VIHREÄN LIIKKEEN LYHYT HISTORIA
Tauno Auer 2017
On ärsyttävää, että ympäristökysymys on aiheena samalla liian yleinen ja samalla liian suppea. Otsikko ikään kuin hautaa kiistanalaiset kysymykset alleen. Kestävän kehityksen nimissä voi ajaa melkein mitä tahansa. Ympäristökeskustelu on joskus tekopyhää. Hiilipäästöt ovat paheksuttu asia ja silti ne ovat yhä maailmanlaajuisen voiman mitta. Jos valtiolla ei niitä ole, ei se ole mikään mahtitekijä.
Raakaöljyn nousua kivihiilen tilalle käytettiin kylmän sodan aseena, ja tässäkin mielessä öljy on nykyisen elämäntapamme tärkein polttoaine. Kaivostyöläiset olivat teollistuneissa maissa työväenliikkeen eturintamassa, kun taas raakaöljyn pumppaaminen ei ole synnyttänyt ensiluokkaisia työläiskaadereita.
Lännen saama luovutusvoitto kylmässä sodassa merkitsi tietyn puhetavan ja tietynlaisen radikaalin asenteen katoamista kuvasta. Tämä heijastuu vahvasti myös vihreän liikkeen historiassa.
New Left Review -aikakauskirjassa (Nov. Dec. 2106) Kate Stevens esittelee Joachim Radkaun kirjan "The Age of Ecology: A Global History". Siteeraan artikkelia ja liitän loppuun oman henkilökohtaisen näkökulmani. Minisarja on siis lyhyt vihreän liikkeen historia hyvin laajasta ja hyvin suppeasta näkökulmasta. Aloitan kussakin osassa yleisestä ja jatkan omasta näkökulmastani.
Joachim Radkau on saksalainen historioitsija, joka on seurannut vihreän liikkeen kehitystä 1970-luvulta lukien. Hän on kirjoittanut myös teoksen Nature and Power (2002). Radkaun mukaan ympäristöliikkeen tietoisuus omasta historiastaan on heikompi kuin millään muulla oman aikamme merkittävällä yhteiskunnallisella liikkeellä.
Ekologiasta on kirjoitettu valtavasti, mutta vihreän liikkeen syvemmästä poliittisesta olemuksesta vähemmän. Stevens viittaa Ramachandra Guhan suppeaan 145-sivuiseen kirjaan "Environmentalism: A Global History" (2000). Guha esittää Mahatma Gandhin ympäristöliikkeen henkisenä isänä, mikä kertoo (näin itse ajattelin Stevensin tekstiä lukiessani), jos se pitää paikkansa, jotain hyvin olennaista, sillä siinä missä Gandhi ei vastustanut kastijärjestelmää, eivät vihreät ole vastustaneet Yhdysvaltojen ohjaamaa maailmanjärjestystä.
Radkaun tarkoitus on kuvata globaali ympäristöliike maailmanhistorian käsitteiden kautta ja tällä tavalla luoda siitä yleinen luonnehdinta. Radkaun aikomus oli kirjoittaa kriittinen historia, jonka avulla radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet voisivat paremmin ohjata suuntaansa. Hyvä niin, sillä aivan liian usein poliittisten liikkeiden kuvaukset ovat juhlallista itsekehua.
Joachim Radkau kertoo nauttineensa vuoden 1968 mielenosoitusten karnevaalitunnelmasta, mutta jääneensä kylmäksi opiskelijoiden taisteluhengelle. Sen sijaan hän innostui välittömästi 1970-luvun alussa orastaneesta vihreästä alakulttuurista, joka heijasteli hänen omaa syvää tyytymättömyyttään.
Kirjoittaessaan vihreän liikkeen historiaa Radkau törmäsi aineiston laajuuteen ja osallistujien monenkirjavaan luonteeseen. Onko ylipäätänsä mahdollista puhua yhdestä poliittisesta liikkeestä, kun mukana on niinkin erilaisia vaikuttimia kuin luonnonsuojelu, eläinten oikeudet, pehmeä teknologia, joukkoliikennekysymykset, jätepäästöt, ravintokysymykset sekä vähemmistö- ja ihmisoikeudet?
Teoksessa 'Nature and Power' Radkau jakaa ongelmavyyhteen viiteen vaiheeseen: luontaistaloudet, suuret valtiojärjestelmät, siirtomaakausi, teollistuminen ja globalisaatio, jotka kukin ulottuivat kaikkialle. Luontaistaloudessa uskonnolliset juhlamenot antoivat oikeutuksen ihmisen luonnonilmiöihin kajoamiseen.
Laajat valtiolliset järjestelmät perustuivat ennen muuta maanviljelyyn: Lähi-itä, Kiina, Peru jne. Muinaisen Rooman, britti-imperiumin ja muiden mahtien valloittamista alueista tehtiin siirtomaita ja myöhemmin teollistuminen pahensi suurten valtiojärjestelmien synnyttämiä ongelmia ja epäkohtia.
Teollisen vallankumouksen myötä omaksuttiin uusi asenne luonnonilmiöitä kohtaan, mutta kuitenkin vasta globalisaation myötä 1970-luvulla tapahtui varsinainen revähdys, kun suurimmaksi huolenaiheeksi tuli aineellisen puutteen sijasta tavaroiden liikatarjonta. Radkaun mukaan problematiikan ytimessä on amerikkalaisen toimintamallin käyttöönotto. Jenkkijärjestelmän olemukseen kuuluu rajattomat tilat ja loputtomat raaka-ainevarannot.
T. Auer: Valloitetulle alueelle saa tehdä mitä tahansa. Sitä kutsutaan vapaudeksi. On hassua kuinka Yhdysvallat ja kapitalismi ovat vihreiden hovifilosofi Radkaun mukaan ongelman ytimessä ja silti vihreältä liikkeeltä puuttuu lähes tyystin kommunisteille tyypillinen radikaali poliittinen analyysi ja strategia.
Ekologisen ajattelun taustalla on 1700-luvulla alkaneet muutokset, jolloin luovuttiin luontaistaloudesta, yhteismaat yksityistettiin ja siirryttiin kohti maatalouskapitalismia. Samalla uudet siirtomaat tarjosivat kuvan turmeltumattomasta paratiisista. Nämä kaksi yhdessä aiheuttivat ristiriidan, jossa toisaalla oli valtavien kulttuurimuutosten synnyttämät toiveet ja pelot ja toisaalla fantastiset mielikuvat neitseellisestä luonnosta.
Mitä enemmän ihmiset oppivat hyötykäyttämään luonnonvoimia sitä enemmän he oppivat myös luontoa ymmärtämään. Kyse on samasta ihmissuvusta, joka toisella kädellä rikkoo ja toisella yrittää suojella. Valistusajan romantiikka näkyi vahvasti Englannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuudessa.
Teollisuuskapitalismin nopea kasvu Yhdysvalloissa, Saksassa ja Japanissa jaksolla 1875 - 1914 johti myös ympäristötietoisuuden kukoistukseen. Se tapahtui kussakin maassa hieman eri tavalla. Viemäröinti ja julkinen terveys Englannissa, villin luonnon ihannointi Yhdysvalloissa, eläintensuojelu ja saastuttamisen kieltävät lait Saksassa ja metsien suojelu Japanissa.
Näiden rinnalla kasvoivat elämäntapamuutosta korostavat villitykset kuten kasvissyönti ja myslin keksiminen. Terveyskysymykset ja luonnonsuojelu nousivat pinnalle, koska uusi porvarillinen ihmisluokka ahdistui teollisen yhteiskunnan paineissa. Yhdysvalloissa 1930-luvun lama ja Dust Bowl (kuivuuden synnyttämä 'pölykulho') johti ensin pakokauhuun ja sitten New Deal -lakimuutosten ekoteknologiseen utopismiin, joka kuitenkin vei maan luonnonsuojelun kannalta ojasta allikkoon.
Tavanomainen tapa määritellä nykyaikaisen ympäristöliikkeen synty on viitata vuonna 1962 ilmestyneeseen Rachel Carsonin kirjaan 'Äänetön kevät". Radkaun laajemmassa näkökentässä vihreän liikkeen syntymän maailmanhistoriallinen ennakkoehto oli idän ja lännen välinen liennytyspolitiikka. Luonnonsuojeluliike tuntuu menestyvän parhaiten rauhan aikoina ja kylmän sodan ankarimpien paulojen oli ensin hellitettävä ennen kuin vihreä liike sai äänensä kuuluvulle.
Radkau viittaa kokonaiseen tapahtumien ryppääseen vuosina 1965 - 1972, jotka jouduttivat uuden ja itsetajuisen ympäristöliikkeen syntyä. Niitä olivat mm. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen ilmavoimien harjoittama Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö, Boockchinin ja Herberin kirja Crisis In Our Cities, vuodesta 1970 lukien järjestetty 'Maan päivä', monet yhden asian liikkeet ympäri maailman, Cousteau'n valtamerien saastumisesta varoittavat dokumenttielokuvat, Greenpeace-järjestön toimet Ranskan ydinkokeita vastaan ja avaruudesta otetut valokuvat sinisestä planeetasta.
Vuonna 1968 alkanut nuorisoliikehdintä loi uuden maaperän erilaisille yhteiskunnallisille liikkeille kaikilla mantereilla. Radkaun mukaan vahvimman sysäyksen tämä sai Yhdysvalloista, jossa David Brower perusti radikaalin Friends of the Earth -liikkeen, Paul Ehrlich kirjoitti 'Population Bomb' - kirjan räjähdysmäisestä väestönkasvusta ja Garrett Hardin naputteli esseen Tragedy of the Commons (yhteismaan murhenäytelmä).
Vasemmistolaisen rauhanaktivistin ja tiedemiehen Barry Commonerin mukaan "kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun". Commonerin sanotaan tuoneen ympäristötietoisuuden suuren yleisön tietoisuuteen. Radkaun mukaan tämä auttoi nuoria luonnonsuojelijoita ymmärtämään nykyaikaisen elämäntavan ja luonnonjärjestelmien tuhoutumisen välisen yhteyden. Tällainen ymmärrys johti siihen, että nuoret lakkasivat kerrassaan uskomasta valistusajan yhteiskunnalliseen ja aineelliseen edistykseen.
Vihreä liike on saanut erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa. Yhdysvalloissa suuret ympäristöjärjestöt ovat harjoittaneet käytäväpolitiikkaa ja hallinnollisen pyöröoven kautta porukat ovat kulkeneet virasta ja järjestöstä toiseen mukautuen osaksi hallintojärjestelmää. Suomessa ja Saksassa vihreät ovat valinneet samantapaisen strategian kuitenkin sillä erotuksella, että suomalaisilta luonnonsuojelijoilta puuttuvat vahvat ja vaikutusvaltaiset painostusryhmät.
Afrikassa ja Etelä-Amerikassa syrjäytyneet väestöryhmät ovat turvautuneet raisumpiin menetelmiin Chico Mendesin ja Ken Saro Wiwan kaltaisten aktivistien johdolla. Ramachandra Guha tuo tätä puolta esille Radkauta paremmin. Siinä missä vauraissa maissa vihreä liike on saavuttanut tiettyä menestystä, jos ei muuta niin ainakin maukkaita virkoja hallintoportaissa, köyhien maiden taistelut ovat usein johtaneet väkivaltaan ja katkeriin pettymyksiin.
VÄLIKOMMENTTI
T. Auer: Yhdysvaltain tapauksessa molempi pätee. Tietty vihreä valioväki on saanut hyviä tuloksia, kun saman aikaisesti tietyt alkuasukasryhmät elävät radioaktiivisen jätteen saastuttamissa reservaateissa. Oma lukunsa on etelän suurkaupunkien slummit, joissa köyhät elävät kurjasti pahoin saastuneissa hökkelilähiöissä. Tästä näkökulmasta katsottuna kovin ovat olleet vaatimattomia ainakin tähän mennessä vihreä liikkeen saavutukset. Ei mitään olennaista muutosta vielä missään.
Älkää käsittäkö minua väärin. En ole vallankumousta julistamassa. Ne on jo tehty (1917 ja 1949) ja niiden seuraukset ovat vasta alussa. Yritän saada vihreät ymmärtämään, että heidän tavoitteitaan ei voi saavuttaa nykyisin keinoin sekä myös sen, että ympäristöliikettä ei hyödytä uusi vallankumous Venäjällä. Se on tapahduttava Yhdysvalloissa tai peli on ekologian osalta pelattu.
En myöskään yritä taivutella vihreitä kommunismiin. Yritän vain kertoa, mitä se ottaa ja mitä se vaatii, jos aikoo tehdä sen kokoluokan yhteiskunnallisen muutoksen kuin on tarpeen suunnan muuttamiseksi.
Voin kuulla kärsivällisen ja ystävällisen äänen sanovan: 'Tauno-hyvä, nyt sinä et oikein ymmärrä. Me emme ole tekemässä vallankumousta. Olemme ihan tyytyväisiä tähän maahan, tähän yhteiskuntaan ja elämäämme. Olemme niistä jopa ylpeitä. Me vain haluamme tehdä sen entistäkin paremmin.' Täsmälleen juuri niin ja tämä juuri on se ongelma.
Luonnonsuojelu, ihmisoikeudet, reilu kauppa, demokratian ja avoimuuden edistäminen ovat säätelyä, tuunaamista, joka ei riitä mihinkään, ja joka nykyisillä rakenteilla johtaa aivan eri suuntaan, mitä puheen tasolla esitetään. Tähän asti ympäristöliike on ollut porvarillinen reaktio omien tekojen aiheuttamiin ongelmiin.
Jos Tellus olisi laiva, nyt olisi aika mennä kapteenin juttusille ja kertoa, että suunta on väärä.
Radkau näkee seuraavan käännöskohdan ympäristöpolitiikassa sijoittuvan vuoden 1986 Tshernobylin onnettomuuden ja vuoden 1992 Rion maapallon huippukokouksen (Earth Summit) välille, jolloin joukko eri tekijöitä muokkasi ympäristöliikkeen luonteen globalisaation aikakauden mukaiseksi. Vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuuden lisäksi tapahtui lukuisa joukko muita ikäviä asioita (öljyonnettomuuksia, kemiantehtaiden räjähdyksiä, otsonikato, sademetsien tuhoutuminen jne.), jotka jouduttivat suuren yleisön tietoisuutta siitä, kuinka eri seikoilla on yhteys keskenään.
Samanaikaisesti kylmän sodan jälkeen siirryttiin poliittisesta vaikuttamisesta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa vaatineista järjestöistä sellaiseen kansalaisjärjestötoimintaan, jossa järjestöjen rahoittajilla oli päätösvalta eikä paikallisella väestöllä kuten radikaalissa vasemmistopolitiikassa.
Rion huippukokouksessa siirryttiin vihreään uusliberalismiin. Monien keskeisten ohjelmien rahoittajina toimivat suuret lääketehtaat ja maatalousteollisuuden yritykset. Myös Maailmanpankki kääntyi vihreälle tielle. Uudeksi suosikkikäsitteeksi otettiin 'kestävä kehitys', jonka suojissa teollisuus ja yrityselämä jatkoi toimintaansa entiseen tapaan.
Nuorten aktivistien tilalle tulivat yhä useammin ympäristökysymyksiin erikoistuneet lakimiehet. Radkau on hyvin kriittinen sen suhteen kuinka ympäristökysymyksiä koskevat asiat esitetään tavalla, joka on suurelle yleisölle lähes täysin käsittämätöntä. Liike-elämän kova kilpailu ja ankara mediapainostus vaikuttivat siihen, että yritykset ovat sortuneet viherhämäykseen (eco-bluff), kun taas lainsäätäjät ovat kallistuneet ylisäätelyn suuntaan, joka on johtanut ympäristöviranomaiset peukaloiden pyörittämiseen ja näennäistoimiin todellisen muutoksen sijasta.
Viherhämäyksen (eco-bluff) ollessa jo täydessä vauhdissa pidettiin kansainvälisiä huipputapaamisia Riossa, Kiotossa ja Kööpenhaminassa. Näitä edeltävissä neuvotteluissa ja itse kokoontumisissa ilmastomuutos syrjäytti muut huolenaiheet. Joachim Radkau on kirjassaan 'The Age of Ecology' huolissaan taipumuksesta yhdistää monet aiemmat ongelmat (puute puhtaasta vedestä, viljelymaan köyhtyminen ym.) ilmastomuutokseen, vaikka niillä luultavasti on muut täsmällisemmin määriteltävät syyt.
"Jos laitamme maailman metsät kansainväliseen valvontaan, miksi emme tekisi samoin raakaöljyn tuotannon suhteen?" - Ramachandra Guha kysyy. Siinä missä teollistuneet maat näkevät huippukokousten tärkeimmäksi aiheeksi yhteiset ponnistukset ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi, monet kehitysmaat näkevät niiden edustavan uudenlaista imperialismia, jonka puitteissa heille asetetaan uusia esteitä köyhyyden ja sortotoimien vähentämisessä.
Entisten siirtomaiden edustajat usein kysyvät kuinka on mahdollista rinnastaa hengissäpysymispäästöt (survival emissions) ja ylellisyyspäästöt (luxury emissions) keskenään. Radkaun mukaan ilmastomuutosaktivistien pyrkimys jatkuviin jättimäisiin huipputapaamisiin ei johda meitä mihinkään hyvään, koska yksikään maailman mahti ei suostu rajoittamaan talouskasvuaan köyhien maiden hyvinvoinnin vuoksi.
Radkaun mukaan paikalliset sopimukset tuottaisivat luultavasti paremman tuloksen. Edistyksellisellä ilmastopolitiikalla tulee olemaan laajempaa kansainvälistä vaikutusta vasta, kun sopimuksissa otetaan aidosti huomioon kaikkien maapallon asukkaiden välittömät tarpeet. Välttämättömyyshyödykkeisiin pohjautuvat ratkaisut toimisivat hänen mukaansa paremmin ympäristöpolitiikan perusteina kuin huolenilmaisut epämääräisestä tulevaisuudesta.
Rion jälkeinen kansainvälinen järjestelmä ei Radkaun mukaan merkitse ilmaston suojelemista vaan rajoittamatonta yksityistämistä ja yleistä sääntöjen purkamista. Päästömäärät ovat nyt huomattavasti korkeammat kuin silloin kun ilmastosopimuksesta neuvoteltiin 1990-luvulla. Valistuneet ja myötätuntoiset julkilausumat peittävät ympäristöliikkeen kietoutumisen yhteen valtapolitiikan edustajien kanssa.
Nähtävästi tietoisuus planeettamme rajallisista voimavaroista on yksi geopolitiikan kulmakivistä, mutta tarkoitus ei suinkaan ole ruveta jakamaan yhteistä kakkuamme tasaisemmin vaan turvata suurvaltojen sotilaalliset ja taloudelliset edut.
Artikkelin kirjoittajan Kate Stevensin mukaan sekä Radkau että Guha unohtavat omat lausuntonsa siitä, että myös ihmisluonto on osa luonnonjärjestelmää. Kummallakaan ei ole melkein mitään sanottavaa työväestöstä tai ammattiyhdistystoiminnasta eikä siitä kuinka poliittinen ja taloudellinen tilanne on saanut nykyisen muotonsa.
Radkau ja Guha eivät kerro sanallakaan siitä kuinka miljoonat teollisuustyöläiset ovat useiden sukupolvien ajan muokanneet maapallon raaka-aineita mitä moninaisempiin muotoihin tai siitä kuinka tuottavuuden kasvu antoi ensimmäisille kapitalistisille maailmanmahdeille murskaavan ylivoiman kilpailijoihinsa nähden.
Toinen seikka minkä kumpikin ympäristöliikkeen historioitsija jättää mainitsematta on militarismi. Radkau tietysti suo paljon huomiota Saksan vihreälle puolueelle, mutta hän jättää kerrassaan mainitsematta sodanlietsoja Joschka Fischerin, joka ulkoministerinä ylisti Saksan ilmavoimia, kun koneet palasivat pommittamasta Belgradin siviilikohteita.
Radkaun vaikeneminen lienee kuitenkin aavistuksen suotavampaa kuin Guhan haltioituneet lausunnot. Guha kuvasi vuosi NATO:n Jugoslavian pommitusten jälkeen Fischerin nimitystä ulkoministeriksi ympäristöliikkeen "hienoimmaksi saavutukseksi". Guha yhdisti Fischerin ja Mahatma Gandhin, koska molemmat puhuivat kompromissien kauneudesta ja yhden askeleen ottamisesta kerrallaan.
Vihreä liike esittää olevansa koko ihmiskunnan asialla, mutta sen edustajat eivät halua tai pysty ottamaan huomioon sitä, että ihmisyhteisöjen edut haarautuvat suhteessa vallankäyttöön, varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkiin. Jättämättä nämä asiat käsittelemättä ympäristöliike ei ainoastaan ole tehoton suhteessa sen alkuperäisiin tavoitteisiin vaan se on vaarassa tulla osaksi länsimaista sota- ja voimapolitiikkaa.
ERÄÄN OSALLISTUJAN KERTOMUS
Tauno Auer
Näin juuri nauhoituksen 1970-lopulla tehdystä mainostelevision viihdeohjelmasta "Parempi myöhään...". Ajan estetiikka muistutti minua kuinka silloin itse asiat koin ja miksi en silloin tuntenut kyseistä ohjelmaa. Niihin aikoihin olin juuri tehnyt lähes täydellisen pesäeron suomalaiseen valtakulttuuriin. Silloin minua inhotti se kaikki: koulu, radio, telkkari, sanomalehdet, viikkolehdet, halpahintainen kaupallisuus ja niihin liittyvä lattea estetiikka. Mainostelevisiossa kulminoitui kaikki mikä minua etosi.
1970-luku oli yhä viihteen nousukautta, johon kuului uutisten osalta tarkoituksellisesti rajalliset keskustelunaiheet. Jos ja kun henkilö tiesi edes jotain maailman menosta sellainen ikkunoiden sulkeminen tuntui sietämättömältä. Kaikessa tuossa kiilsi pinttyneet pikkuporvarilliset pyrkimykset ja kalsea pinnallisuus.
Tällä kaikella lienee ollut ei ainoastaan kaupalliset tarkoitusperät vaan myös poliittiset. Rinnakkain vapaamielisen oikeistolaisuuden ja kaupallisen kulttuurin kanssa nousi vihreä vaihtoehto- ja luonnonsuojeluliike. Näiden kahden välille syntyi merkillinen rinnakkaissuhde.
Vihreitä ja luonnonsuojelijoita oli ja on monenlaisia. Itse olin imenyt äidinmaidosta erilaisen asenteen ja perinyt isältäni kansankulttuurin kautta kriittisen ja analyyttisen poliittisen suhtautumistavan. Jo lapsena ja nuorena tiesin että viihdekulttuurille oli ilmiselvä ja järisyttävä vaihtoehto.
Oma vaihtoehtoni oli toisaalta sosialististen maiden erilainen estetiikka etäisyyden päästä huomioituna ja toisaalta oman välittömän ympäristöni tarjoamat mahdollisuudet. Pois television ja radion äärestä, ja ulos keskelle luonnonilmiöiden tapahtumarikasta maailmaa! Näiden eväiden kautta oli mahdollista löytää korvaavia vaikutteita: piirtäminen, kirjoittaminen, kirjat ja musiikki. Myöhemmin tuli mukaan ulkomaanmatkojen synnyttämä kiihtymys ja hurmos, jolloin oli mahdollista päästä täydellisesti pois kotimaisen viihdekulttuurin piiristä.
Petyin aika pian vihreän vaihtoehtoväen toimintaan ja hyväntahtoisen utopistisiin ja ympäripyöreisiin puheisiin. Muutin joksikin aikaa ulkomaille ja etäännyin entistäkin enemmän suomalaisesta elämänmuodosta ja tiedonvälityksestä. Vuosia nämä olivat minulle kaksi eri maailmaa kunnes ensin Ukrainan 'oranssivallankumous' ja sitten Kiovan Maidan-aukion tapahtumien uutisointi pakotti ne yhteen.
Olin jo ehtinyt ajatella, että saisin elää omalla tavallani ja suhtautua valtamediaan ja viihdekulttuuriin huvittuneen etäisesti. Olin ällistynyt kun huomasin ystävieni suhtautuvan Ukrainan tapahtumiin täysin eri tavalla kuin itse ne ymmärsin.
Mielestäni median röyhkeys, ylimielisyys ja näennäinen hyväntahtoisuus sekä kauniiden sanojen ja käsitteiden häikäilemätön käyttöönotto upposivat porukoihin kuin veitsi voihin.
Olen toisaalla lyhyesti kirjoittanut omista touhuistani 1970-luvulla ja 80-luvun alussa: anarkistiryhmän perustamisesta, Musta Tuuli -lehden toimittamisesta, ydinvoimanvastaisesta liikkeestä, Lepakkoluolan valtaamisesta, Puola /Solidarnosc -episodista, filosofian opiskelusta, Korkeavuorenkadun Kasvisravintolasta, Komposti-lehdestä ja yhteisökokeiluista. Nyt yritän kuvata tiedon kertymistä ja omia asenteitani.
Olen ollut mukana monessa ja lähes yhtä monesta olen pettyneenä luopunut ja siirtynyt toisaalle. Olen sangen kärsimätön, jos ja kun porukoiden toiminta ei johda mihinkään erityiseen. Pelkkä puhe ei ole koskaan riittänyt. Viimein päädyin toimintatapaan, jota olen harjoittanut viimeiset 30 vuotta. Kerron siitä pian, mutta ensin haluan kuvata kuinka minä tähän eräänlaiseen kulttuuritutkijan toimeen ryhdyin.
Ensimmäiset järjestö- ja yhteisökokemukseni olivat kommunistinen pioneeriliike 1970-luvun alussa ja paria vuotta myöhemmin hieman ennen murrosikää innokas kirkoissa käynti. Olin uskossa ja kävin äitini kanssa arki-iltaisin Vanhassa kirkossa, Paavalin kirkossa ja monessa muussa kuuntelemassa esitelmiä Vanhasta testamentista. Murrosiässä valitsin ateismin.
Näiden kahden avulla saatoin ilmaista kahta itselleni tyypillisintä tahtotilaa: moraalista vaadetta ja halua eritellä asioita.
Kuten jo kerroin, olin erittäin tyytymätön kotimaiseen tiedonvälitykseen. Asuessani muutamaan otteeseen Itä-Lontoossa opin englannin kielen. Voinpa sanoa tuntevani sangen perin pohjin kolmen vuosikymmenen ajalta ainakin kahden brittimedian tuotannon: BBC World Service -radiokanavan ja Guardian-sanomalehden.
Tuntemissani kotimaisissa järjestöissä minua ärsytti toiminnan epäkäytännöllisyyden lisäksi tiedon yksipuolisuus ja tietty moraalinen pinnallisuus. Ryhdyin toimeen uuden tiedon keräämiseksi. Vajaat 40 vuotta sitten se tarkoitti politiikan osalta kirjeenvaihtoa ja kirjallisen aineiston tilaamista ulkomailta.
Mutta mistä ja kenen kanssa? Tässä minua auttoivat kokemukseni 1970-luvun lopulla anarkistiryhmässä. Silloin kirjoitin hyvin tuloksin kirjeitä anarkistiryhmille kaikkialla maailmassa. Päätin käyttää samaa menetelmää.
Mutta kenelle kirjoittaisin ja mistä löytäisin tiedot? Rupesin viettämään aikaa Helsingin yliopiston vanhassa kirjastossa (nykyisessä Kansalliskirjastossa). Tässä välissä pitää todeta, että en ole saanut muodollista koulutusta, koska siirryin 16-vuotiaana työelämään.
Sieltä löysin eri alojen kansainvälisiä vuosikirjoja, joista kopioin järjestöjen ja julkaisujen osoitteita. Parin vuoden ajan lähetin tiedusteluja eri maihin ja pyysin julkaisujen näytenumeroita. Samoihin aikoihin aloitin pienimuotoisen maahantuontiliikkeen (myöhemmin se rekisteröitiin nimellä Aamutuuli ry.), jonka avulla pystyin tekemään hankintoja.
Kutsun tätä tiedon autonomiaksi. Tilasin englanninkielisiä lehtiä Yhdysvalloista, Britanniasta, Afrikasta ja Aasiasta. Monet järjestöt lähettivät julkaisujaan ilman erillistä korvausta. Näin seurasin esimerkiksi Iranin, Saudi-Arabian ja Syyrian (George Habashin PFLP oli suosikkini) tapoja kertoa asioista (by the way, Iranin englanninkielisen lehdistön pääkohde vaikutti olevan silloin Länsi-Afrikka).
Luin tietysti keskeisiä jenkki- ja brittijulkaisuja, mutta myös Hong Kongista, Turkista, Israelista ja palestiinalaisalueilta löytyi korkeatasoisia julkaisuja. Opin suhteuttamaan asioita, koska seurasin erilaisia julkaisuja. En ole mitenkään varma siitä, että tietokoneiden myötä tiedonvälityksen laatu olisi nykymaailmassa parantunut.
Tällä kertomuksella yritän selittää, miksi olen yhä edelleen tyytymätön kansalaisjärjestöjen toimintaan. Usein niiltä puuttuu todellinen tiedonautonomia, millä on erittäin haitallinen vaikutus ihmisten asenteisiin, mikä usein estää vakavan keskustelun. Kotimainen vihreä liike suuren kokonsa vuoksi on mielestäni tämän suhteen erityisen ongelmallinen.
Jotakuinkin tasan 500 vuotta sitten Martti Luther julisti uskonnolliset väittämänsä. Nyt on minun vuoroni.
Kuljettuani pitkän poliittisen polun olen päättänyt palata ympäristöliikkeen pariin. Tuon mukanani sarjan teesejä, jotka ovat yhtä erilaisia valtavirrasta kuin Lutherin ajatukset katolisista. Kysyn itseltäni ja kysyn muilta: mitä se vaatii, jotta ihmisyhteisö voisi toimia ekologisesti tasapainoisesti?
1. Ei riitä, että kulutusta vähennetään. Pitää vähentää tuotantoa. Ei riitä, että kehitetään vaihtoehtoisia energialähteitä, täytyy vähentää energian tuotantoa.
2. Tuotannon vähentäminen on ristiriidassa suuryritysten kaupallisten etujen kanssa. Siispä joko yritysmaailma muuttaa käytöstapansa perinpohjaisesti tai yritykset pilkotaan valtiovallan toimesta niin pieniin yksiköihin, että tuotanto saadaan halutulle tasolle.
3. Koska sekä nykyinen yritysmaailma että valtiovalta ovat tätä vastaan, ovat aidot vihreät vaatimukset vallankumouksellisia.
4. Koska ilman julkista valvontaa ekologisen tasapainon palauttaminen on mahdotonta, suuryritykset on otettava tulevaisuudessa edistyksellisen valtiojärjestelmän haltuun. Yksityistämistoimet on peruttava. Vihreät eivät saata osallistua sellaisiin hallituksiin, jotka eivät pyri suuryritysten välittömään pilkkomiseen tai vaihtoehtoisesti niiden välittömään kansallistamiseen.
5. Sama pätee tiedonvälityksen, koulutuksen ja kansainvälisten järjestöjen toimintaan. Ne ovat kaikki joko ekologisen tasapainon kannalla tai sitä vastaan. Opportunistiset suuntaukset täytyy erottaa vihreästä liikkeestä.
6. Nykymeno on perin pohjin epäekologinen. Ilman vallankumousta ei vihreä liike voi vaikuttaa asioihin millään olennaisella tavalla. Sen teeskenteleminen ei ole enää uskottavaa.
7. Ainoa tällä hetkellä tiedossa oleva onnistunut laajempi vallankumouksellinen liike oli 1900-luvun marxismi-leninismi. Vihreiden on rakennettava vähintäänkin yhtä vahva poliittinen organisaatio kuin kommunisteilla oli 1900-luvun keskivaiheilla.
8. Neuvostoliitto on hyvässä ja pahassa oivallinen esimerkki ekologiselle kansankulttuurille. On kyettävä rakentamaan järjestö, joka pystyy yhtä suuriin tekoihin kuin Saksan voittanut Puna-armeija.
9. Koska Yhdysvaltain asema on sotilaallisesti ja taloudellisesti niin ylivoimainen on vallankumouksen ensin alettava sieltä. Kaikki muut vaihtoehdot ovat epärealistisia. Vihreän puolueen jäsenten on sitouduttava pysymään erossa kaikista kansainvälisistä järjestöistä, joissa nykyisellä vastavallankumouksellisella Yhdysvalloilla ja sen liittolaisilla on ylivalta-asema. (Venäjä teki osuutensa 1900-luvulla. Nyt on sen lepovuoro.)
10. Valtiolla on yksinoikeus voimatoimiin. Vihreä liike ei käytä eikä sen tule käyttää väkivaltaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämän vuoksi tarvitaan toinen tie ja vihreät opportunistit olisi taivutettava esittämälleni realistiselle kannalle.
OIVALLUS JÄRJEN TOISSIJAISUUDESTA
Tässä yhteydessä haluan kommentoida Friedrich Paulsenin (1846 - 1908) määritelmää (lähde: "Taito olla ja pysyä oikeassa" N&N ISBN 952-5503-16-X, s.89). Selitykseni taustalla on huomio poliittisen vastakkainasettelun syntymisestä. Se tapahtuu ainakin osittain "silloin, kun ihmisten tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa" (kognitiivinen dissonanssi). Oma aiempi huomioni on ollut, että vaikka henkilö näkisi tapahtuman kirkkaasti, pystyy hän silti muuttamaan saamaansa informaation omien tarpeittensa mukaisiksi.
Oiva esimerkki on monien vihreiden asenne Venäjään. Suomen liittolaiset pommittavat ja tuhoavat maan toisensa jälkeen (Afganistan, Irak, Libya, Jemen) tai sysäävät muita sisällissotaan (Syyria ja Ukraina) ja silti se on Venäjä, joka on aina ongelma. Vaikka syytös on tuulesta temmattu (todellisen syyllisen me kaikki tiedämme: NATO) useimmat ovat silti vakuuttuneita siitä, että perimmäinen syyllinen on kuitenkin Venäjä. Miten tämä on mahdollista, sen yritän selittää tässä.
NÄIN SE TAPAHTUU
Paulsen: "ymmärrys työkaluna erottelee edut ja haitat"
Auer: ihminen ymmärtää miten hänen kannattaa toimia menestyäkseen omassa yhteisössään; tämä erottelu tapahtuu useimmiten automaattisesti, poliittiset arvot imetään äidinmaidosta
Paulsen: "mutta tahto asettaa tavoitteet"
Auer: tavoitteiden asettelu perustuu siihen, mikä arvioidaan mahdolliseksi saavuttaa; joukkotiedotusvälineet rajaavat hyväksytyn keskustelun aiheet tarkoitushakuisesti, myös tämä tapahtuu yleensä automaattisesti
Paulsen: "puhdas tietämisen intressi ei selitä toimijuutta"
Auer: ihminen ei ole ensisijaisesti kiinnostunut riippumattomasta ja objektiivisesta tiedosta vaan omista eduistaan
Paulsen: "tahto suo suunnan mielteille"
Auer: esimerkiksi verovilppiä paheksunut ihminen lopettaa paheksumisen itse verovilppiä tehtyään (so. kognitiivinen dissonanssi)
Auer: ihminen haluaa nähdä välttämättömyyden myönteisessä valossa; esim. koska USA:ta tai EU:ta ei voi käytännössä vastustaa, ne kannattaa nähdä myönteisessä valossa, muutoin elämä muuttuu mahdottomaksi ja jopa omien lasten tulevaisuus vaarantuu
Paulsen: "[tahto] säätää tarkkaavaisuuden"
Auer: ihminen näkee, mitä hän haluaa nähdä
Paulsen: "[tahto] ohjaa havaintoja"
Auer: ihminen näkee, mitä hän on tottunut näkemään
Paulsen: "[tahto] kaitsee muistia"
Auer: ihminen muistaa, mitä hän haluaa muistaa, eikä mielellään muistele itselleen ikäviä asioita
Paulsen: "ja vaikuttaa arvosteluun"
Auer: siispä Venäjä on paha, ja jos henkilö ei jostain syystä halua tai voi sanoa Venäjää pahaksi hän kyllä löytää tiedot, jotka todistavat, että Venäjää hallitsevat ilkeät johtajat, jotka eivät edusta maan kansalaisten todellisia etuja
Näin keskustelu kiertää kehää ja mielipiteiden vaihtaminen ja keskustelu käyvät mahdottomiksi. Näin ollen konfliktin sattuessa fyysinen voima ratkaisee, ja toki se ärsyttää monia, että Venäjä on edesmenneen Neuvostoliiton ydinaseohjelman vuoksi voittamaton. Se on juuri tämä ärtymys, joka on johtanut ilmapiirin tulehtumiseen. Voittamattomuutensa vuoksi Venäjästä on tullut pysyvä syntipukki.
KIISTAKIRJOITUS
'Tyypit oikaisevat!' - huudahdin, kun ymmärsin kauan pohtimani kysymyksen. Sallitteko, että lähestyn vihreiden historiaa tällä kertaa kiertotietä? Olen ollut viinialalla tutkijana ja kouluttajana lähes 30 vuotta. Olen saanut alalle klassisen koulutuksen ja opetellut kaiken hitaasti ja järjestelmällisesti. Uskon vahvasti hierarkkisen järjestelmän hyötyihin. Minua on viime aikoina ärsyttänyt "alkuviinien" ja "oranssiviinien" synnyttämä muoti-ilmiö. Olen kovasti miettinyt, mikä siinä minua niin ärsyttää.
Olen harmissani siitä, että nuoret kaverit tulevat ja ohittavat minut ja meuhkaavat alkuviineistä. Tunnen itseni tämän vuoksi loukatuksi. En tietenkään voi sanoa asiaa ääneen. Se herättäisi pahaa verta ja ystäväni kuvittelisivat, että olen heitä vastaan tai että en ymmärrä tai pidä alkuviineistä. Siksi olen vaiennut.
Kunnes nyt, kun oivalsin mistä on kysymys: oikaisemisesta. Asiassa on kaksi kielteistä seurausta. Ensimmäinen on se, että kun nuori tarttuu muoti-ilmiöön ja tuo sen äänekkäästi esille, jäävät kokeneet henkilöt varjoon. Tietysti se harmittaa, olenhan nähnyt suurta vaivaa saadakseni itse huomiota, jota vailla vielä olen. Toinen kielteinen seuraus on se, että nuoret eivät tule oppimaan mitään kestävää, jos he eivät opiskele alan perusteita.
Tämä tarkoittaa myös, että he eivät tule koskaan pääsemään sisälle todelliseen viinikulttuuriin. Miksi muka eivät pääsisi? Viinikulttuuri on ennen muuta suuri tuhansien vuosien aikana kehittynyt yhteisö. Ohittamalla hierarkian nuoret saavat hetkellistä etua, mutta menettävät jotain keskeistä. Muoti-ilmiöissä on myös se ongelma, että monet muutkin tekevät samaa. Se ei ole kovin omaperäistä ja kun tuuli kääntyy, mitä jää jäljelle?
Henkistä syvyyttä ei voi saavuttaa aloittamatta alkeista ja kulkematta omalla alalla koko urapolkua. Kulttuurista ja ammatillista merkitystä kukaan ei voi itse itselleen ottaa. Se on ansaittava. Heitettäessä hierarkiat roskikseen heitetään myös pois mahdollisuudet saavuttaa jotain merkittävää. Mielestäni muotioikun perässä juokseva nuori on se, joka tässä on suurin häviäjä.
Näin siis viinialalla. Mitä yhteyttä tällä on ympäristöliikkeeseen? Paljonkin. Marxismi-leninismi esittää tässä kokenutta henkilöä ja vihreät oikukasta nuorta. Vihreät ovat ylimielisesti heittäneet kommunismin yli laidan. He ovat hyljänneet ainoan vallankumouksellisen käytännön esimerkin, jonka kautta he voisivat sekä ymmärtää yhteiskuntaa että kehittää itseään. Jo pelkästään se, että - toisaalta - kommunismia vastaan aloitettiin kuumat ja kylmät sodat, ja - toisaalta - vihreitä ei ole tarpeen vallanpitäjien edes vastustaa, kertoo jotain.
Rakkaat ystävät (oikeasti te olette minulle rakkaita), jos te uhkaisitte millään tavalla tätä järjestelmää, joka tuhoaa ihmiselämän mahdollisuuden tällä planeetalla, te saisitte saman kohtelun kuin kommunistit ovat saaneet. Nykyisessä muodossaan, vihreä liike on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua. Jos ympäristöliike ei kykene ankaraan itsetutkintaan, ei se ole kovinkaan suuren arvoinen.
Mitään oikotietä onneen ei ole. Isoissa asioissa harrastelijamaisuudella ei pitkälle pötkitä.
Tutkitaan asiaa myös arkielämän esimerkin kautta. Olen viime aikoina ihastellut lähikaupan hienoa elintarvikevalikoimaa, kunnes kävin saman ketjun myymälässä Pukinmäessä enkä löytänytkään ostettavaa. Ystäväni kertoi, että kotiseudullani Herttoniemessä asuu paljon nuorta ja valistunutta väkeä, ja heitä varten Alepa listaa Kettutien myymälään erikoisuuksia. Ja minä kun luulin, että Suomi on muuttunut maa, jossa kaikki on nykyään mahdollista! Nolo juttu. Tästä näkökulmasta katsottuna minä kuulun maan vihreään eliittiin, joka elää omassa kuplassaan.
Tämä pätee laajemminkin. Radkau kiinnittää huomionsa siihen seikkaan, että ympäristöliike on kaiken aikaa koostunut keskenään vertailukelvottomista ryhmistä ja kansanliikkeistä. Toisaalla hipstereiden asuma-alueilta löytyy runsaasti luomuelintarvikkeita, kehittyneiden maiden vesiensuojelu vaikuttaa onnistuvan ja teollisuuden jätepäästöistä ei ole hajuakaan näillä nurkilla, samanaikaisesti useimmissa muissa maissa tilanne kulkee jyrkästi huonompaan suuntaan.
Vihreän liikkeen muodikkaat aatteet on syleilty kuoliaiksi ja sen keskeiset aktivistit on palkittu hyvillä viroilla. Eikö tämä ole korruptiota sanan vakavimmassa merkityksessä? Minä en tarkoita, ettei niitä virkoja pitäisi ottaa vastaan, totta kai ne kannattaa ottaa. Pienikin edistysaskel on arvokas. On kuitenkin asioita joihin eivät asteittaiset muutokset tepsi.
Ongelma syntyy siitä, kun sellaiset toimijat, jotka ympäristöongelmat alunperin synnyttivät ja joilla ei mitään todellista aikomusta muuttaa mitään olennaista, saavat jatkaa toimintaansa ilman, että vihreä liike toimisi sen puolesta, että valtiovalta estäisi tai edes rajoittaisi niiden toimintaa.
Eikä tässä kaikki. Vihreistä on tullut länsimaisen tuhokoneiston kannattajia! Mutta miksi? Oma epäilykseni kohdistuu liikkeen juuriin ja uskonpuutteeseen, joka syntyi kun nuoriso luopui valistusajan edistyksellisistä ihanteista. Vihreitä tuntuvat puuttuvan poliittiset eväät.
Mauno Koivisto sanoi kerran, Eduard Bernsteinia myötäillen, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Neuvostoliittoa ei enää ole ja liike on kääntynyt toiseen suuntaan. Demarit sortuivat itsepetokseen. Vihreille näyttää käyvän samoin. Kaikki vaikuttaa ulkoisesti vihreiden kannalta lupaavalta, mutta maailmanhistoriallisessa mielessä nykyisen kaltainen ympäristöliike saattaa pian olla menneen talven lumia.
Pala Suomen kulttuurihistoriaa: punkkarit, kommarit ja vihreäliike
Lyhyt kuvaus Komposti-lehden tekijöiden jälleentapaamisesta 31.12.2016
Oli hieno ilta, hieno yö ja hieno aamu. Rummukaisen Kari, Kiven Jussi ja minä saavuimme Pekan asunnolle Kulosaarentielle reilusti etuajassa. Pekka oli tehnyt hienot järjestelyt, joita hän oli viimeistelemässä. Talon tunnelma ja sisustus ovat hyvin kauniit. Lähes koko vanhan Komposti-lehden väki tuli paikalle. Muistelimme myös edesmenneitä: Anja Salmela, Jyrki Tuure, Janne Poutanen, Arto Kytöhonka, Erkki Pirtola, Ari Lounela ja Olli Vehkala. Muusta vakioporukasta mm. Teppo Turkki, Stina Viljanen, Pekka Sauri, Raimo Roine, Rosa Liksom, Markku Salama, Heidi Hautala, Jakob Donner-Amnell Ja Peter Sjölund olivat estyneet.
Paikalla olivat Pekka Haavisto, Kari Rummukainen, Jussi Kivi, Tauno Auer, Juhani Tenhunen, Kai Vaara, Juha Olavinen, Maija Tanninen-Mattila, Esko Matikainen, Leena Lyra, Mikko Lounela, Papu Pirtola, Raimo Laakia, Harri Toivonen/Larjosto, Olli Sten, Ray Karppinen, J.O. Mallander, Keijo Kansonen, Mika Niiniranta ja Jouni Ahto.
Oma osuuteni tapaamisen ehdottajana sai huomiota ja olin siitä iloinen. Keräännyimme saliin ja esittelimme itsemme ja kuulumiset. Monia en ollut nähnyt yli 30 vuoteen. Olemme kaikki vanhentuneet saman verran. Ilahduttavasti koko porukka on täydessä terässä. Pekalla oli kuohuviinejä ja minulla samppanjaa ja pari valkkaria. Puligny-Montrachet 1979 oli loistokunnossa.
Esittelin viinejä ja kaatelin niitä halukkaille. Pekalla oli hieno ruokatarjoilu. Muistelimme menneitä ja keskustelimme ajankohtaisista tapahtumista. Erityisen vilkas keskustelu koitti Pekan, Kain, Juhan ja minun välille. Mielestäni löysimme välittömästi yhteisen sävelen. Olin aivan ällistyksissäni, kun olimme Suomen Venäjä-suhteiden huonon tilan syistä jota kuinkin samaa mieltä.
Juttelin pitkään Mikko Lounelan kanssa. Meillä on kommunismin suhteen osin yhteinen menneisyys. Erityisen ilahtunut olin Papu Pirtolan tapaamisesta. Edellinen kerta taisi olla 1970-luvun lopulla. Meillä on useita yhteisiä ystäviä. Raimo Laakia kertoi kokoavansa Suomen maolaisten historiaa. Mallanderin kanssa oli kiva jutella pitkästä aikaa, samoin Repe Karppisen kanssa. Mikan kanssa minulla on yhteinen viiniharrastus ja punkkaritausta.
Filosofisesti ajattelevilla kirjoittajilla, kuvataiteilijoilla, poliitikoilla, graafikoilla ja insinööreillä on tässä porukassa aina ollut vahva edustus. Säveltäjät ja runoilijat ovat loistaneet poissaolollaan.
Oli mielenkiintoista huomata kuinka Komposti-lehdessä ja orastavassa vihreässä liikkeessä kohtasivat niin monet erilaiset vaikuttimet: anarkistit, punkkarit, luonnonsuojelijat, taistolaiset, maolaiset, underground-linjan radikaalit kuvataiteilijat, poliittista kotia etsivät uusvasemmistolaiset sekä kasvisyöntiä ja mystiikkaa kaipaavat rajatiedon harrastajat. Radikaaleja feministejä unohtamatta. Kullakin meistä on taustaa useammasta viitekehyksestä. Itse oli anarkisti, punkkari, buddhalainen ja kasvissyöjä. Olin lähes koko 1980-luvun Korkeavuorenkadun Kasvisravintolassa töissä.
Huomasin kuinka ujot viittaukseni Neuvostoliittoon ja 'taistolaisiin' saivat eräiltä välittömän ja jyrkän kielteisen reaktion, mutta kun ihmiset kertoivat kuinka Komposti sai alkunsa, löytyikin yllättäviä vaikutteita, joista kerroin Karille, kun kävelimme yhdessä Kulosaaren metroasemalle. Kari jatkoi kaupungille juhlimaan, kuten useimmat muutkin. Itse kävelin Herttoniemeen ja rannan metsätietä kotiin. Oli ihana ilta ja ilotulitteiden rämähdykset paukahtelivat eri suunnilta.
Komposti-lehti sai ensimmäisen toimitilansa Christian Moustgardilta. Kompostin porukat, pienlehtien tekijät ja punkkarit toimivat laululiikkeen toimistotiloissa. Tilaisuuksia järjestettiin Koiton tiloissa. Taistolaiset organisoivat myös Lepakkoluolan valtaamisen (edellisenä päivänä Kaivopuiston konsertissa Teemu Lehto pyysi minua tuomaan järjestämäni anarkistiryhmän porukat paikalle) ja vallatun tilan kunnostamisen. Anarkistien oppi-isän Veikko Leväahon sukutausta oli bolshevistinen. Minä ja eräät muut olivat kommunistien lapsia.
Lisäksi Olli Tammilehdolla oli todella suuri vaikutus 1970-luvulta lähtien. Hän oli anarkistimielinen. Anarkismin viestikapulaa veivät 1970-luvun Suomessa vuoron perään Veikko Leväaho, Juha Olavinen, Ray Karppinen ja Tauno Auer. Oma osuuteni päättyi keväällä 1982. On vaikea nähdä mitään yhteistä sen ajan filosofisen lähestymistavan ja nykyisen mellakoinnin välillä.
Harvoja 'taistolaisista' täysin ja orgaanisesti riippumattomia olivat Jorma Elovaaran mystikot ja Oraansuojelijat. Elovaaralla oli oma kirjapaino ja Oraansuojelijoilla Kasvisravintola ja Uuden Ajan Aura -lehti. Unohtamatta Huvilakadun taiteilijaryhmää, joiden tiloissa pidettiin 1970-luvun lopulla keskustelutilaisuuksia, joihin itsekin ihan poikasena osallistuin.
Buddhalaisen keskuksen oli Albertinkadulle avannut Seppo Palosaari, joka oli vähemmistökommunisteihin suuntautunut. Sen sijaan maolaiset kapinoivat rajusti Neuvostoliittoa vastaan. Vanhempi SKP:n väki muistaa kuinka maolaiset jo hyvin aikaisessa vaiheessa paasasivat pehmeiden ekologisten arvojen puolesta. Tämä oli yksi monista näkökulmista, joista he saattoivat tuomita Neuvostoliiton.
Voidaan ehkä ajatella, että alkuperäisen SKP:n toiminta tarjosi tietyn pohjan ja fyysiset edellytykset orastavalle vaihtoehtoliikkeelle. Laululiike ja KOM-teatteri olivat itse asiassa kommunistien joutsenlaulu. Työväen kiinnostus kommunismiin hiipui nopeasti 1970-luvulla. Itse näen tämän taustalla 1960-luvun maaltamuuton ja vanhan yhteisöllisyyden murtumisen. 1970-luvun nuorisoliike taisi olla tämän pirstoutumisen seuraus.
Seuraavassa vaiheessa tulivat Koijärven tapahtumat. Uuden Ajan Aura ja Näköpiiri -lehdet sulautuivat Komposti-lehteen synnyttäen Suomi-lehden. Oikeistosta liberaalit Ville Komsi ja Osmo Soininvaara lähtivät mukaan ja Vihreistä tuli oikeistolainen liike. Muistan kuinka Osmo lähes jokaisessa varhaisen vaiheen palaverissa varoitti kommunistien soluttautumisesta uuteen liikkeeseen.
Jos isäkapinan universaaliin luonteeseen olisi uskominen (minusta se on ontuva selitys) - täältä se löytyy. Vaikka tässä tapauksessa 'taistolaisten' tilat esittivät enemmän äidin syliä kuin isän tahtoa.
Jutellessani lokakuussa 2004 Pekan tupaantuliaisissa piispa Ambrosiuksen kanssa. Hän oli selvästi järkyttynyt, kun vastasin hänen vaaliaiheiseen kysymykseensä, että äänestin kommunisteja, koska "Vihreät ovat menneet liikaa oikealle". Hän vastasi ääni aavistuksen väristen, että "Pekka on aina ollut oikealla".
Pekka Haavisto kirjoitti tätä kaikkea edeltävästä ajasta 20-vuotiaana Köynnös-lehden päätoimittajana (lähde "Oraansuojelijat - Tätä aikaa etsimässä" 1989)
o "Meidät koettiin jonkinlaiseksi kommunistiporukaksi."
o "Kouluajoilta alkaen on tietynasteinen vasemmistolaisuus ja yhteiskunnallisuus ollut painotettuna."
o "Onhan realiteetti, että suurimmalle osalle Suomen kansaa poliitikoilla on kelvoton maine.
Pekka Haavisto lähetti minulle juuri tämän tarkennuksen: ”Kommunismista: itse asiassa Komposti-lehti syntyi kleinbusmatkalla Jyväskylään, josta Olavinen kertoi. Olimme matkalla "Muurit auki" tai vastaavaan ASS:n seminaariin Jyväskylässä, jossa syntyi meidän ja taistolaisten välillä kova väittely siitä, pitääkö odottaa sosialismia jotta luontoa voisi suojella ja ympäristöasioita voisi viedä eteenpäin. ASS:läiset kertoivat meidän olevan "kapitalismin rautahäkissä" jossa luontoa ei voi suojella eikä ilmastomuutosta estää. Olimme toista mieltä. Saimme - vasemmistolaisen - soitinrakentajan Jyrki Pölkin tueksemme. Pölkistähän tuli sitten Estelle-projektin ideoija ja vetäjä. Tämä ASS:n seminaari oli sytykkeenä sille, että Olavisen ajaessa me muut - Vaaran Kaitsu, Heidi ja minä - päätimme että tarvitaan ajankohtainen tiedotuslehti organisoimaan uutta liikettä. Sitten alkoivat Kasviksessa avoimet kokoukset - and the rest is history.”
Kuinkas vihreälle liikkeelle näin kävi
Olin mukana Koijärvellä ja olin mukana vihreässä liikkeessä. Aihe on itselleni tärkeä ja siksi minun on vaikea kirjoittaa siitä kiihtymättä. Vihreitä on erilaisia, käytän sanaa sen yleisimmässä merkityksessä, sellaisena kun se näkyy valtavirrassa, erityisesti Heidi Hautalan ja Ville Niinistön edustamassa asennoitumisessa. Niputan siihen ihmisoikeusjärjestöt ja ajallemme tyypillisen aktivismin.
Vihreä liike sai alkunsa 1970-luvulla, silloin puhuttiin vielä vaihtoehtoliikkeestä. Radikaali vasemmisto oli jo 1950-luvulla luopunut vallankumouksen tavoittelemisesta ja pyrki kehittämään "edistyksellisesti uudistetun valtion" - kuten asia määriteltiin SKDL:n ohjelmassa. Vihreät antoivat vielä enemmän köyttä ja halusivat vaikuttaa vallitsevan järjestelmän puitteissa.
Koska aikaa on vierähtänyt nelisenkymmentä vuotta, lienee tarpeen arvioida kuinka vihreät ovat tehtävässään onnistuneet. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani tehnyt sen huomion, että koska ympäristönsuojelun asia ei ole edennyt vaan päin vastoin mennyt huonompaan suuntaan, on vihreä liike kiinnittänyt yhä enemmän huomiota ihmisoikeuksiin ja identiteettipolitiikkaan saadakseen edes jotain vaivan palkaksi.
Aikoinaan radikaalivasemmistolaisen Akateemisen sosialistiseuran edustajat kuulemma varoittivat nuoria luonnonsuojelijoita siitä, että kapitalismin rautahäkissä ei luontoa voi suojella eikä ilmastonmuutosta estää. Silloin sen täytyi tuntua masentavalta ja takaperoiselta varsinkin, kun otettiin huomioon sosialistimaiden hurjat ympäristöongelmat.
Entä nyt? Rehellisyyden nimissä olisi myönnettävä, että taistolaiset olivat silloin oikeassa. Luonnonsuojelutavoitteet eivät ainoastaan ole jääneet saavuttamatta, eikä tilanne ole ainoastaan mennyt huonompaan suuntaan, vaan vaihtoehtoväestä on tullut osa länsimaisen pakkovallan eturintamaa.
Käännetään vielä veistä haavassa ja muistutetaan siitä, että nykyään kommunistien johtama Kiina on ylivoimaisesti suurin vaihtoehtoisten energiajärjestelmien valmistaja maailmassa.
Eräs merkittävimmistä muutoksista 2000-luvulla on erilaisten kansalaisjärjestöjen sulattaminen osaksi länsimaista hallintojärjestelmää. Eräät järjestöt, kuten amerikkalainen Human Rights Watch, esittivät jo kylmän sodan aikana tätä roolia. Brittiläistä Guardian-lehteä seuraamalla voi huomata tapahtuneen muutoksen. Edistykselliset piirit ja ihmisoikeusjärjestöt ovat olleet mukana lietsomassa sotiin johtaneita levottomuuksia Syyriassa ja Ukrainassa.
Kuva ei ole yhtään valoisampi vasemmiston parissa. Väki samaistuu herkästi länsimaista johdettuihin kapinallisiin. Eräskin nuori näyttelijä (Oona Airola) kertoi 9.1.2017 KOM-ravintolassa Yhdysvaltojen matkalta palattuaan kuinka väki amerikoissa pelkää ja odottaa kauhulla uuden presidentin valtakautta. Olisin halunnut kysyä, eikö edelliset hallinnot ja presidentit olleet vähintäänkin yhtä pelottavia?
Tämä pelko ei tietenkään pulppua rivijäsenillä samasta lähteestä kuin kansalaisjärjestöjen kokeneemmilla vaikuttajilla. Nämä luultavasti pelkäävät menettävänsä sen, minkä varassa he ovat tähän asti toimineet: rahoituksen, median suosion ja kulissien takaisen ohjauksen.
Kestävä myönteinen kehitys vaatisi rakenteellisia muutoksia (tai peräti vallankumousta) ja suuryritysten toiminnan voimakasta rajoittamista. Tähän suuntaan eivät vihreät ole missään vaiheessa halunneet tai pystyneet asioita viemään, ja sinä päivänä, kun näin tapahtuisi, menettäisivät he sen kannustuksen ja tuen, jota he järjestelmän puolelta ovat saaneet ja jonka varassa he elävät.
Yleinen viesti on tämä: "tervetuloa uudelleen sisustettuun kapitalismin rautahäkkiin! Erityisen toivottuja ovat nuoret aktivistit. Meillä on täällä teille paljon kivaa tekemistä. Kommunistien hirmutöiden rinnalle olemme nostaneet Pahan Venäjän. Saatte lyödä sitä sydämenne kyllyydestä. Teille muille löytyy myös herkullista tuoretta sämpylää ja rajaton määrä viihdesirkusta."
Sitä mukaa kun teot kovenevat puheet pehmenevät. Useimmat kansalaisjärjestöt on saatu mukaan. Ne ovat hyvä kulissi, jonka takana länsimaiden geopoliittisia tarpeita yritetään toteuttaa Syyriassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Tätä on rakennettu vuosia ja järjestelmä toimii jo oikein hyvin. Paitsi silloin kun tuhmat venäläiset ja julmat diktaattorit sitä häiritsevät.
On käynnissä taistelu tiedonvälittämisestä. Tärkeä osa siitä oli korkeakoulutetun väestön ja edistyksellisten piirien värvääminen. Kuitenkaan 1970-luvun mediakriittisyys ja poliisiviranomaisten lausuntojen epäileminen eivät ole täysin haihtuneet, sillä siitä on puolet jäljellä: suomalaiset epäilevät edelleen kaikkea mitä venäläiset sanovat.
Yhdysvaltojen johtama linja esitetään nykyään niin taitavasti, että ihmiset eivät välttämättä hahmota mistä on kysymys. Se tulee median välityksellä ikään kuin puskista, koska se ilmaistaan aivan erityisellä tavalla. Yksi tärkeimmistä muutoksista on vapaamielisen ja edistyksellisen vasemmiston käyttäminen jyrkimpien viestien ja vaatimusten välittäjänä.
Vapaamielisen ja humaanin julkisivun takana esimerkiksi Guardian-lehden linja niin rankka ja julma kuin olla ja voi. Irakin ja Libyan sotien aikana lehden omat toimittajat olivat lausunnoissaan varovaisia ja joskus jopa kriittisiä. Syyrian osalta erityisesti BBC avoimesti lietsoi levottomuuksien muuttumista väkivaltaisiksi. Luin juuri kuinka Guardian ilmoitti Obaman hallintokauden suurimman virheen olleen se, että Yhdysvallat ei tehnyt siellä sitä, minkä se teki Irakissa ja Libyassa eli tuhonnut Syyrian armeijaa ja maan itsenäisiä valtiollisia rakenteita.
Nykymallin puitteissa kokonaiset luonnonjärjestelmät ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa. Kapitalismin rautahäkki on siis yhä mitä jykevimmin paikoillaan. Siirtomaavallan aikana esimerkiksi Afrikan maita muokattiin hyötykäyttöön väkivalloin. Nykyään se suoritetaan tekemällä sopimuksia lahjottujen johtajien kanssa alueiden 'kehittämiseksi' ja 'valtiontalouksien tasapainottamiseksi'.
Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat rahoittivat, ohjasivat ja aseistivat kapinallisjoukkoja ja kuolemanpartioita, joiden aiheuttama hävitys johti itsenäisen ja omaehtoisen kehityksen mahdottomuuteen, mittaviin pakolaismääriin ja sisällissotiin. Ensin tulivat sotilaat, sitten papit ja kauppiaat ja nyt on kehitysyhteistyön, reilun kaupan ja ihmisoikeuksien vuoro. Lopputulos on aina sama: länsimaat hyötyvät, ja tietysti tässäkin tapauksessa ongelmaksi esitetään Kiinan toiminta.
Kehitysavusta pidetään kovaa meteliä ja kuitenkin käytännössä se on vain parantanut suuryritysten mahdollisuuksia paikallisten tuottajien kustannuksella. Maatalouden valtavat monokulttuurit tuhoavat metsiä ja paikallista luonnonmukaista tuotantoa.
Mitä hyödyttävät puheet kaukomaiden ihmisoikeuksista, jos länsimaiset järjestöt eivät pysty muuttamaan millään olennaisella tavalla rahoittajamaiden omaa järjestelmää? Tästä näkökulmasta katsottuna vihreät ja modernit kansalaisliikkeet eivät ainoastaan ole epäonnistuneet vaan muuttuneet osaksi ongelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti