Toisaalta, haluamme elää kommunismia;toisaalta, levittää anarkiaa.
Kutsu (ransk. Appel) julkaistiin ensimmäistä kertaa ranskaksi vuonna 2004. Tästä lähtien kirjoitus on levinnyt ympäri maailmaa erilaisina käännöksinä ja omakustannepainatuksina. Kutsua on levitetty Suomessa jo pitkään englanninkielisenä käännöksenä nimeltä Call. Kirjoituksen anonyymiydestä huolimatta se liitetään usein siihen samaan ympäristöön, josta on ilmestynyt kaksi numeroa Tiqqun-lehteä (ensimmäinen numero vuonna 1999 ja toinen 2001) sekä myöhemmin Näkymätön Komitea -nimellä kirjat Tuleva Kapina (2007) ja Ystävillemme (2014) sekä uusimpana toistaiseksi suomentamaton Nyt (ransk. Maintenant, 2017). Tulevasta kapinasta on tehty suomessa parikin eri painosta, josta viimeisimmän voi ladata ilmaiseksi Kolera-kustantamon sivulta. Toimitus julkaisee Kutsun luku kerrallaan loppuvuoden aikana suomenkielisenä käännöksenä.
Kutsu
Propositio I
Sivilisaation voitosta ei puutu mitään.
Ei poliittista terroria eikä affektiivista köyhyyttä.
Eikä universaalia steriiliyttä.
Autiomaa ei voi laajentua enempää: se on kaikkialla.
Mutta se voi silti syventyä.
Kohdatessaan katastrofin ilmeisyyden,
on olemassa ihmisiä, jotka suuttuvat, ja ihmisiä, jotka huomioivat,
niitä, jotka tuomitsevat ja niitä, jotka järjestäytyvät.
Me olemme niiden joukossa, jotka järjestäytyvät.
Skolia
Tämä on kutsu. Se on siis suunnattu niille, jotka voivat kuulla sen. Tarkoitus ei ole esittää, argumentoida tai vakuuttaa. Siirrymme suoraan siihen mikä on ilmeistä. Siinä ei ole ensisijaisesti kyse logiikasta tai päättelystä.
Se kiinnittyy siihen, mikä on aistittavaa, maailmoihin.
Jokaisessa maailmassa on ilmeisyytensä.
Se, mikä on jaettua tai mikä erottaa. Se, minkä jälkeen kommunikaatiosta tulee taas mahdollista, kommunikaatiosta joka ei ole enää ennaltaoletettua, vaan joka on rakennettava.
Ja näistä ilmeisyyksistä koostuva verkosto, joka luo meidät, meidät on opetettu niin hyvin epäilemään sitä, välttämään sitä, kätkemään se, pitämään se itsellämme. Meidät on opetettu niin hyvin, että emme löydä sanoja halutessamme huutaa. Mitä taas tulee vallitsevaan järjestykseen, kaikki tietävät mistä se koostuu: imperiumi tuijottaa meitä vasten kasvoja. Siitä, että kuolevan yhteiskuntajärjestyksen keinotekoiselle luonteelle ei ole mitään muuta oikeutusta kuin absurdi päättäväisyytensä – vanhuudenhöperö päättäväisyytensä – jolla se yksinkertaisesti jatkaa kitumistaan; siitä, että globaali ja kansallinen poliisi ovat saaneet vapaat kädet hankkiutua eroon niistä, jotka eivät mukaudu; siitä, että sydämeensä haavoitettu sivilisaatio ei enää kohtaa mitään muuta kuin omat rajansa aloittamassaan loputtomassa sodassa;
siitä, että tämä harkitsematon matka, jo lähes vuosisadan mittainen, ei tuota mitään muuta kuin suuronnettomuuksia; siitä, että ihmismassat mukautuvat tähän asioiden järjestykseen valheiden, kyynisyyden, raaistumisen ja pillereiden avulla;
— Kukaan ei voi enää väittää olevansa huomaamatta näitä asioita. Ja tämä hupi, joka kostuu suuronnettomuuden jatkuvasta kuvailusta vaihtelevalla hyväntahtoisuudella, on vain yksi keino sanoa: ”näin asiat ovat”; häpeän palkinto menee toimittajille, kaikille niille, jotka esittävät joka aamu löytävänsä uudestaan saman kärsimyksen ja korruption, jonka he huomasivat jo päivää aiemmin.
Toistaiseksi, kaikista häkellyttävintä ei ole imperiumin ylimielisyys, vaan enemmin vastahyökkäyksen heikkous. Kuin valtava halvaus. Massahalvaus, jonka seurauksena ihmiset sanovat – silloin kun he vielä puhuvat – ettei mitään ole tehtävissä. Joskus he kuitenkin myöntävät, rajoilleen työnnettynä, että ”on niin paljon tehtävää”.
Mikä merkitsee saman asian sanomista.
Halvaannuksen marginaalissa on lisäksi ”meidän on pakko tehdä jotakin, mitä tahansa”-aktivistit. Seattle, Praha, Genova, kamppailu GMO:ta vastaan, työttömien liike; olemme tehneet osamme, olemme valinneet puolemme viime vuosien kamppailuissa; ja emme todellakaan tarkoita ATTACin1 tai Tute Bianchen2 puolta.
Protestien kansanperinne on lakannut viihdyttämästä meitä.
Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme kuulleet lukiolaisten oksentavan suustaan mekaanisesti marxismi-leninismin tylsää monologia. Olemme nähneet puhtaimman anarkismin kieltävän myös sen mitä he eivät käsitä.
Olemme nähneet kaikista pitkäpiimäisimmän ekonomismin – sen josta ystävämme kirjoittavat Le Monde Diplomatiquessa – tulevan uudeksi kansanuskonnoksi. Ja negrismin puskevan itsensä globaalin vasemmiston intellektuaalisen tien ainoaksi vaihtoehdoksi. Vasemmistolainen militantismi on kaikkialla palannut rakentamaan huteria rakennelmiaan, masentavia verkostojaan, loppuun kulumiseen asti.
Kytiltä, ammattiliitoilta ja muilta epämuodollisilta byrokratioilta kesti ainoastaan kolme vuotta hajottaa lyhytaikainen globalisaation vastainen liike. Kontrolloida sitä. Jakaa se erillisiin ”kamppailujen alueisiin”, joista jokainen on yhtä voittoa tuottava kuin miten steriili se on.
Näinä päivinä Davosista Porto Alegreen, Ranskan pomojen Medef-ammattiliitosta Espanjan CNT:hen, kapitalismi ja antikapitalismi osoittavat kohti samaa puuttuvaa horisonttia. Suurtuhon hallinnan samaa typistettyä näköpiiriä.
Tätä vallitsevaa hävitystä ei vastusta mikään muu kuin toinen hävitys, joka on ainoastaan huonommin varusteltu.
Kaikkialla on sama typerä käsitys onnellisuudesta. Samat tökeröt valtapelit. Samat vaarattomaksi tehdyt pinnallisuudet. Sama tunteellinen lukutaidottomuus. Sama autiomaa.
Sanomme, että tämä aikakausi on autiomaa, ja että tämä tämä autiomaa syvenee lakkaamatta. Tämä ei ole poeettinen laite, se on ilmeistä. Tämä itsestäänselvyys pitää toisia otteessaan. Erityisesti repeämää kaiken protestoivan, kaiken kieltävän ja kaiken suurtuhosta jaarittelevan kanssa.
Kieltäjät vapauttavat itsensä velvollisuudesta.
Kaikki vaikuttaa siltä, että vasemmistolaiset kasaavat syitä kapinalle samalla tavoin kuin johtajat kasaavat syitä hallinnalle. Toisin sanoen samalla nautinnolla. Autiomaa on maailmojen asteittain etenevää autioittamista – omaksumamme tapa elää ikään kuin emme olisi tästä maailmasta. Autiomaa on olemassa väestöjen jatkuvassa, massiivisessa ja suunnitelmallisessa proletarisaatiossa, kuten Kalifornian lähiöissä, missä tuska piilee juuri siinä tosiasiassa, ettei kukaan vaikuta kokevan sitä.
Se, ettei nykyhetken autiomaata havaita, tekee siitä ainoastaan karumpaa.
Jotkut ovat yrittäneet nimetä autiomaan. Osoittaakseen mitä vastaan on taisteltava – ei jonkun ulkomaan agentin toimintana, vaan suhteiden sommitelmana. He ovat puhuneet spektaakkelista, biovallasta tai imperiumista. Tämä on kuitenkin ainoastaan lisännyt hämmennystä.
Spektaakkeli ei ole yksinkertaisesti typistettävissä massamediaksi. Se elää yhtä lailla siinä julmuudessa, jolla meidän oma kuvamme heitetään loputtomasti meille takaisin päin kasvoja.
Biovalta ei ole synonyymi sosiaaliturvalle, hyvinvointivaltiolle tai lääketeollisuudelle; vaan se kiinnittyy miellyttävästi siihen miten hoivaamme kehojamme, tietynlaisessa fyysisessä etääntymisessä niin itsestämme kuin myös toisistamme.
Imperiumi ei ole maapallon ulkopuolinen olento, hallitusten maailmanlaajuinen salaliitto, finanssiverkostot, teknokraatit tai ylikansalliset yritykset.
Imperiumi on kaikkialla mitään ei tapahdu. Kaikkialla asiat toimivat.
Missä tahansa tavallinen tilanne vallitsee.
Jatkamme vihollisen näkemistä meidät kohtaavana subjektina – sen sijaan että kokisimme sen meitä yhteen sitovana suhteena – kahlitsemme itsemme kahlitsemisemme vastaiseen kamppailuun. Me tuotamme kaikista pahimmat valtasuhteet ”vaihtoehdon” varjolla. Me perustamme kauppoja, jotka kauppaavat kauppatavaroiden vastaista kamppailua. Näemme antiautoritaarisen kamppailun auktoriteettien nousun, machon feminismin, ja antifasistien tekemät lynkkaukset.
Osallistumme joka hetki tilanteeseen. Tilanteessa ei ole subjekteja tai objekteja, minua ja toisia, minun haluani ja todellisuutta – ainoastaan suhteiden summa, tilanteen leikkaavien virtausten kokoonpano. On olemassa laajempi asiayhteys – kapitalismi, sivilisaatio, imperiumi, kuten haluat. Laajempi asiayhteys, minkä tarkoitus ei ole ainoastaan kontrolloida jokaista tilannetta, vaan vielä pahempaa etsiä mahdollisimman usein keinoja, jotta mitään tilannetta ei ole. Katumme ja kotimme, kielemme ja tunteemme, ja tätä kaikkea ajava maailmanlaajuinen rytmi, ovat kaikki suunniteltu ainoastaan sitä vaikutusta varten. Kaikkialla maailmat sulautetaan toisiinsa ja jätetään huomiotta.
Tilanteen puuttuminen on ”tavallinen tilanne”.
Järjestäytyminen tarkoittaa: tilanteesta poistumista eikä ainoastaan sen haastamista. Puolien ottamista siitä käsin. Tarvittavien materiaalisten, emotionaalisten ja poliittisten solidaarisuuksien yhteen punomista. Tätä tekee jokainen lakko missä tahansa toimistossa, missä tahansa tehtaassa. Tätä tekee jokainen porukka. Jokainen maanalainen vastarintaliike; jokainen vallankumouksellinen tai vastavallankumouksellinen puolue. Järjestäytyminen tarkoittaa: antaa tilanteelle sisältöä. Tehden siitä todellista, käsinkosketeltavaa.
Todellisuus ei ole kapitalistinen.
Asemamme tilanteessa määrittää tarpeemme luoda liittolaisuuksia ja perustaa joitain kanavia kommunikaatiolle, jotain laajempaa kiertoa.
Nämä uudet yhteydet vuorostaan jäsentävät uudelleen tilanteen.
Kutsumme tilannetta, jossa olemme, ”maailman sisällissodaksi”. Tilannetta, jossa ei ole enää mitään, mikä voi rajoittaa vastakkaisten voimien välistä yhteenottoa. Ei edes laki, joka astuu kuvaan yhtenä yleistetyn yhteenoton uutena muotona.
Me, josta tässä puhumme, ei ole määriteltävissä oleva, eristetty me; me ryhmänä. Se on me asemana. Tällä hetkellä tämä asema tuodaan esiin kaksinkertaisena erona: ensinnäkin erona kapitalistisesta arvontuotannosta; toiseksi erona kaikesta steriiliydestä, johon pelkkä imperiumin vastustus pakottaa, ulkoparlamentaarisesta tai muunlaisesta; sen vuoksi erona vasemmistosta. Tarkoitamme tässä irtautumisella vähemmän kommunikaatiosta kieltäytymistä käytännössä ja enemmän taipumusta niin intensiivisiin kommunikaation muotoihin, että toteutuessaan ne vievät suurimman osan vihollisen voimasta.
Lyhyesti sanottuna, tällainen asema viittaa Mustien panttereiden ja Saksan Autonomen-liikkeen kollektiivisten ruokaloiden räjähtävään voimaan, brittiläisten uusluddiittien puumajoihin ja sabotaasitaitoon, radikaalien feministien huolellisesti valittuihin sanoihin, Italian autonomistien hintojen itsenäiseen massa-alentamiseen ja Kesäkuun 2. Liikkeen aseistettuun riemuun.
Tästä lähtien kaikki ystävyys on poliittista.
1. Association pour une Taxation des Transactions financières pour l’Aide aux Citoyens (Yhdistys pääomavirtojen verottamiseksi kansalaisten hyväksi) on vuonna 1998 perustettu ulkoparlamentaarinen vasemmistolainen koalitio, jolla oli vaikutusta Ranskan globalisaation vastaisen liikkeen valtiollisessa haarassa.
2. Valkohaalarit: negristinen militantti organisaatio, joka dominoi globalisaation vastaista liikettä Italiassa. Valkohaalarit toimivat hetken aikaa myös Suomessa.
Katso myös:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti