VIHREÄN LIIKKEEN LYHYT HISTORIA

Tauno Auer 2017

 

 On ärsyttävää, että ympäristökysymys on aiheena samalla liian yleinen ja samalla liian suppea. Otsikko ikään kuin hautaa kiistanalaiset kysymykset alleen. Kestävän kehityksen nimissä voi ajaa melkein mitä tahansa. Ympäristökeskustelu on joskus tekopyhää. Hiilipäästöt ovat paheksuttu asia ja silti ne ovat yhä maailmanlaajuisen voiman mitta. Jos valtiolla ei niitä ole, ei se ole mikään mahtitekijä.

 

 Raakaöljyn nousua kivihiilen tilalle käytettiin kylmän sodan aseena, ja tässäkin mielessä öljy on nykyisen elämäntapamme tärkein polttoaine. Kaivostyöläiset olivat teollistuneissa maissa työväenliikkeen eturintamassa, kun taas raakaöljyn pumppaaminen ei ole synnyttänyt ensiluokkaisia työläiskaadereita.

 

 Lännen saama luovutusvoitto kylmässä sodassa merkitsi tietyn puhetavan ja tietynlaisen radikaalin asenteen katoamista kuvasta. Tämä heijastuu vahvasti myös vihreän liikkeen historiassa.

 

 New Left Review -aikakauskirjassa (Nov. Dec. 2106) Kate Stevens esittelee Joachim Radkaun kirjan "The Age of Ecology: A Global History". Radkau on saksalainen historioitsija, joka on seurannut vihreän liikkeen kehitystä 1970-luvulta lukien. Hän on kirjoittanut myös teoksen Nature and Power (2002). Radkaun mukaan ympäristöliikkeen tietoisuus omasta historiastaan on heikompi kuin millään muulla oman aikamme merkittävällä yhteiskunnallisella liikkeellä.

 Ekologiasta on kirjoitettu valtavasti, mutta vihreän liikkeen syvemmästä poliittisesta olemuksesta vähemmän. Stevens viittaa Ramachandra Guhan suppeaan 145-sivuiseen kirjaan "Environmentalism: A Global History" (2000). Guha esittää Mahatma Gandhin ympäristöliikkeen henkisenä isänä, mikä kertoo (näin itse ajattelin Stevensin tekstiä lukiessani), jos se pitää paikkansa, jotain hyvin olennaista, sillä siinä missä Gandhi ei vastustanut kastijärjestelmää, eivät vihreät ole vastustaneet Yhdysvaltojen ohjaamaa maailmanjärjestystä.

 Radkaun tarkoitus on kuvata globaali ympäristöliike maailmanhistorian käsitteiden kautta ja tällä tavalla luoda siitä yleinen luonnehdinta. Radkaun aikomus oli kirjoittaa kriittinen historia, jonka avulla radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet voisivat paremmin ohjata suuntaansa. Hyvä niin, sillä aivan liian usein poliittisten liikkeiden kuvaukset ovat juhlallista itsekehua.

 

 Radkau kertoo nauttineensa vuoden 1968 mielenosoitusten karnevaalitunnelmasta, mutta jääneensä kylmäksi opiskelijoiden taisteluhengelle. Sen sijaan hän innostui välittömästi 1970-luvun alussa orastaneesta vihreästä alakulttuurista, joka heijasteli hänen omaa syvää tyytymättömyyttään.

 Kirjoittaessaan vihreän liikkeen historiaa Radkau törmäsi aineiston laajuuteen ja osallistujien monenkirjavaan luonteeseen. Onko ylipäätänsä mahdollista puhua yhdestä poliittisesta liikkeestä, kun mukana on niinkin erilaisia vaikuttimia kuin luonnonsuojelu, eläinten oikeudet, pehmeä teknologia, joukkoliikennekysymykset, jätepäästöt, ravintokysymykset sekä vähemmistö- ja ihmisoikeudet?

 Teoksessa 'Nature and Power' Radkau jakaa ongelmavyyhteen viiteen vaiheeseen: luontaistaloudet, suuret valtiojärjestelmät, siirtomaakausi, teollistuminen ja globalisaatio, jotka kukin ulottuivat kaikkialle. Luontaistaloudessa uskonnolliset juhlamenot antoivat oikeutuksen ihmisen luonnonilmiöihin kajoamiseen.

 Laajat valtiolliset järjestelmät perustuivat ennen muuta maanviljelyyn: Lähi-itä, Kiina, Peru jne. Muinaisen Rooman, britti-imperiumin ja muiden mahtien valloittamista alueista tehtiin siirtomaita ja myöhemmin teollistuminen pahensi suurten valtiojärjestelmien synnyttämiä ongelmia ja epäkohtia.

 Teollisen vallankumouksen myötä omaksuttiin uusi asenne luonnonilmiöitä kohtaan, mutta kuitenkin vasta globalisaation myötä 1970-luvulla tapahtui varsinainen revähdys, kun suurimmaksi huolenaiheeksi tuli aineellisen puutteen sijasta tavaroiden liikatarjonta. Radkaun mukaan problematiikan ytimessä on amerikkalaisen toimintamallin käyttöönotto. Jenkkijärjestelmän olemukseen kuuluu rajattomat tilat ja loputtomat raaka-ainevarannot.

 T. Auer: Valloitetulle alueelle saa tehdä mitä tahansa. Sitä kutsutaan vapaudeksi. On hassua kuinka Yhdysvallat ja kapitalismi ovat vihreiden hovifilosofi Radkaun mukaan ongelman ytimessä ja silti vihreältä liikkeeltä puuttuu lähes tyystin kommunisteille tyypillinen radikaali poliittinen analyysi ja strategia.

 

 Ekologisen ajattelun taustalla on 1700-luvulla alkaneet muutokset, jolloin luovuttiin luontaistaloudesta, yhteismaat yksityistettiin ja siirryttiin kohti maatalouskapitalismia. Samalla uudet siirtomaat tarjosivat kuvan turmeltumattomasta paratiisista. Nämä kaksi yhdessä aiheuttivat ristiriidan, jossa toisaalla oli valtavien kulttuurimuutosten synnyttämät toiveet ja pelot ja toisaalla fantastiset mielikuvat neitseellisestä luonnosta.

 Mitä enemmän ihmiset oppivat hyötykäyttämään luonnonvoimia sitä enemmän he oppivat myös luontoa ymmärtämään. Kyse on samasta ihmissuvusta, joka toisella kädellä rikkoo ja toisella yrittää suojella. Valistusajan romantiikka näkyi vahvasti Englannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuudessa.

 Teollisuuskapitalismin nopea kasvu Yhdysvalloissa, Saksassa ja Japanissa jaksolla 1875 - 1914 johti myös ympäristötietoisuuden kukoistukseen. Se tapahtui kussakin maassa hieman eri tavalla. Viemäröinti ja julkinen terveys Englannissa, villin luonnon ihannointi Yhdysvalloissa, eläintensuojelu ja saastuttamisen kieltävät lait Saksassa ja metsien suojelu Japanissa.

 Näiden rinnalla kasvoivat elämäntapamuutosta korostavat villitykset kuten kasvissyönti ja myslin keksiminen. Terveyskysymykset ja luonnonsuojelu nousivat pinnalle, koska uusi porvarillinen ihmisluokka ahdistui teollisen yhteiskunnan paineissa. Yhdysvalloissa 1930-luvun lama ja Dust Bowl (kuivuuden synnyttämä 'pölykulho') johti ensin pakokauhuun ja sitten New Deal -lakimuutosten ekoteknologiseen utopismiin, joka kuitenkin vei maan luonnonsuojelun kannalta ojasta allikkoon.

 Tavanomainen tapa määritellä nykyaikaisen ympäristöliikkeen synty on viitata vuonna 1962 ilmestyneeseen Rachel Carsonin kirjaan 'Äänetön kevät". Radkaun laajemmassa näkökentässä vihreän liikkeen syntymän maailmanhistoriallinen ennakkoehto oli idän ja lännen välinen liennytyspolitiikka. Luonnonsuojeluliike tuntuu menestyvän parhaiten rauhan aikoina ja kylmän sodan ankarimpien paulojen oli ensin hellitettävä ennen kuin vihreä liike sai äänensä kuuluvulle.

 Radkau viittaa kokonaiseen tapahtumien ryppääseen vuosina 1965 - 1972, jotka jouduttivat uuden ja itsetajuisen ympäristöliikkeen syntyä. Niitä olivat mm. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen ilmavoimien harjoittama Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö, Boockchinin ja Herberin kirja Crisis In Our Cities, vuodesta 1970 lukien järjestetty 'Maan päivä', monet yhden asian liikkeet ympäri maailman, Cousteau'n valtamerien saastumisesta varoittavat dokumenttielokuvat, Greenpeace-järjestön toimet Ranskan ydinkokeita vastaan ja avaruudesta otetut valokuvat sinisestä planeetasta.

 Vuonna 1968 alkanut nuorisoliikehdintä loi uuden maaperän erilaisille yhteiskunnallisille liikkeille kaikilla mantereilla. Radkaun mukaan vahvimman sysäyksen tämä sai Yhdysvalloista, jossa David Brower perusti radikaalin Friends of the Earth -liikkeen, Paul Ehrlich kirjoitti 'Population Bomb' - kirjan räjähdysmäisestä väestönkasvusta ja Garrett Hardin naputteli esseen Tragedy of the Commons (yhteismaan murhenäytelmä).

 Vasemmistolaisen rauhanaktivistin ja tiedemiehen Barry Commonerin mukaan "kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun". Commonerin sanotaan tuoneen ympäristötietoisuuden suuren yleisön tietoisuuteen. Radkaun mukaan tämä auttoi nuoria luonnonsuojelijoita ymmärtämään nykyaikaisen elämäntavan ja luonnonjärjestelmien tuhoutumisen välisen yhteyden. Tällainen ymmärrys johti siihen, että nuoret lakkasivat kerrassaan uskomasta valistusajan yhteiskunnalliseen ja aineelliseen edistykseen.

 Vihreä liike on saanut erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa. Yhdysvalloissa suuret ympäristöjärjestöt ovat harjoittaneet käytäväpolitiikkaa ja hallinnollisen pyöröoven kautta porukat ovat kulkeneet virasta ja järjestöstä toiseen mukautuen osaksi hallintojärjestelmää. Suomessa ja Saksassa vihreät ovat valinneet samantapaisen strategian kuitenkin sillä erotuksella, että suomalaisilta luonnonsuojelijoilta puuttuvat vahvat ja vaikutusvaltaiset painostusryhmät.

 

 Afrikassa ja Etelä-Amerikassa syrjäytyneet väestöryhmät ovat turvautuneet raisumpiin menetelmiin Chico Mendesin ja Ken Saro Wiwan kaltaisten aktivistien johdolla. Ramachandra Guha tuo tätä puolta esille Radkauta paremmin. Siinä missä vauraissa maissa vihreä liike on saavuttanut tiettyä menestystä, jos ei muuta niin ainakin maukkaita virkoja hallintoportaissa, köyhien maiden taistelut ovat usein johtaneet väkivaltaan ja katkeriin pettymyksiin.

 Radkau näkee seuraavan käännöskohdan ympäristöpolitiikassa sijoittuvan vuoden 1986 Tshernobylin onnettomuuden ja vuoden 1992 Rion maapallon huippukokouksen (Earth Summit) välille, jolloin joukko eri tekijöitä muokkasi ympäristöliikkeen luonteen globalisaation aikakauden mukaiseksi. Vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuuden lisäksi tapahtui lukuisa joukko muita ikäviä asioita (öljyonnettomuuksia, kemiantehtaiden räjähdyksiä, otsonikato, sademetsien tuhoutuminen jne.), jotka jouduttivat suuren yleisön tietoisuutta siitä, kuinka eri seikoilla on yhteys keskenään.

 Samanaikaisesti kylmän sodan jälkeen siirryttiin poliittisesta vaikuttamisesta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa vaatineista järjestöistä sellaiseen kansalaisjärjestötoimintaan, jossa järjestöjen rahoittajilla oli päätösvalta eikä paikallisella väestöllä kuten radikaalissa vasemmistopolitiikassa.

 Rion huippukokouksessa siirryttiin vihreään uusliberalismiin. Monien keskeisten ohjelmien rahoittajina toimivat suuret lääketehtaat ja maatalousteollisuuden yritykset. Myös Maailmanpankki kääntyi vihreälle tielle. Uudeksi suosikkikäsitteeksi otettiin 'kestävä kehitys', jonka suojissa teollisuus ja yrityselämä jatkoi toimintaansa entiseen tapaan.

 Nuorten aktivistien tilalle tulivat yhä useammin ympäristökysymyksiin erikoistuneet lakimiehet. Radkau on hyvin kriittinen sen suhteen että ympäristökysymyksiä koskevat asiat esitetään tavalla, joka on suurelle yleisölle lähes täysin käsittämätöntä. Liike-elämän kova kilpailu ja ankara mediapainostus vaikuttivat siihen, että yritykset ovat sortuneet viherhämäykseen (eco-bluff), kun taas lainsäätäjät ovat kallistuneet ylisäätelyn suuntaan, joka on johtanut ympäristöviranomaiset peukaloiden pyörittämiseen ja näennäistoimiin todellisen muutoksen sijasta.

 

 Viherhämäyksen ollessa jo täydessä vauhdissa pidettiin kansainvälisiä huipputapaamisia Riossa, Kiotossa ja Kööpenhaminassa. Näitä edeltävissä neuvotteluissa ja itse kokoontumisissa ilmastomuutos syrjäytti muut huolenaiheet. Joachim Radkau on huolissaan taipumuksesta yhdistää monet aiemmat ongelmat (puute puhtaasta vedestä, viljelymaan köyhtyminen ym.) ilmastomuutokseen, vaikka niillä luultavasti on muut täsmällisemmin määriteltävät syyt.

 "Jos laitamme maailman metsät kansainväliseen valvontaan, miksi emme tekisi samoin raakaöljyn tuotannon suhteen?" - Ramachandra Guha kysyy. Siinä missä teollistuneet maat näkevät huippukokousten tärkeimmäksi aiheeksi yhteiset ponnistukset ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi, monet kehitysmaat näkevät niiden edustavan uudenlaista imperialismia, jonka puitteissa heille asetetaan uusia esteitä köyhyyden ja sortotoimien vähentämisessä.

 Entisten siirtomaiden edustajat usein kysyvät kuinka on mahdollista rinnastaa hengissäpysymispäästöt (survival emissions) ja ylellisyyspäästöt (luxury emissions) keskenään. Radkaun mukaan ilmastomuutosaktivistien pyrkimys jatkuviin jättimäisiin huipputapaamisiin ei johda meitä mihinkään hyvään, koska yksikään maailman mahti ei suostu rajoittamaan talouskasvuaan köyhien maiden hyvinvoinnin vuoksi.

 

 Radkaun mukaan paikalliset sopimukset tuottaisivat luultavasti paremman tuloksen. Edistyksellisellä ilmastopolitiikalla tulee olemaan laajempaa kansainvälistä vaikutusta vasta, kun sopimuksissa otetaan aidosti huomioon kaikkien maapallon asukkaiden välittömät tarpeet. Välttämättömyyshyödykkeisiin pohjautuvat ratkaisut toimisivat hänen mukaansa paremmin ympäristöpolitiikan perusteina kuin huolenilmaisut epämääräisestä tulevaisuudesta.

 Rion jälkeinen kansainvälinen järjestelmä ei Radkaun mukaan merkitse ilmaston suojelemista vaan rajoittamatonta yksityistämistä ja yleistä sääntöjen purkamista. Päästömäärät ovat nyt huomattavasti korkeammat kuin silloin kun ilmastosopimuksesta neuvoteltiin 1990-luvulla. Valistuneet ja myötätuntoiset julkilausumat peittävät ympäristöliikkeen kietoutumisen yhteen valtapolitiikan edustajien kanssa.

 Nähtävästi tietoisuus planeettamme rajallisista voimavaroista on yksi geopolitiikan kulmakivistä, mutta tarkoitus ei suinkaan ole ruveta jakamaan yhteistä kakkuamme tasaisemmin vaan turvata suurvaltojen sotilaalliset ja taloudelliset edut.

 Artikkelin kirjoittajan Kate Stevensin mukaan sekä Radkau että Guha unohtavat omat lausuntonsa siitä, että myös ihmisluonto on osa luonnonjärjestelmää. Kummallakaan ei ole melkein mitään sanottavaa työväestöstä tai ammattiyhdistystoiminnasta eikä siitä kuinka poliittinen ja taloudellinen tilanne on saanut nykyisen muotonsa.

 Radkau ja Guha eivät kerro sanallakaan siitä kuinka miljoonat teollisuustyöläiset ovat useiden sukupolvien ajan muokanneet maapallon raaka-aineita mitä moninaisempiin muotoihin tai siitä kuinka tuottavuuden kasvu antoi ensimmäisille kapitalistisille maailmanmahdeille murskaavan ylivoiman kilpailijoihinsa nähden.

 Toinen seikka minkä kumpikin ympäristöliikkeen historioitsija jättää mainitsematta on militarismi. Radkau tietysti suo paljon huomiota Saksan vihreälle puolueelle, mutta hän jättää kerrassaan mainitsematta sodanlietsoja Joschka Fischerin, joka ulkoministerinä ylisti Saksan ilmavoimia, kun koneet palasivat pommittamasta Belgradin siviilikohteita.

 Radkaun vaikeneminen lienee kuitenkin aavistuksen suotavampaa kuin Guhan haltioituneet lausunnot. Guha kuvasi vuosi NATO:n Jugoslavian pommitusten jälkeen Fischerin nimitystä ulkoministeriksi ympäristöliikkeen "hienoimmaksi saavutukseksi". Guha yhdisti Fischerin ja Mahatma Gandhin, koska molemmat puhuivat kompromissien kauneudesta ja yhden askeleen ottamisesta kerrallaan.

 Vihreä liike esittää olevansa koko ihmiskunnan asialla, mutta sen edustajat eivät halua tai pysty ottamaan huomioon sitä, että ihmisyhteisöjen edut haarautuvat suhteessa vallankäyttöön, varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkiin. Jättämättä nämä asiat käsittelemättä ympäristöliike ei ainoastaan ole tehoton suhteessa sen alkuperäisiin tavoitteisiin vaan se on vaarassa tulla osaksi länsimaista sota- ja voimapolitiikkaa.