saara Jantusen minua koskevassa esityksessä heijastuu sama ristiriitainen käsitys sananvapaudesta, joka minusta rasittaa koko kirjaa. Yhtäältä hän peräänkuuluttaa tutkijoille, toimittajille ja taiteilijoille sananvapautta. (Miten se on heiltä riistetty tai kyseenalaistettu?) Toisaalta hänen kirjansa tavoittelee yksittäisten ihmisten ja ryhmien epämieluisten mielipiteiden vaientamista. Jantunen moittii suomalaisia ”kykenemättömyydestä dialektiikkaan”, mutta pitää tutkijalle tai toimittajalle annettua kriittistä palautetta hänen sananvapautensa loukkauksena.
”Dialektiikka” on tieteellinen metodi, jonka määritelmään kuuluu, että väitteet ja vastaväitteet kohtaavat ja luovat uutta ymmärrystä. Jantusen tulee ymmärtää, että sananvapauden käyttöön liittyy aina velvollisuus sietää vastaväitteitä. Vastaväite on osoitus siitä, että alkuperäiseen teesiin suhtaudutaan niin vakavasti, että siitä käydään keskustelua. Ehkä tässä yhteydessä on syytä lisätä, että realistisen ulkopolitiikan kannattajan esittämää vastaväitettä ei kannata heti kättelyssä ymmärtää jälkisuomettuneeksi hyssyttelyksi – se voi hyvinkin olla hedelmällisen dialogin alku.
Voiko vapaata yhteiskuntaa puolustaa totalitarismin keinoin?
Tuskin monikaan suomalainen epäilee sitä, että Suomessa, kuten kaikissa maissa, ulkovallat pyrkivät aktiivisesti muokkaamaan kansalaismielipidettä kyseisen maan poliittisia päämääriä edistävään suuntaan. Tämä on käsittääkseni selviö kaikille tiedostaville suomalaisille. Informaatiosodan kaikki keinot disinformaatiosta simulaation ja solvausten kautta valehteluun ovat ikivanhoja. Uutta ovat ainoastaan tekniikan tuomat kvantitatiiviset muutokset viestinnän nopeudessa ja tehokkuudessa.
Kun Suomi on kohta jo vuoden kuohunut ”trollikeskustelusta”, moni olisi kaivannut asiantuntijan selitystä siitä, mikä tässä oikeastaan on uutta ja kohahduttavaa. Konkreettisten esimerkkien esittäminen olisi tärkeää mm. sen selvittämiseksi, puhummeko avoimesta ja laillisesta julkisuustyöstä vai jostakin maanalaisesta ja uhkaavasta toiminnasta. Varmaan moni myös odotti selkeää linjausta infosodan suhteesta suomalaisten sananvapauteen ja muihin perusoikeuksiin. Koska Jantunen on tahtoen tai tahtomattaan saanut personifioida infosotaa koskevaa kriisitunnelmaa, hänen kirjaansa kohdistui suurempia odotuksia kuin se pystyi täyttämään.
Omasta mielestäni viime vuoden aikana nähty, paisuteltu ja mielikuviin perustuva trollikuohu on ollut karhunpalvelus tärkeälle asialle. Suomi valmistautuu tekemään valinnan turvallisuuspoliittisesta suuntauksestaan. Toistaiseksi Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on tehnyt joukon rajallisia järjestelyjä naapurimaiden ja sotilasliitto Naton kanssa. Mikään näistä järjestelyistä ei ennakoi maamme tulevaa valintaa. Tämän jokaisen valtiota palvelevan kuuluu ymmärtää ja kunnioittaa sitä. Maahamme kohdistuu mielipidevaikuttamista niistä maista ja järjestöistä, joille Suomen tuleva valinta on tärkeä. Venäjä on näistä vaikuttamaan pyrkijöistä vain yksi. Suomen itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää, että maamme ylläpitää tasapuolisesti etäisyyttä ja läheisyyttä kaikkiin kunnes olemme itse tehneet valintamme. Tämä pitää sisällään myös tasapuolista suhtautumista kaikkiin ulkomaisiin vaikuttamisyrityksiin. Kysymys on viime kädessä Suomen kansan demokraattisen päätösoikeuden turvaamisesta.
Trollikuohu on ollut karhunpalvelus myös siksi, että se on heikentänyt maamme henkistä maanpuolustusta. Miten puolustaudumme ulkomaiden vaikuttamisyrityksiä vastaan, kun sanat ”infosota” ja ”trolli” ovat jo muuttumassa pilkan ja leikinlaskun kohteeksi? Tärkeä asia muuttuu epäuskottavaksi, kun moni arvostettu kansalainen, joukossa jo ministereinä, suurlähettiläinä ja muissa tärkeissä tehtävissä toimineita, on julkisesti leimattu ”trolliksi”. Jos kansa vielä huomaa, että ”trollin” sanat olivatkin suomalaista valtavirtaa, luottamus turvallisuutemme vartijoihin kärsii.
Luulen, että Saara Jantusen kirjan vaikutus tulee kaikesta huolimatta olemaan myönteinen. Kun riittävän moni on perehtynyt kirjan sisältöön — myyntipuheiden lisäksi — trollikuohu laantuu. Tähän asti mielikuviin perustuvaa keskustelua rauhoittaa erikoistuneen tutkijan arvovallalla dokumentoitu tieto siitä, miten pieni osa trollikuohusta on substanssia ja miten suuri osa pelkkää ilmaa. Sen jälkeen voimme rauhallisesti, faktoihin tukeutuen ryhtyä kehittämään demokraattisen valtion vastausta oikeasti olemassa oleviin uhkakuviin.
Viimeistään Saara Jantusen kirjan myötä suomalaiset tulevat luullakseni heräämään uudelleen yhteen demokratian peruskysymykseen: Miten puolustaa avointa yhteiskuntaa sekä ulkoisia uhkia että totalitarismin houkutuksia vastaan? Vielä vuosi sitten edellinen lause olisi kuulostanut liian juhlavalta, mutta ei enää. Päätän kirjoitukseni huomioihin, jotka tohtori Risto Volanen ystävällisesti antoi minun kopioida Facebook-seinältään:
”Kuulimme juuri uutisissa, että valtio ja erityisesti valtioneuvoston kanslia ottaa rauhan aikana tehtäväkseen määritellä ja valvoa erityisesti ulkosuhteisiin liittyvän oikean tiedon ja mielipiteen. Propagandaa on olemassa, mutta sitä tulee meillekin kaikilta mahdollisilta suunnilta. Jokaisen virkamiehen asia on osaltaan esittää työhönsä liittyvät tosiasiat ja lainsäädännössä ilmenevä oikeus. Mutta valtio ei voi ottaa demokraattisessa maassa oikeutta määritellä totuutta tai ainoata oikeata mielipidettä yhteiskunnallisissa, esimerkiksi ulkopolitiikkaan liittyvissä asioissa. Jos valtio niin tekee, siitä tulee totalitäärinen samassa mielessä kuin sosialistinen valtio. Hyvän ja oikean määrittämistä ja viestimistä varten demokraattisessa yhteiskunnassa on omat kulttuurin ja vapaan tiedonvälityksen instituutiot, ja ne ovat viime kädessä jokaisen kansalaisen asioita. Olen hyvin huolissani suomalaisena ja keskustalaisena.” (Risto Volanen 15.10.2015)
Viitteet
- Löysin kirjasta yhden ainoan esimerkin siitä, että Jantunen suoraan arvioi jonkun henkilön toiminnan olevan yhteydessä Venäjän valtion tiedotuspäämääriin. Esimerkkihenkilö on dosentti Johan Bäckman. Useimpien suomalaisten tavoin pidän Bäckmanin julkista toimintaa moitittavana, mutta olen yllättynyt hänen nimensä esiintymisestä tässä kirjassa. Itse olisin ajatellut, että Bäckmanin toiminta kohdistuu venäläisten Suomi-kuvaan. Dosentin käsittääkseni vähäinen suomalaisiin kohdistama tiedotustoiminta tuskin on merkittävästi edistänyt Venäjän mahdollisia tavoitteita.
- http://yle.fi/uutiset/nato-jasenyyden_kannatus_on_noussut_ukrainan_kriisin_aikana/7400276
- Suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kontekstissa ”äärilaita” ei tietenkään implikoi radikalismia.
- Po. toimittaja on ehtinyt saada paljon palautetta toiminnastaan ja on nähdäkseni ns. ”kärsinyt rangaistuksensa somessa”. Kohtuullisuus toimittajaa kohtaan vaatii, että hänen nimeään ei tarpeettomasti levitellä sähköisessä mediassa.
- Huvittavana yksityiskohtana Vastavalkea-tapauksen osalta siteeraan Jantusta (s. 217): ”Entä jos upseerit ja poliisit osallistuisivat hallituksenvastaisiin mielenosoituksiin?” Jantusen kirja oli oletettavasti mennyt painoon ennen 18.9.2015. Ihmettelen silti, voiko Jantunen olla tietämätön niinkin perustavaa laatua olevasta asiasta kuin siitä, että myös poliisit ja upseerit nauttivat kansalaisille kuuluvista perusoikeuksista (tietyin virkamiehiä koskevin lakisääteisin rajoituksin)?
Peter Saramo toimii eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä. Tässä kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat hänen omiaan, eivätkä liity hänen virkatehtäviinsä.
__._,_.___
Attachment(s) from =?iso-8859-1?Q?Heikki_Sipil=E4?= | View attachments on the web
2 of 2 Photo(s)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti